Minustako kirjailija?

Maailmassa on paljon kirjoja. Vielä enemmän maailmassa on pöytälaatikkokirjailijoita. Tässä mielessä ei ole varamastikaan yllättävää, että kaltaiseni varsin pakkomielteinen innokkaan ahkera blogaajakin saa kuulla kirjarinnastuksia. Että kysytään että onko kirjoittamassa kirjaa. Että kun sanottavaa näyttää riittävän, niin olisiko se syy painattaa ne myös kansiin. Kun omakustannetuotanto on nykyään edullista ja julkaisijoitakin voisi metsästää, ei kirjailijaksi ryhtyminen ole haasteena mitenkään mahdotonta.

En voi olla kiistämättä että ajatus kirjasta joka olisi "oma" - eikä tässä sillä normaalilla tavalla jossa kirjakauppa on saanut rahaa yksittäisen painetun paperituotteen omistusoikeutta vastaan - viehättää jollain tavalla. Kirjassa on jotain hyvin sivistyksellistä ja ylevää, jotain jossa on peräti ikuisuuden leima jollain sellaisella tavalla jota mikään "abstraktisti vain internetissä" oleva ei oikein voi mitenkään saavuttaa.

Siksipä, kun olin viimeksi hieman häkeltynyt kun kysymys painotuoteasiasta nousi esille, lupasin miettiä asiaa.

On hyvä lähteä siitä mitä ei tekisi. Ajatus siitä että ottaisi omasta mielestä viekottelevimmat jo tekemänsä blogiartikkelit, ja painaisi ne kansiin olisi tietysti helppoa. Sisältöä tarvitsisi muotoilla ja lähteistykset järjestää uusiksi, mutta muutoin se voisi sujua helposti. Olen kuitenkin aina jotenkin halveksunut tätä tapaa tehdä kirjoja ; Se, että maksullinen kirja on helposti ja ilmaiseksi netissä, ei yksinkertaisesti toimi. Se tuntuu jonkinlaiselta oman älyllisen laiskuuden ja ostajan lompakon pettämisen liitolta. Siksi tämä ei varmasti tapahtuisi.

Sen sijaan mieleeni tuli, että voisi olla miellyttävää kirjoittaa kirja Humen giljotiinista. Se on periaate joka kiinnostaa itseäni, ja jota pidän monella tavalla tärkeänä ja merkityksiltään mielenkiintoisena. (Ja sen nimessä on häivähdys sitä ihanaa rakastettavaa väkivaltaa.) Lisäksi Humen giljotiini on periaatteessa yksinkertainen ja arkijärjelläkin ymmärrettävä filosofinen periaate, jonka suurin osa vieläpä tuntee vähintään niin että nimi tuntuu tutulta. Mutta siihen kuitenkin liittyy hyvin paljon erilaisia näkökantoja joita ei tunneta. Ja ne kannat on kuvattavissa selkeällä ja aivan kenen tahansa ymmärrettävissä olevalla kielellä.

Koska itselläni on tiukka mielipide Humen giljotiiniin (kannatan!) olisin voinut tehdä kirjaan rakenteen jossa joka toinen luku on sen puolella ja puolet sitä vastaan. (Ja jokaisen mukaan tämä on tärkeä asia kantaaotettavaksi, eli Humen giljotiinin käsittely on opettavaista olipa siihen mitä kantaa tahansa itse.) Että otettaisiin mukaan esimerkiksi objektiivisen moraalin ajatus moralaifaktoista. Voisin tehdä nämä kaikki ilman debunkkaustarvetta. Ja voisin lopettaa sen Sam Harrisiin joka vastustaa Humen giljotiinia. Näin kirjasta syntyisi luultavasti tasapainoinen, koska oma mielipiteeni jäisi vähän kuin "loppulausuman jalkoihin".

Ajattelin että tämä sopisi myös kirjantuotannollisesti. Sillä kirjasta saisi kohtuu mukavasti 100 -sivuisen. Tässä paksuudessa on mukana samanaikaisesti omituinen viehtymykseni pyöreisiin numeroihin, että tieto siitä että painotuotteissa paksuus tuottaa painatushintaan isoja muutoksia. ; Joku voisi lisäksi ajatella että 100 sivua on ohut, ja että olisi vaikeampaa kirjoittaa 200 sivuinen kirja. Mutta itse ajattelisin juuri toisin päin. Jos saisin kirjoittaa omaan huolimattomaan huolettomaan tapaani, tekstissä olisi helposti paljon löysää. Tällöin olisi helppoa synnyttää 200 sivua tekstiä jossa on kaikki oleellinen. Se, että tämän kaiken tiivistää 100 sivuun olisi sitten juuri sitä kirjan laadustamista.

Itse asiassa uskoisin että kykyni riittäisivät tämän kirjan tekemiseen. Taidot ja perslihakseni kykenisivät tuottamaan lopputuloksen. Olisin siihen itse peräti tyytyväinen, parhaimmillaan jopa ylpeä. Ja luultavasti joku muu ihminen myös jakaisi mielipiteeni kirjan hyvyydestä tai jopa loistavuudesta. (Ehkä jopa kaksi ihmistä.)

Tässä kohden on kuitenkin pakko sanoa että kyseisen kirjan kirjoittamista ei tule silti koskaan tapahtumaan. Ei omakustanteena eikä muutoinkaan, ei vaikka joku kirjapaja itse tulisi ehdottamaan. (Mielipiteeni tosin saattaisi oikeasti muuttua jos käteen lyötäisiin kivan suuruinen rahasumma. Ihan vihjeeksi niille jotka luulevat että minulla ei ole omaa lehmää ja mukavuudenhalua ja ahneutta jossain ojassa.) Perusteluni on oikeastaan se, että kirja eroaa blogista hyvin monin tavoin. Ja ne erot ovat sellaisia että en halua niitä tai haluaisin niitä vääristä syistä.

Ensinnäkin kirjassa on jotain vahvemmin autoritääristä ja egoistista. Jos kirjoittaa blogia, ihmiset suhtautuvat siihen hieman huvittuneesti. (Etenkin kun blogiin voi laittaa sulkulauseisiin kaikkia sellaisia mielipuolisia sivuhuudahduksia jotka saavat kirjoittajan näyttämään höperältä ja vihaiselta ellei peräti raivohullulta jotka etäännyttävät tekstistä niin että siihen voi suhtautua kriittisemmin.) Kirjassa on sen sijaan voimakkaampaa karismaa. Koska oma ongelmani on matala itseluottamus ja suuri ego, kirjan painattaminen rapsuttaisi minusta esiin aikasmoisen huonoja piirteitä. (Jotka näkyvät itse asiassa jo nyt. Sen jälkeen ne näkyisivät vain vahvemmin.)

Kirjailijan egoon ja kirjanpainamisee kirjan painamisen vuoksi on tarjottavissa oleellinen näkökulma Umberto Econ "Foucaultin heilurissa". Se pitää sisällään kuvauksia omakustannekirjailijoista, joita kuvaa ennen kaikkea kunnianhimo ja rapsutuksensaannintarve. Omakustannekirjapainot taas saavat toimeentulonsa tarjoamalla kirjoittajille toivoa tästä. Ja lopputuloksena kirjailija saa hetken tunteen kunnioituksesta, mutta ei kuitenkaan saa rahojaan ja vaivojaan takaisin ja jää siksi tilillisesti miinuksen puolelle. Raha ei vielä haittaisi, mutta jokainen tälläinen tapaus on sitä että kirjalle ei ole tehty sitä mitä varten kirjat on tehty. Lukematta jäänyt kirja on turha kapistus, siitä huolimatta että se kuinka tarjoaisi kirjailijalle kokemuksen siitä että "maailma ei vielä ollut valmis". Tähän kaikkeen suhtaudutaan Econ kirjassa asiaankuuluvalla nauruttomalla huvittuneisuudella. Kun kysymyksenä on se, että "laitetaanko lukematon kirja makkeliin vai jaetaanko sitä ikiajat ja vuosikaudet 'syntymäpäivälahjana' kaikille sukulaisille ja puolitutuille jotka eivät myöskään lue sitä kirjaa ja joilla on hylyssään jo valmiiksi kolme kappaletta ennästään", on otettava tuhoaminen varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Ja kun tämä kysymys on esillä, lienee ympäristöystävällisintä olla painamatta tälläistä kirjaa in first place.

Toinen, henkilökohtaisesti vielä ylläolevaakin tärkeämpi, syy kieltäytyä kirjailijaura-ajatuksistakin on sitten hieman vaikeampi. Minulla on tähän vain kaksi kohtaa:
1: Windsor kertoi tämän vuoden "Realities of Steelissä" vastauksen ehdotukseen jossa häntä pyydettiin kirjaamaan kirjaa jousiammunnasta. Kysymys ei ole hoopo, koska hän oikeasti tietää aiheesta paljon. Hän osaa itse, paitsi ampua jousella varsin hyvin, myös tehdä perinteisenmallisia jousia ja nuolia. Hän kertoikin itse, että hän toki kykenisi puhumaan jousiammunta-aiheesta tuntikausia, ja pysyisi silti mukavuusalueellaan. Mutta hän on kuitenkin tässä aiheessa vain tyyppi joka on lukenut paljon. Hän ei ole ekspertti. Lisäksi hänen ei tarvitse, koska oikeat ekspertit ovat jo kirjoittaneet oikeasti hyviä kirjoja jousiammunnasta. Näin ollen ei ole tarvetta kirjoittaa "taas yhtä kirjaa". Ei yksinkertaisesti ole tarkoituksenmukaista tuottaa uudestaan jotain jota jo on.
2: Lisävaloa tähän saa myös televisiosta. "NUM3ROT" -sarjassa eräässä jaksossa fyysikko Fleinhart saa työkutsun CERNiin, ottamaan osaa projektiin joka etsii "God Particlea". Fleinhart tietää osaavansa aiheen hyvin, olevansa sen asiantuntija. Hän luottaa myös projektin onnistumiseen. Hän on miltei 100% varma siitä että kyseinen partikkeli tullaan löytämään. Näin ollen hän saisi melko varmasti hienon sulan akateemiseen hattuunsa. Hän ei kuitenkaan näe tässä mitään järkeä, koska tutkimusprojekti onnistuu. Ja ennen kaikkea onnistuu hänestä huolimattakin. Hänen paikalletulemisensa ja tulematta jättämisensä ei muuta asioita.

Nähdäkseni "Osaajan" ja "Mestarin" välinen ero onkin juuri siinä, että Mestari saa aikaan jotain joko omintakeista tai laadukasta (mahdollisesti mutta ei välttämättä molempia). Itse taas olen suorastaan malliesimerkki Osaajasta. Ja nähdäkseni kirjallisuusilmiön suurimmat syövät ja ongelmat ovat juuri siinä että kaikenlaiset Osaajat tunkevat kirjamarkkinoille tuotoksineen. Lopputulos heiltä on parhaimmillaan tohottamista, jossa ei ole edes sellaista kivansävyistä innostusta jota löytyy höyrypäisimmältä pseudotieteenharjoittaja -Mestareiltakin. Oma ansioni on vain siinä että ymmärrän tämän, enkä tee siksi samaa virhettä kuin ne monet muut Osaajat. (Ero ei ole suuri, mutta olen tästä ylpeä.)

Joistain asioista on vain osattava kieltäytyä. Nyt voin kuitenkin sentään sanoa harkinneeni ja miettineeni asiaa vakavasti. Minulla on blogi, ei pöytälaatikkoa, eikä ennen kaikkea kasautuvaa julkaisemattomien ja painamatta jääneiden tekstien varastoa. Blogaamiseni on itsetarkoituksellista, se tapahtuu juuri oikeassa kanavassa. Blogimuoto siis tarjoaa pohjana ja mediana juuri sen mitä tarvitsen. (Joka on ilmeisesti 40 lukijaa päivässä, paitsi jättimäinen 1000 lukijaa välittömästi aina kun kritisoin jotain New Age -henkistä rajatiedettä. Ja 41 lukijaa jos kirjoitan Tapio Puolimatkasta.)