Kirjallisuudessa tämänlaiset vanhat asiat nähdään terapeuttisina ja traumoja purkavana. Niitä ajatellaan ikään kuin jonkinlaisena lukijan huonon (kansallisen) omantunnon paikkaajina. Kun asia oli vakava, ei tehty mitään ja sitten tästä ohikatsomiskokemuksesta on tullut tuskaa, ja näin uhria puolustamattomasta on tullut uhri joka parantaa oloaan "voimaannuttavalla lukukokemuksella". Minä kutsun tämänlaista "terapiaa" lähinnä sosiaalipornoksi, jossa menneen väkivallat ja hirveydet välineellistetään vielä kerran, uudestaan viihteeksi. ; On kyseenalaista onkko ihmisillä mitään velvollisuutta kansalliseen syyllisyyteen teoista joihin ei ole itse voinut vaikuttaa, jolloin on kysyttävä mikä tarve terapiaan on in first place. Ja jos ihmisillä on aihetta kansalliseen traumaan, vaikkapa oman osallistumattomuuden tai jonkun abstraktimman filosofis-ideologisen syyn nojalla, on kyseenalaista onko hänellä moraalista oikeutta helpottaa oloaan tälläisellä terapialla.
Tämä ei tosin jää pelkästään kirjallisuuteen. Ns. arvokeskusteluunkin nimittäin liittyy sama asia. Jopa niinkin yksinkertainen asia kuin natsikortti näyttäytyy uudessa valossa.
1: Hitler on kenties ollut kammottava, mutta koska hän on kuollut ja historiaa ja yleisesti tunnettu ja vastustetettu, ei hänen esilletuomisensa ole minkäänlainen riski. Sitä saa ikään kuin esittää turvallisesti olevansa eettinen jossain asiassa jossa ei ole mitään todellista konfliktia. ; Hitleriin viittaaminen on riskitöntä. Hitlerin kutsuminen pahaksi ei pidä sisällään mitään sitoumusta josta voisi olla riskiä itselle.
2: Merkittävää on myös se, että natsikortin käyttäminen on osana arvokeskustelua tavalla josta siitäkin puuttuu kunnollinen riskinotto. Arvokeskustelussa ei uskalleta kritisoida tärkeitä ja itselle mahdollisesti vaarallisia aiheita. Näin ollen natsikortin tavallisinta käyttötapaa kuvaakin "tuplapelkuruus".
___2.1: Merkittävää on että monesti korostetaan että Hitlerin muistamisessa olisi jotain arvokasta ja kaunista. Että se pitäisi muistissa että asiat eivät toistuisi. Tämä sinänsä arvokas ja kaunis päämäärä vain tuppaa vesittymään natsikortin käyttämisessä ; Jos evoluutioteorian kannattaminen on oikeasti jostain syy vetää natsianalogiaa ja rinnastaa elämää koskevan tieteellisen teorian kannattaminen useita miljoonia henkiä vaatineeseen joukkotuhontaan, niin natsikortin heittäjä osoittaa vain oman suhteellisuudentajuttomuutensa. Ja rinnastuksen johdosta mitätöi Hitlerin muistamisen arvoa koska tämänlainen rinnastelu vie lopulta mehut ja uskottavuuden koko Hitleristä. Natsikortti onkin nykyään niin lientynyt omassa ylikäytetyssä munattomuudessaan että natsikortin soveltamisessa käytännössä trivialisoidaan ensin Hitler että sitten se kritisoitu asiakin. ; Natsikortin käyttäminen rinnastuu arkilukijan silmissä lähinnä häviämiseen ja argumentaation loppumiseen.
Toisaalta tämä tuo esille sitä, että nykyään kaikkea voidaan kritisoida. Juuri missän ei ole riskiä. Olisin melko konu jos väittäisin vakavalla naamalla että syy uskontokritiikkiin olisi vaikkapa valtionkirkon tekemät ihmisoikeusrikokset. "Voimaan" kirjoittava ei voi kehua olevansa vaarassa. Saati tuovansa esiin talouselämää kritisoivia asioita joita ei tuotaisi esiin aivan kaikkialla muuallakin. Tämä ei ole moite vaan muistutus. Länsimaissa arvokeskustelulla onkin ollut tapana trivialisoitua. Yhteiskuntamme on yksinkertaisesti niin laadukas, että asioiden edistäminen ja parantaminen (jota voi tietysti tehdä aina ja alati) takertuu yhä pienempiin yksityiskohtiin. Tässä on kuitenkin sentään takana jokin ajatus muutoksesta. Tämänlainen pikkuasioiden parantaminen ei ole ongelma.
Ongelma on se, että usein valittaminen jää tyhjäksi. Moni blogisti kokee olevansa aktivisti kun kirjoittaa jotain kriittistä. Moni ajattelee että kirjoittaminen on tiedostamista ja muiden tiedostamista. Ja että tämä tarkoittaisi samaa kuin se, että tekisi asialle jotain. Tämä on illuusio ; Yleisimmin arvokeskustelua värittää kuitenkin ennen kaikkea se, että ihmisillä on lupa valittaa. Mutta ei saada mitään aikaan. Esimerkiksi nykykulttuurissa taidekritiikki voi moittia teoksia, mutta ei oikeastaan saada niitä pois levityksestä. Itse asiassa yritys rajoittaa jotain johtaa tyypillisesti Streissand effectiin, joka tarkoittaa itse asiassa leviämisen äärimmäistymistä. ; Näin esimerkiksi Mäen kissantappovideo sai runsaasti paheksuntaa mutta tämä oli itse asiassa mainontaa. Näin ollen tehokkain tapa harjoittaa taidevaltaa on katsoa epämiellyttävän ohi, ignoroinnista tulee tehokkain vallankäytön muoto silloin kun kaikki huutavat.
Tämä on itse asiassa erityisen vahva uskontokeskustelussa johon tunnetusti innolla osallistun. Sen parissa on kaikille annettu moniarvoisesti tilaa. Mutta käytännössä se tarkoittaa vain sitä että kaikki saavat valittaa ja olla mitä mieltä tahansa. Ja sitten kirkko ei tee mitään. Jokaista on teoriassa kuunneltu koska ihmiset ovat päästelleet ääniä eikä tästä ole mitenkään rangaistu. Tätä kutsutaan moniäänisyydeksi ja moniarvoisuudeksi ja sananvapaudeksi.
Tämä johtaa siihen että yhteiskuntamme tapa suhtautua sananvapauteen on eräänlainen ajatusleikki ; Ajatusleikki "työpaikan kehitysehdotuslaatikosta" joka laitetaan esille kovalla mainostuksella. Että on hieno laatikko. Joka ikinen voi kirjoittaa ehdotuksiaan ja laittaa ne laatikkoon. Lapuissa saa moittia pomoa. Lapuista ei voi seurata potkuja. Kaikki kuulostaa mainiolta siihen asti, kunnes tajuaa että firman käytänne on se, että laput vain vedetään suoraan ja lukemattomana silppuriin. Näin ollen mitään seurauksia ei luonnollisesti tehdä. Kiinni jäätyään pomot sitten vain selittelisivät että "ajateltiin että mielen purkamisesta saa terapiaa."
Hirveää tekotaiteellista paskaa joka ei tule poistumaan. Olet pakotettu katsomaan sen. Voit kritisoida sitä, mutta tämä vain antaa sille voimaa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti