Entinen työkaverini oli juuri tällä viikolla Kirkon Ulkomaanavun turvallisuuskoulutuksessa. Hän on lähdössä Kambodžaan, kehitysyhteistyöhön liittyen. Alueella on miinoja ja asiaan kuuluu että veriryhmä kirjataan tietokantaan valmiiksi. Lisäksi sosiaalinen ympäristö tiesi kertoa että aika moni on käytännöllisyyssyistä tatuoinut veriryhmän käsivarteensa. Koulutuksesta poistuessaan hän sai kuulla humalatilaiselta laitapuolen kulkijalta siitä miten kovaan elämään tottumaton nössökkä juppihipsteri saisi vain painua takaisin Punavuoreensa. Kaverini vain rimpautti polkupyörän kelloa ohi ajaessaan. Vastaavassa tilanteessa minä olisin tiedustellut pulsun veriryhmää.
Isosisareni näki laitapuolenkulkijan, jolle hän kävi ostamassa perunoita, ruisleipää ja omenoita ja uudet sormikkaat. Sisareni muisti miten häntä oli ollut nuorena talousvaikeuksissa ja miten häntä itseään oli kerran tuntemattoman taholta autettu 100 markalla ja miten hän oli niilläkin rahoilla saanut hankittua muun muassa omenoita. Ihmettelen sitä miten sisareni ei ole kokemuksistaan kyynistynyt. Itsekin olen ollut pahoissa rahavaikeuksissa, mutta ne eivät saaneet minua itkemään, pyytämään apua ja luottamaan tuntemattomiin. Ne saivat minut lopettamaan itkemisen ja yhteiskuntaan luottamisen. Ja opettelemaan taskuvarkaustekniikoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti