Älkää ymmärtäkö minua väärin ; Olen kammottava libertiini. Mikään ihmismielen perversio ei ole minulle salattu, ja kykenen joustamaan hyvinkin tiukasti. (Goddamit, kannatan jopa hyvin laajaa uskonnonvapautta. Kestän siis todellakin omalla epämukavuusalueellani eläviä.) Ajatus lasten kauneuskilpailuista tuntuu kuitenkin jotenkin irvokkaalta. Ja jos itseään kammottavaksi libertiiniksi kutsuva on tätä mieltä, niin joko asia on vakava tai hän ei ole oikea edes libertiini, vaan kenties vaan pelkästään kammottava. ; Tämä ei kuitenkaan olisi kunnolla filosofinen jos en hieman analysoisi takan olevia käsitteitä. Etenkin kun tässä ilmenee samassa lauseessa eettinen väitelause "ei lapsille" että tähän liittyvät attribuutit "kauneus" ja "kilpailu". Ne tarjoavat hyvin yksinkertaiset ja käsitettävät työkalut tähän aiheeseen.
Ensimmäinen kysymys on tietysti se, että pitäisikö lapsille antaa kilpailuja?
Tämä on itse asiassa erittäin vaikea eettinen kysymys. Sillä lapsi on vanhempiensa alla samaan tapaan kuin lemmikkieläimet. Julkinen salaisuus on että esimerkiksi kissanäyttelyt eivät ole kissoja varten vaan omistajia varten. Kissaa toki yleensä rakastetaan vahvasti myös näyttelyperheissä, ja jotkut ajattelevat kissan jopa saavan näyttelytilanteista uusia kokemuksia. Tämä ajatus perustuu kuitenkin yleensä siihen että kissa nähdään omistajan omien halujen projisoinnin kautta. Lajityypillistä käytöstä ei ymmärretä kissojen kohdalla. Lasten kanssa ongelmana on se, että lapset harvemmin ovat pieniä aikuisia.
Tämä on itse asiassa vaikea kysymys joka iskee esimerkiksi siihen että saako lapsille opettaa omaa uskonnollista vakaumustaan. Samaan piiriin kuuluu myös kysymys saako kasvissyöjävanhemmat laittaa oman näkemyksensä lapsille. Vai pitääkö asiasta käydä vähintään vakava keskustelu ravintoekspertin kanssa ja että tässä olisi peräti velvollisuus totella tätä käskyä eikä tuomita sitä "viralliseksi norsunluutorniksi joka ajaa big pharman asiaa". Vai pitääkö kulttiin sidotut lapset pakkoadoptoida? Tämä kysymys olisi ollut ajankohtainen ns. "Tenavatähti" -boomin aikaan. Silloin osa vanhemmista antoi lapselle tilaisuuden esiintyä. Osa taas näki kilpailun oikotienä parrasvaloihin ja menestykseen ja harjoittivat jälkikasvuaan tiiviin organisoidusti tähän yhteen päämäärään. Usein tässä lapsesta tuli vanhempien oman halun projektioita. He tietysti sanovat itsekin haluavansa tätä koska lapset tietysti indoktrinoituvat vanhempiensa näkemyksiin.
Tämä lapsen muuttaminen vanhemman halun välineeksi ja "ideologiseksi monistuskoneeksi" onkin ollut vahvasti esillä tämän kauneuskilpailun kohdalla. Tässä on usein korostetusti esillä lapsen itsetunto. Että lapsi ei kestä häviötä. "Luultavasti tästä syystä kaikki palkitaan ja jokainen on joko ykkönen, kakkonen tai kolmonen. Valitettavasti se miten tämä käytäntö suojelee tai nostattaa itsetuntoa ei mahdu kovaan kallooni. Ilmeisesti Niittyviita pitää lapsia niin tyhminä, että jos viimeistä sijaa kutsutaan kolmanneksi sijaksi niin he eivät ymmärrä olevansa vähemmän kauniita kuin ykköset ja kakkoset."
Tämä kulma ei vakuuta itseäni oikeastaan yhtään. Sillä olen sitä sukupolvea jonka kohdalla tapahtui muutos. Aiemmat sukupolvet kasvatettiin nöyryyteen, jossa arvostettiin osaamista ja tämän mukanaan tuomaa elitismiä. Sivistys ja tieto ja vaikka urheilumenestys olivat saavutuksia. Minun sukupolvessa opetettiin yleisesti että jokainen on erinomainen. Minut kasvatettiin hieman vanhoillisesti, joten tässä mielessä olen "itseäni vanhempi". Ja näen että tosiasiassa tässäkin aikuiset projisoivat enemmänkin omia asenteitaan ja oman asennoitumisensa ongelmia. ; Sillä nykyään yritetään elää ikään kuin "jatkettua 20 -vuotiaisuutta". Tästä nuorekkuudesta yritetään pitää kiinni vielä keski-iän korvilla. Ja tätä nuorekkuutta yritetään aloittaa jo esiteini-iässä. Toki jo itse kauneuskilpailun tekeminen nimenomaan tyttölapsille korostaa sitä että kauneuskilpailukin on itse asiassa "valmistautumista" tai "pehmeä lasku" aikuisempien kauneuskilpailuihin. ; Näin lapsille opetetaan kovaa kilpailemista ja pärjäämistä.
Kuitenkin tämä 20 vuotijuusasenne on myös tämän kilpailun kritiikissä. Se liittyy kuitenkin enemmän riskienhallintaan. Tai oikeastaan siihen että lasten pettymyksiä ei kestetä, koska aikuisuuteen asti on eletty asenteella jossa pettymykset ovat vaikeita ja ylitsevuotavia myös aikuisillekin. Tässä kohden on selvä sukupolvikysymys ; Sillä kun sukupolveni on kasvatettu "kaikki ovat erinomaisia" -näkemykseen se ei osaa enää ottaa itsetuntemusta identiteettinsä rakennusaineeksi. Itse asiassa se heikentää kykyä käsittää epäonnistumista. Ihmisen epäonnistuminen ja rajallisuus taas ovat niin valtava asia, että lapsiakan ei voi siltä välttyä. Tässä kohden näen että kilpailu voisi oikealla asenteella toteutettuna olla hyvä asia. Se murtaisi illuusiota siitä että kaikki olisivat hyviä kaikessa tai että asioita ei tarvitse yrittää. Nykykylttuurin "päteminen ilman kompetenssia" -hengessä on kammottavaa, toisin kuin "päteminen kompetenssin kanssa" joka on kenties noloa mutta ihan "aikuisten oikeasti" ymmärrettävämpää.
Kilpailun järjestäjä on ohjelmassaan tullut selvästi esiin "yrittämisen ja harjoittelun henkeä", mutta samalla esille tuntuu nousevan epäterve suhtautuminen epäonnistumiseen. Ja kritiikkiin on aiheta ; Kilpailu on kovahenkistä ja välineelistävää jos se tehdään väärin. Eli jos häviämiseen suhtaudutaan väärin. Tässä ei ole edes kysymys siitä haluaako lapsi tehdä jotain asiaa vai ei. Vaan siitä että onko häviö ja huonous tekemässään asiassaan sama kuin tuomio. Jako "voittajiin" ja "luusereihin" ei tällöin ole itsetuntemuksen esilletuomista vaan tapa tallata ihmisiä. Identiteetin ohjaamisen sijaan häviöistä tehdään tuomio jossa luuseri on jotenkin huonompi ihminen. (Kun ohjelmassa ei jaeta kuin mitalisijoja, tässä itse asiassa opetetaan että juuri näin sen asian pitääkin olla, joka on huolestuttava oppi epähäviämiskulttuurista joka utopiana on jotain jota arkielämä innolla puhkoo pois.)
Kilpailuja voi puolustaa sillä että lasten nimenomaan pitäisi aivan ehdottomasti oppia epäonnistumaan turvallisessa ympäristössä. And I mean learn to fail big time! Moni kauhistelee että lasten ei tulisi kestää vahvaa itseen kohdistuvaa kritiikkiä. Kuitenkin tässä kohden on mietittävä miksi sitä kovaa kritiikkiä on lennossa? Syynä on yksinkertaisesti se, että aikuiset ihmiset harrastavat kovuutta aivan kaikille ja aivan kaikkialla. Tästä kovuudesta selviäminen on arjessa elämisen peruskokemus (ainakin jos ryhdyt uskontokriitikoksi tai PerusSuomalaiseksi tai julkkikseksi tai sanot jotain lehdessä tai internetissä tai... tarkemmin sanoen teet oikeastaan yhtään mitään.) Se, että lapset oppisivat äkkiä että maailma on täynnä puhetta, ja että usein koira haukkuu mutta ei pure ja että joskus purevakin koira on ääliö josta ei tarvitse välittää (ei tarvitse, koska kaikki eivät ole erinomaisia ja jokaisesta ei tarvitse välittää. Period.)
Oikea ongelma onkin siinä että kilpailuasenne kulttuurissamme on jo läpeensä saastunut ; Asennevamma kattaa kulttuurimme, joten varoitukset on otettava huomioon siitä huolimatta että ne eivät ole "perimmäinen ongelma" vaan pikemminkin omituinen juuri meidän kulttuuriamme ja aikaamme vaivaava asennesyöpä.
Kannustava näkemykseni on, että lasten tulisi oppia mahdollisimman äkkiä että yrittäminen on riski josta voi seurata epäonnistuminen. Ja että häviö, vaikka sen tekisi big time, ei ole maailmanloppu. Ja että vaikka häviö on mahdollinen, niin kannattaa silti yrittää, koska joskus sitä onnistuu. Ja että häviäminen kannattaa oppia mahdollisimman nuorena, koska tosiasiassa suurin osa ihmisistä ei saa elämänsä aikana aikaiseksi mitään niin erityistä että maailma oikeasti palvoisi maata heidän jalkojensa alla. Ja että jopa parhailla "onnistujilla" on elämässään epäonnistumisia enemmän kuin oikein kukaan uskaltaa kertoa. Häviäminen, epäonnistuminen ja siihen oikea suhtautuminen on siis taito jo itsessään. Ja yrittäminen kasvattaa rohkeutta kun menestys opettaa hyvän ja tappio opettaa että se häviö ei olekaan niin kammottavaa.
1: Toki uskon että lapset osaavat kilpailuttaa itseään. Esimerkiksi tietokonepeleissä menestyslistat kavereitten kanssa ovat tärkeä asia ja kova paikka ; Muistan esimerkiksi yläasteella miten yhdessä matopelissä ("Beerworm II") tehty yli 11,5 promillen ennätys oli shokko pelin omistajalle. Ja tämän seurauksena hän pelasi kokonaisen yön jotta saisi ennätyksen ylitettyä ja voiton omiin nimiinsä. Tätä tehdessään hän oppi taidon. Se ei ehkä ole merkittävä taito, mutta se opetti että osaaminen tuo kompetenssia ja että kompetenssilla on arvoa jos ja vain jos siinä on takana työtä. (Oma all time -ennätykseni kyseisessä pelissä on säälittävät 9.7 promillea. Ja kyllä, näillä luvuilla on merkitystä koska muistan ne.) Ja että huonompien itsetunnon ei tarvitse romahtaa, koska epäonnistuminen ei tuhoa identiteettiä jos ihminen ei ole sitonut koko ihmisarvoaan ja identiteettiään siihen että hän onnistuu kaikessa. Hyvä tulos ansaitsee ihailua, ja tällä saa boustata koska se on ison työn hedelmä. Se, että hävinneet eivät voi boustata tällä asialla ei tarkoita sitä että heidät olisi tallattu maahan. Sillä tilanne näissä kohden ei ole nollasummapeli. Paitsi tietysti nykymaailmassa on. (Emmekä voi tulkita televisioformaattia muuta kuin nykymaailmaan suunnattuna asiana.)
___1.2: Meillä oli näihin pelikisoihin jopa sanonta "Ei pidä pelata jos ei osaa hävitä." Joka tarkoitti sitä että osallistuminen ja häviön mahdollisuus liittyivät yhteen. Vaikka olimmekin turmeltuneita kakaroita niin peli-kahvi-sekoilu ryhmämme jäsenet ovat yleisesti ottaen menestyneet yllättävän hyvin. Koulutuksena on yleensä vähintään AMK:ta. Ja sillä joka ei ole menestynyt koulutusjärjestelmässä on kuitenkin varsin paljon nimeä musiikkiskenessä, koska se kiinnosti tosin kuin koulu. Se, että asenteemme leppoisimpaan vapaa-aikaankin oli näin kova ja kilpailuhenkinen oli erittäin epäajanmukainen. Vasta lama-aika nosti kyynisempiä puolia esiin kasvatuksessa.
Vaikka olen kriittinen niin otin kuitenkin positiivisemmankin kannan esille tarkoituksella. Sillä lapsien laulukilpailuja ja monia muita kilpailuja ei suinkaan kritisoida samaan tapaan kuin ulkonäköä. Tämä johtaakin siihen että jostain syystä kilpailuargumentaatio ei vakuuta näissä muissa. Tämä tarkoittaa sitä että ulkonäössä on jotain omituista.
Toinen kysymys on onko kauneus kielletty lapsilta?
Lasten sievyys ja tyttöjen prinsessaleikit ovat tavallisia. Niitä ei paheksuta. Se itse asiassa nähdään osana sitä lasten "erinomaisuuskasvatusta" joka on nykyään vallalla. Selvästi itse ulkonäköä ei ole kielletty.
Ulkonäkö on toisaalta myös osa jokaisen ihmisen omaa ruumista johon on vaikeaa vaikuttaa. Siinä missä viulukilpailu on soittotaitoa, on ulkonäkö enemmän jotain jota olet ja vähemmän sitä mitä teet. (Nähdäkseni vain miekkataito on jotain jossa teet mitä olet. Mutta tämä kertoo enemmän itsestäni kuin viulunsoittajista.) Näin ollen jos häviät laulukilpailussa, kritiikki koskee jotain mitä teet. Ja harjoittelemalla tätä asiaa voidaan muuttaa. Kauneuskilpailussa kritiikki koskee enemmän jotain jota olet. Ongelmana onkin oikeastaan se, että kauneuskilpailuihin voidaan harjoitella. Kysymys on muustakin kuin meikistä ; Kysymys on elekielestä, kävelystä, asennoista, esiintymisestä. Näitä elementtejä paitsi voidaan harjoitella, niin niitä myös harjoitellaan ja ahkerasti. Näin kauneuskilpailumenestyskin liittyy myös osioon jota voi harjoitella ja tämä lieventää sen pahaa puolta. (Se ei tosin kadota tästä kaikkea.)
Kuitenkin kauneus liittyy ulkonäköön. Ja kauneuskilpailuissa ulkonäkö valitettavan usein liittyy jotenkin seksuaalisuuteen. ; Kauneuskilpailut nähdään jatkeena tai esivaiheena missikisoihin. Se, että kauneuskilpailut ovat nimenomaan tytöille vielä korostaa tätä. Kauneuskilpailut ovat siis paitsi heteronormatiivisia (mikä ei tietysti aina ole pahe, eikä tässäkään ole rikos) niin ne itse asiassa korostavat moista erilaisista kauneuskäsityksistä sitä kuvaa joka on kulttuurissamme jo nyt läpeensä erotisoitu.
Ongelmia ei tulisi jos lapset eivät olisi kulttuurissamme pieniä aikuisia. Mutta he ovat. (Ja aikuiset ovat itse asiassa varsin lapsellisia. Ja yrittävät olla tätä mahdollisimman pitkään.) Tästä seuraa se, että kauneuskilpailussa nousee jo uudestaan se, että vaikka ulkonäkö ja sievyys ei itsessään ole erotisoitu, on kulttuurimme niin vahvasti tietyn asenteen sävyttämä, että jos teet tiettyjä asioita on selvää että siitä syntyy välittömästi vain ja ainoastaan yksi tulkinta. Ja tämä on sitä että ulkonäkökisat ovat vähän kuin pehmolapsipornoa. ; Tämän hyvä asia on se, että ihmiset ymmärtävät toisiaan ja huono asia on se, että he välittävät tätä asennevammaa tämän ymmärtämisen kautta.
Siksi kauneuskilpailu lapsille nostaakin esiin sen, että kultturissamme on ongelma sekä lasten kilpailemisen kanssa että lasten ulkonäön kanssa. Molemmissa syinä on se, että lapset nähdään pieninä aikuisina. Eivätkä joinain jolla on oma elämä, ja joille on lähinnä annettava eväät jotta he selviävät ns. elossa ja mielenterveinä maailmassa. (Ja mahdollisesti jopa yrittäisivät harjoitella ja oppia jotain eivätkä olisi passiivisesti omassa automaattisessa erinomaisuudessaan ja tärkeydessään.)
Johtopäätös
Näin ollen lasten kauneuskilpailut ovat todellakin varsin negatiivinen asia. En ihmettele että sitä vastustetaan. Kuitenkin pääosa kritiikistä kohdistuu hieman asian ohi. Sillä lasten kauneuskilpailut eivät ole oikeastaan itsessään paha asia. Se, mikä niistä tekee pahan on yhteiskunta ja sen asenneilmasto. Se ilmasto johon minä aikuisena ihmisenä menen huomenna. Ja joka pelottaa yhä. Jossa toimiminen on yllättävän usein strong, couragious act. Se on väkevää elämää. Ja perusongelma on siinä että lapsi ei ole pieni aikuinen joten hän ei ole harjaantunut elämään tätä väkevää elämää. Ja toisaalta jos pidämme lapsia pumpulissa emmekä anna heidän kokea mitään pehmeää laskua tähän kovuuteen, niin he eivät yksinkertaisesti tule kestämään sitä aikuisena.
Kauneuskilpailujen kritiikin kohdalla ongelmana onkin oikeastaan se, että kilpailun järjestäjä on helppo kohde. Moni kriitikko näkee ongelman, ja syyttää tästä yleisestä ilmapiriistä ja lapsiin kohdistuvasta asenteesta kilpailun järjestäjää. Kuitenkin jos asiaan haluaisi aidosti tehdä muutosta, pitäisi syyllistä etsiä peilin toisesta päästä. Asennevamma ei ole kilpailuareenassa, vaan yleisössä. Areena vain tuo tämän kauheuden esille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti