Kirjoitin kun sain harjoittelutikarini uutena. Itse Guy Windsor valmisti sen omakätisesti, joten se oli tätäkin henkilökohtaisempi. Sen muotoilu sopi uhuisiin sormiini. (Ja sopii yhä.) Liitin näytille kuvan siitä silloin. Ja liitin tämän mukaan tuohon tämän blogauksen alkuun. Nyt tuo sama tikari näyttää hieman erilaiselta. Aikaa ei ole kulunut kuin pari vuotta. Tai ainakin ne ovat tuntuneet "vain -vuosilta". (Toisista näkökulmista ne samat vuodet tuntuvat ikuisuudelta ja yhdeltä tervassa uimiselta.)
Kyseessä on aivan sama esine. Sitä voi olla vaikeaa uskoa, kun kuvaa katsoo. Mutta se on. Jossain määrin tämä demonstroi sitä, miten kaikki mihin kosketan tuppaa muuttumaan likaiseksi. Ja tätä kautta jonkinlainen
lian estetiikka/etiikka. olisi mukana. Lika on merkki siitä että asioita on tapahtunut. En siis sotke paikkoja, vaan saan tapahtumaan. Tässä mielessä on jopa ehdotettu että lian siajsta pitäisi puhua patinasta. Patina kun on likaa jolla on kaupantekijäisenä karisma.
Omasta mielestäni tikari oli aluksi hienompi, mutta nyt siinä on enemmän muistoja. Tikarin tekijä itse taas on sitä mieltä että se on nyt paljon hienompi kuin sorvista tullessaan. (Muistojen määrä lienee hänestäkin noususuuntainen.) Nykyisin kykenen myös samastumaan tikarini kanssa paremmin kuin silloin uutena. (Jos sitä nyt koskaan voi tietää miltä tuntuu olla eloton puunkappale jos sitä ei Nagelin mukaan tiedä edes miltä tuntuu olla lepakko. Ja monet fenomenologit kiistävät tämänlaatuisen mahdollisuuden jopa muiden ihmisten kohdalla.)
Joka tapauksessa tikarissani on nykyään niin paljon hikijäämiäni - että myös ripaus verta sen vuoksi että olen kerran telonut itseni sen kanssa - että jossain geneettis-biologisessa mielessä tuo puunkappale on minulle läheisempää sukua kuin sisareni. (Tai mahdollisesti jotkut heistä?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti