 |
| Idän ja lännen fundamentalistimielikuvat kohtaavat maailmankansalaisuuden nimissä |
(Juha Sihvola, "Maailmankansalaisen uskonto")
Tämän päivän "Helsingin Sanomissa" oli kommentteja uskonnonopetukseen liittyen. Siellä oltiin huvittuneita siitä että olympialaisissa moni urheilija näyttää omaa uskonnollista vakaumustaan avoimesti. Jumalaa kiitetään voiton jälkeen. Urheilijoilla ristitatuointia. Raamattukin vilahtaa. Suomessa tätä avointa uskovaisuutta jotenkin halveksutaan tekstin mukaan. Olemme jotenkin nolostuneita jos joku on avoimen uskonnollinen - ja siksi esimerkiksi uskovaisten Jumalan kiittämiset ovatkin suomennettuina lyhyempiä kun alkuperäiset uskovaisten urheilijoiden vuodatukset. Uskonnonopetuksen puutteen nähdään pahentavan tilannetta ja jopa sokeuttavan niin että lopulta ei ymmärrettäisi edes että mikä se kirja tai ristitatuointi oikein on ja että miksi ihmeessä se urheilija kumartelee ; Nähdäkseni uskonnonopetus onkin tärkeä asia asioiden ymmärtämise ja yleissivistyksen kautta. Uskonnonopetus on tärkeää jos (ja vain jos) se ei ole vakaumuksellista sellaisella tavalla että siinä osallistutetaan esimerkiksi rukoiluun tai virrenveisuuseen. Näen näiden välissä suuren eron ja minäkin olen huvittunut siitä että nykyään uskonnon mainitseminen olisi itsessään allergiareaktion paikka. Kysymys on aina asenteesta ja esimerkiksi tuputtamisen läsnäolosta.
1: Moni näkee että uskonnonvapaus ei koske näkemystä jossa "ei uskota mihinkään". Samat tyypit voivat kuitenkin pitää ateismia "vain uskontona" jolloin he ilmeisesti sittenkin uskoisivat johonkin ja olisivat uskonnonvapauden piirissä. Perustuslaki muistuttaa että uskonnonvapaus on paitsi uskontoa, myös vapautta uskonnosta.
Samalla olen toki huolissani uskonnon huonoista puolista ja niiden rajoittamisesta. Tässä mielessä olinkin tyytyväinen kun kuulin että Suomessa oltaisiin tekemässä suvaitsevaa kristillisyyttä korostava kirja, joka irrottautuisi selvästi fundamentalismista. Sitä myytiin suvaitsevaisuuden ja maailmankansalaisuuden arvoilla. Molemmat arvot ovat prioriteeteissäni korkealla ja kiinnostavat minua vain aivan vitusti. "Maailmankansalaisen uskonto" -kirjan kerrottiin lisäksi olevan vuoden kristillinen kirja. Jos suvaitsevaisuuden korostaminen ja uskonnon sisäisen suvaitsemattomuuden aktiivinen kritisointi ja karsiminen on saanut tämänlaisen statuksen, oli perusasetelmani tietysti jippii -henkinen. Ja itse asiassa kirjan sisältökin osoittautui pikaselaukselta mielenkiintoiseksi.
Kirja erottautuu toki selvästi klassisesta fundamentalismista. Se erottautuu moraalisesta ylemmyydentunnosta ja ehdottomista moraalijaotteluista. Sen sijaan se korostaa uskomiseen uskomista. Uskonto näyttäytyy Sihvolalle stoalaisena asenteena, jossa maailman katastrofit ja ihmisen hallinnan ulkopuolella olevat asiat muuttuvat toiveikkaiksi. "Uskonnollinen usko on yritys korjata vääristyneeltä ja ahdistavalta tuntuvaa elämänmuotoa. Uskonnon kautta elämä voi saada tarkoituksen, jonka kannalta havaitsevaan todellisuuteen liittyvät uhkat ja ahdistukset muuttuvat epäolennaisiksi." Stoalainen asenne on itsellenikin tärkeässä, joskaan ei itsetarkoituksellisessa, osassa. Sihvola on tässäkin kohden hyvinkin kaltaiseni. Sihvola lisäksi kannustaa "suvaitsevaisuuden ulottamista myös ei-kristillisiin suuntauksiin." ja pitää tätä tärkeänä osana maailmankansalaisuutta.
Suvaitsevaisuutta sisäänpäinlämpiävydellä vastakkainasettelulla?
Tämä ylläoleva on toki kaunista. Ongelmaksi tässä tuleekin se, että kun Sihvolaa katsoo vähänkin tarkemmin, sieltä pulpahtelee kaikkea erikoista. Sihvola itse esimerkiksi tuo esiin uusateistien tavan kutsua itseän nimellä "bright". Sihvola näkee tämän yksinkertaisesti sinä, että ateistit pitäisivät uskovaisia tyhminä. Tämä on tietysti varsin omituinen väitös, koska esimerkiksi homoseksuaalit ovat kutsuneet itseään nimellä "gay" ilman että tästä tulkitaan että he pitäisivät heteroita surullisina. Maailmassa on rauhanyhdistyksiä jotka eivät pidä kaikkia ulkopuolisia sotaisina. Ja edes "vapaaseurakunnissa" ei uskota että kaikki muut olisivat jotenkin kahlittuja. Sihvola on tässä kohden hyvin tuomitseva. Sihvolan oma tulkintaskeema itse asiassa tuomitsisi jopa hänet itsensä, sillä hän selittää uskonnon takana olevista ajatteluperinteistä ja puhuu uskovaisten kohdalla "ajattelevista ihmisistä". Olisi melko tarkoitushakuista tulkintaa lukea tämä lausunto siten että Sihvola väittää että ateisti tai agnostikko ei voisi olla ajatteleva ihminen, vaan olisi tyhmä.
1: Tosin Sihvola saattaa todellakin olla sitä mieltä että vain uskonnon sisällä voi olla ajattelua. Hän siis itse asiassa voi olla tulkintaskeemassaan sisäisesti koherentti ; Tämä tulkinta sävyttyy kun huomataan että Sihvola myös esittää (sivu 290) että ateistien uskonnosta irtautuva puheen takaa "löytyy usein alhainen motiivi".
___1.1: Tämä tulkinnan sisäinen koherenttius ei tosin pelasta häntä siltä, että uusateistit itse ovat toistuvasti selittäneet siitä että "bright" ei ole ulkopuolsta leimaava termi, vaan yritys saada ateisteille - USA:n vihatuimmalle vähemistölle - parempi asema ja saada aikaan kannustavampi yleinen mielikuva heistä. Sihvolan pitäisi siksi joka tapauksessa oppia että tärkein asia kun kritisoi jotain kohdetta on tutustua kritiikin kohteeseen kunnolla. Tässä tapauksessa hän lienee vain lukenut Nussbaumin ateismikritiikkiä ja kopsanneen tämän tarkastamatta ollenkaan että mitä mieltä ateistit itse ovat asiasta.
_____1.1.1: Sihvola osaakin fundamentalismin paremmin kuin uusateismin ja näkee uusateismin vain antiuskonnollisuutena ja käänteisenä fundamentalismina. Tämä onkin tavallista aikamme teologianharjoittajille. En ole toistaiseksi törmännyt vielä kovin moneen sellaiseen tekstiin jossa eiuusateistikirjoittaja käsittelisi uusateismin sisältöä mutuen kuin olkiukottamalla sitä erittäin syvällisesti ja vakavasti. Toki esimerkiksi eiuusateisti Jonathan Haidt onnistuu jäsentämään ateistisen eetoksen varsin hyvin, olemaan erimielinen ilman olkiukkojenkäyttämistä. Valitettavasti erittäin raju enemmistö ei noudata hänen malliaan, vaan toimii siten että ihmetyttää että ovatko he lukeneet jonkun ihan muun sattumalta samannimisen kirjan kun väitteet kirjan sisällöstä eivät selvästi osu yhteen sen kanssa mitä niissä kirjoissa oikeasti lukee.
Sihvolan vihainen suhde ateismiin ihmetyttää siinäkin, että kun hän puhuu uskonnosta ja sen suhteesta fideismiin ; Sihvola etääntyy ajatuksesta että uskonto olisi pelkkää subjektiota. Hän päin vastoin selittää että uskonnollinen kieli viittaa aina ympäröivään todellisuuteen. Tässä mielessä hänen pitäisi etääntyä vain hyvin vähän esimerkiksi Richard Dawkinsin ajattelusta jossa korostetaan nimenomaan sitä että uskonto on todellisuusväite ja siksi naturalistisen tieteen tutkimuksen piiriin osuvaa. Tämän ajatuksen Sihvola kuitenkin torppaa, koska hänelle uskonto on aivan omassa kielipelissään ja tarjoaa jotain jota mikään muu ei voi tarjota. Näin ollen naturalismia ei Sihvola kaipaa ja maailman tosiasiaväitteitä ei ilmeisesti tarvitse ollenkaan tarkistaa. Tämä on aina erittäin mielenkiintoinen asenne, jota on tavallista tavata änkyräkreationisteilla jotka kiistävät luonnontieteen denialismihengessään aina kun se sotii Raamatun oikeaoppista opetusta vastaan. On kuitenkin yllättävää löytää sitä modernin ja mainostetun ja palkitun liberaaliteologin tekstistä täällä kotosuomessa...
Huvittavaa on, että tätä mollaamissävyistä lausuntojoukkoa kutsutaan vakavasti "keskusteluksi". Ja pidetään jotenkin positiivisena.
Jos tämä on todella suvaitsevaa uskonnollisuutta, täytyy tunnustaa että minun täytyy tarkistaa käsityksiäni kristinuskon suvaitsevaisuudesta. Sihvola pakottaa minua miettimään sitä että onko moraalinen ja suvaitsevainen kristillisyys terminä peräti oksymoroni ; Kun kirjaa myytiin malliesimerkkinä siitä miten uskontokriitikkojen moitteille ei ole sijaa kun nykyajan uskonto on suvaitsevaista, kirjan sisältö päinvastoin näytti korostavan sitä että tälle uskontokritiikille on entistäkin enemmän sijaa. Riskit ja uusateistien moitteet eivät siis koskisikaan pelkästään fundamentalisteja, kuten olen aikaisemmin mennyt itsekin luulemaan.
1: Kirjan runsas kehuminen sekä ennen kaikkea sen saama tunnustus vuoden 2011 kristillisenä kirjana kertovat että tämän kirjan ongelmat eivät ole mitään fundamentalistisen ääriryhmän ongelmaa, vaan että sen ongelmat paljastavat olennaisia ongelmia siinä "parhaassa kristillisyydessä" joka on "suvaitsevaisinta ja kuuminta hottia". Kritiikki ei siis voi osua johonkin irrelevanttiin mellastavaan marginaaliin, vaan osuu peräti kristillisyyden ytimeen.
Pohjimmiltaan kaikki selviää kun "seuraa agendaa". (Mikä kannattaa tehdä aina jokaikisen ihmisen kohdalla.) Sihvola onkin itse asiassa levittämässä vain ja ainoastaan ja nimenomaan tiettyä maailmankuvaa, liberaaliteologiaa. Hän tekee sen vain kätketysti, sen ikään kuin suvaitsevaisuudeksi määritellen (siitä poikkeava on tietysti suvaitsemattomuutta koska Sihvola näyttää todella noudattavan sitä kahtiajakoista ajattelua jossa ryhmän kutsuminen "brightiksi" vihjaa että muut ovat tyhmiä..) Sihvolan tapa määritellä suvaitsevaisuus eroaakin siksi yleisesti käytetystä. Tätä kautta se toki korostaa "lakihenkisyyttä" ja etääntyy klassisesta "pelastukskeskeisestä teologiasta". Ja lähentyy sitä suvaitsevaisuuskäsitystä joka itselläni on. Ymmärränkin tätä kautta varsin hyvin (positiivisin että negatiivisin puolin) että miksi kirjaa myydään maailmankansalaisuuden ja suvaitsevaisuuden käsittein. Kuitenkin filosofiselta sisällöltään Sihvola jää itse asiassa varsin pinnalliseksi. Hän on ikään kuin Suomen Coelho, joka kirjoittaa syvällisistä aiheista massan suuhun sopivasti niin että ajatteluprosessointia ei tarvita. Jäljelle jää oikeastaan tekomukava yltiöoptimistinen kupla. Pehmokupla, jonka puhkaisemisen takaa löytyy valitettavasti jotain ihan muuta kuin se aito suvaitsevaisuus jota kirjaa kirjoittaessa on ilmeisesti yritetty tavoitella.
Kirjan syvin positiivinen arvo että samanaikaisesti sen syvin ongelma
Sihvolan kirjan sisältö on oikeastaan siinä, että sen voi nähdä osuvana kuvauksena uskonnon roolille nykymaailmassa. Sihvolan asenne selittää sen, miten uusateistien, uskonnottomien ja uskontokriitikoiden kokemuksissa esiin nousee toistuvasti vastustus, väheksyntä tai jopa syrjintä jonka olemassaolon kristityt kuitenin kiistävät ollenkaan tapahtuvan ; Milloin vanhempien ensireaktio on itkuunpillahdus. Milloin uskovaiset etääntyvät kommunikaatiossa väärän vakaumuksen vuoksi ja vääräuskoinen lapsi eristetään perheestä. Milloin ateistisuudesta tulee selkään. Milloin äidin ison työn takana ollut vapautus koulun ruokarukouksista ja muista uskonnonosallistumisesta vapautetun lapsen kohtalona on mennä siivouskomeroon ruokarukousten ajaksi. Milloin naimisiinpäästäkseen ei saa edes rahalla ihmistä vihkimään lauantaina vaan on varattava juuri keskiviikolta keskeltä päivää aika joka on esimerkiksi yksityisyrittäjälle vaikea ellei peräti mahdoton toteuttaa, joka on avioonpääsyn rajoittamista käytännössä lähes esteeksi asti pelkästään vakaumuksen vuoksi.
Sillä tätä toimintaa uusateistin ja jopa kaltaiseni ehdottomasti ei ateistin vaan uskonnottoman agnostikon käytännön maailmassa on "uskonnollinen suvaitsevaisuus". Tottakai näissä kaikissa toteutuukin Sihvolan ihana suvaitsevainen asenne jossa "Vakaumusten kunnioitus perustuu yksimielisyyteen siitä, että elämä on hyvää vain, jos päätökset elämän tarkoituksesta ja eettisestä perustasta tehdään vapaasti ja itsenäisesti omantunnon arvokasta mutta haurasta kykyä käyttäen. Yksimielisyyttä ei sen sijaan tarvita eikä tule vaatia siitä, miten omaatuntoa on käytettävä, tai edes siitä, mistä suunnasta omantunnon ratkaisuja tulee etsiä". Ja tässä omantunnonratkaisuja ei rajita esimerkiksi hyvät käytöstavat tai perustuslaillinen oikeus olla osallistumatta uskonnolliseen toimintaan jota ei halua. Mikään, edes fundamentalismi, ei rajoita tämänlaista omaatuntoa. Syntyy Sihvolan herkkää mutta kaiken jyräävää perusteluiltaan mukasuvaitsevaa mutta tekojen kautta äärimmäisen syrjivää omaatuntoa jossa uskomiseen uskominen on niin oleellisessa osassa maailmankuvaa, että uskonnoton elää onnetonta huonompaa ali-ihmisen elämää jossa ainut tarjolla oleva maailmankuva on jäännöksettä redusoitavissa sanapariin "alhainen motiivi" - toisin kuin vieraat uskonnot jotka ovat sillai hengellisiä ja Sihvolasta oikealla puolella. Eli Sihvolan kirjasta kumpuaa - muita uskontoja lukuunottamatta - täsmälleen sama syrjivä asenne joka on leimallista kaikille tappouhkauksia helvettipäissään lähetteleville äärikulttilaisfundamentalistihöyryäjille joista Suomenmaassakaan ei tiettävästi ole suinkaan pulaa. (Kiitos vaan henkilökohtaisesti jokaiselle heistä, osalle peräti nimeltä mainiten.)
Itse asiassa kirjan sisäinen jännite on monin paikoin melkomoisen suuri. Luultavasti kirjan saama innostus johtuukin siitä että moni lukija osaa lukea mutta ei soveltaa lukemaansa ; Näin he lukevat kaikkialta tuttua pehmoa höpösanastoa ja suvaitsevaisuutta ja innostuvat ideasta. He eivät kuitenkaan sovella näitä samoja periaatteita muiden kohteluosioissa ja testaa sitä että ovatko käytänteet annetun periaatteen mukaisia. Sen sijaan he tulkitsevat vain että nämä käytännön asenteet olisivat sovelluksia niistä hienoista periaatteista, kun ne ovat samassa kirjassa saman tekijän kynästä ja kaikkea. Kuitenkaan näin ei ole
Kovin suvaitsevainen Sihvola ei, kaiken kaikkiaan, näytä olevan. Hän päinvastoin hyväksyy vain yhdenlaisen uskonnon. Olenkin huvittunut siitä että Sihvolan suvaitsevaisuuden näyttäytyykin sinä että se vastustaa koko lailla kaikenlaista. Viitatessaan esimerkiksi eiuskonnollisia tai naturalistisia tavoitteita "alhaisiksi motiiveiksi" hän itse asiassa astuu juurikin sille fundamentalistien normatiiviselle moraalisen ylenkatseen ja normittamisen tasolle jota hän itse kirjassaan kovin kritisoi. Hän ei tässä suinkaan noudata periaatetta jossa omantunnon ja vapauden arvot olisivat pinnalla. Vaan tietyt lähtökohdat yksinkertaisesti tulkitaan "alhaisiksi". Näin ollen Sihvola tuo mukaan "ylhäiset motiivit" ja "alhaiset motiivit" jotka ovat täysin sitä vastaan miten Sihvola korostaa juuri sitä, että suvaitsevaisuudessa ei tehtäisi tämänlaisia jakoja. Näyttääkin siltä että Sihvolan uskomiseen uskominen onkin itse asiassa sitä että hän määrittää että hengelliset motiivit olisivat ylhäisiä motiiveja ja hengellisyydestä poistuminen olisi sitten automaattisesti vastapoolilta pois ; Tämän valossa onkin nähtävissä että "bright" -nimitykseen liittyvät tulkinnat ovatkin projektio joka heijastaa hänen omaa mindsettiään. ; Eli kun jotain, kuten uskon tarpeellisuutta ja hyvyyttä joillekin, kehuu niin sitä ikään kuin automaattisesti, pakosti ja väistämättä haukkuu tämän ryhmän ulkopuolisia, kuten tässä ateisteja, agnostikkoja ja uskontokriitikoita.
Sihvolan kirjan lopputulos on toki yleisinhimillinen juuri siinä mielessä missä minä yleisinhimillisyyden käsitän. Valitettavaa on vain se, että tässä mielessä yleisinhimillisyys on varsin yliarvostettua.
 |
| Paitsi lännen fundamentalistit ja sellaiseksi määritetyt. Mutta kaikkia ei voikaan koskaan miellyttää. |
Jos "uskonnollinen suvaitsevaisuus" on todella tätä, niin olisi aivan ensiluokkaisen ihastuttaaa jos ei oltaisi avoimia maailmankansalaisia jotka kertovat näkemyksiään vapaasti muille, vaan oltaisiin sekularisteja jossa tämänlaiset asiat pidettäisiin yksityisasiana. Toiseksi parasta olisi se, että sellaisten kannattaja tekisi häpeäseppukun. Ensteksi parasta olisi että hän tekisi sen seppukun tylsällä voiveitsellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti