Filosofia on nimeään myöten määritelty viisauden rakastamiseksi. Tässä mielessä minulla onkin paljon selitettävää. Sillä vaikka olenkin epistemologisesti paatunut naturalisti, modernisti ja skeptikko, pidän aivan liikaa hölmöilystä ollakseni monien silmissä juuri ollenkaan uskottava. Itsekin katson olevani esimerkiksi trolli ja trollaamismielinen. Minulla on tähän kuitenkin hyvä(hkö) syy ja selitys.
Hegel ja maaliin tulemisen filosofia
On hyvä ottaa aluksi pohjaksi Hegel. Hänhän jakoi hengen (Geist) kehityksen kolmeen vaiheeseen ; On subjektiivinen henki, objektiivinen henki ja absoluuttinen henki. Nämä ovat järjestyksessä ja vaiheesta toiseen kulkeminen tapahtuu Hegelin mukaan tietyssä järjestyksessä ja tämä on dialektista kehitystä. ; Perusideana oli se, että subjektiivinen henki on teesi, objektiivinen henki sen antiteesi ja absoluuttinen henki kykenee synteesiin jossa molemmat edellämainituista ovat yhdessä. Hegelillä maailma oli myös nähtävissä vain kokonaisuutena. Hänen maailmaa kuvaa muualta tuttu termi emergenttiys, sillä hänelle totuus ei ollut yksittäinen fakta, vaan kaikki asiat olivat ymmärrettävissä osana kokonaisuutta. Totuus olikin hänelle se missä oli kaikki.
Koska olen kuitenkin kaikesta runsaista liberaaleista mielipiteistäni huolimatta itse asiassa asenteellisesti varsin tiukka konservatiivi, Hegel tietysti sopii kuvaamaan asenteitani. Itse asiassa pieniä jäämiä Hegelin kaikkeudesta toisiinsa nivoutumisesta voidaan nähdä suosikkitieteenfilosofin Quinen (joka on naturalisti vaikka Hegel olikin idealisti) ajattelussa. Kuitenkin Hegelillä oli olemassa aukko. Hänen filosofinen apparaattinsa ei hyväksynyt ironiaa ; Ironia oli kehityksen hidaste ja haitta.
Tässä mielessä vaikka voisi kuvitella että taikauskoinen leikinomaisuus että objektiivisuus ovatkin olleet vastakkaisia voimia ja synteesin voitaisiin nähdä siten että nämä molemmat puolet löisivät kättä, Hegel selvästi osoittaa miten (todennäköiset) kriitikkoni ovat perustellusti liikkeellä ; Trollaaminen ei selvästi sovi viisauden rakastamiseen kovin hyvin.
Ratkaisuni on se, että Hegel on maaliin tulemisen filosofi. Minä en.
Hegel on keskittynyt absoluuttiuteen. Minä taas olen jotain joka kiistää tämänlaiset. Kun olen toistuvasti ottanut hampaisiini esimerkiksi Plantingan warrant -ajattelun, minulla on ollut tässä taustalla selkeä oma intressi. Ja tämä ei ole ollut pelkästään se, että vastustaisin erityisen kovasti kaikkia kreationisteja. Ja se, että tässä ajattelussa on selvästi jotain ytimeltään epävakuuttavaa - sehän lähinnä vetoaa kokoamaan kristittyjen sisäiset linjat mutta ei perustele miksi erimielisen olisi rationaalisempaa hylätä omansa ja vaihdettava kantaa kuin pitäytyä siinä eriävyydessään - antaa minulle tietysti luvan tehdä näin ilman että tyystin menetän kunnioitettavuuteni ihmsenä.
Tätä kautta voidaankin palata Hegeliin. Hän nimittäin nostaa esille mielenkiintoisen seikan. Toisessa vaiheessa Hegelin henki irtautuu itsestään ja tuottaa oman täydellisen vastakohtansa. Näin viisaus tuottaa typerehtimistä. Tämä on tärkeä osa edistymisprojektia. Ja tämä on oleellista. Sillä vaikka en olekaan maaliin tulemisen filosofi, olen kuitenkin harjaantumisen ystävä.
Nietzsche ; Iloon murskautumisen filosofia
Harjaantumisen ja yrittämisen hengessä minulla on mukana Niezscheläisiä sävyjä. Hänen yli-ihmisyydessään on juuri sopivia työn ja vaivan sävyjä jotta maaliin tulemattomuuden filosofiani voisi täydentyä ; Hänestä laakereillaan ei pidä jäädä lepäämään, koska se ei johda aitoon onnellisuuteen vaan latistaviin huvituksiin. Tämän hän on huomioinut mielenkiintoisesti vallantahtonsa tuoksinassa. Vaikka hänelle jokainen ihminen kaipaa valtaa, ja vallantahto määrittää hyvin paljon asioita, hän selitti myös että suuri valta tyhmentää. Syynä onkin juuri se, että kun riittävästi valtaa on saavutettu, ponnistelu vähenee ja lakkaa. Ne ominaisuudet joita on tarvitetu saavuttamiseen eivät ole tarpeellisia kun säilytetään asioita. Tämän vuoksi on syytä ollakin harjaantumisen ystävä.
Hän kuitenkin muistaa että liiallisuuksiinkin voi mennä. Liika ponnistelu musertaa. ; Koska Nietzschellä tuska ja ilo olivat toisiinsa vahvasti kytkeytyneinä, liika ilon hankkiminen ja ponnistelu maksimoi myös tuskan. Tämä johtaa tuskan kasvuun joka voi johtaa negatiivisiin tunteenpurkauksiin. Nietzsche ei kuitenkaan ollut pettymyksien ja raivoamisen ystävä. Kaunaisuus, ressentiment, viha ja katkeruus olivat hänestä huonoja piirteitä. Näitä taas saa palkakseen kun yrittää liikaa. ; Esimerkiksi filosofian taakka saattoi käydä sellaiseksi, että ihminen pohti liikaa kysymyksiä joita ei voinut ratkaista. Tällöin saattaa syntyä lukkotila jossa kysymysten taakan alle rusentuu koska ei kykene keventämään taakkaansa ratkaisuilla, mutta ei kuitenkaan kykene myöskään heittämään kysymisen taakkaa selästään ja olemaan hieman pinnallisempi ja vähemmän kyselevä. ; Nietzsche korostikin siksi, että tasapainotila oli vaikea ; Piti olla ikään kuin mies joka vetää koko ajan tiikeriä hännästä eikä lopeta taistelua vaikka hännän toisessa päässä on tiikeri joka kyllä huomaa jos et lopeta vetämistä ja toisaalta itse huomaat jos vedät itsesi uuvuksiin liian pian.
Tämän vuoksi Nietzsche ei suinkaan kaivannut valittavaa seuraa vaan kannusti hakemaan ystäviä joiden kanssa voidaan iloita ja riemuita. Nietzsche kunnioittikin siksi monia sellaisia filosofeja kuin Montaignea, jotka olivat perussävyltään iloisia vaikka he olivatkin elämässään kokeneet raskaita ja kovia asioita.
Tämä voisi tuntua hyvältä ratkaisulta trollaamiseen. Kunnes huomaa, että perusasenteenani koen rakentavan trollaamisen lähinnä sitä kautta, että oikein käytettynä - eli toisin kuin sitä yleensä tehdään - se edustaa sokraattista metodia. Nietzsche suhtautui sokraattiseen rationalismiin kriittisesti tai ainakin voimakkaalla varauksella. Trollaaminen ei olekaan välttämättä ilontuottamista vaan on osa repressiivistä käyttäytymismallia joka ei ole ollenkaan sopiva kunnon übermenchille!
Irrottautumisia.
Olen käsitellyt yllä Hegeliä ja Nietzscheä sellaisella asenteella, että ne tuntuvat tarjoavan osaratkaisuja ongelmaani mutta kuitenki toisaalta ampuvat samanaikaisesti selityksiini vakavia aukkoja. Näin ollen ongelmani trollaamisen hyväksyttävyydestä näyttää hieman omituiselta. Mutta perimmäinen syy onkin se, että näkemyksessäni on vain Hegelimäisiä ja Nietzscheläisiä sävyjä. (Sellaisia voi livahtaa jos lukee liiaksi kyseenalaista filosofista kirjallisuutta joka saastuttaa mielen ja turmelee arkijärjen ja johtaa koleeriseen tai neuroottiseen - ellei peräti paranoidiin - käyttäytymismalliin.) En siis ole Hegel tai Nietzsche, enkä siksi ole velvoitettu seuraamaan 1:1 heidän mallejaan. (Paitsi jos kvanttihypyn vuoksi hyppään ajassa, tilassa ja henkilössä ja päädyn heiksi. Mutta silloinkin ajattelin lähinnä uudelleenmuokata heidän tulevaa tuotantoaan, ettekä te ikinä voisi huomata tätä vandaalitekoa koska aika, paikka ja muotoni olisivat hämäävät ettekä huomaisi mitä olisi tapahtunut kun ette voisi tarkkailla sitä aikajanaa jossa tätä kvanttiloikkaa ei tapahtunut.)
Olen usein toistellut yksittäistä aforismia jonka mukaan "Kaikkiin ongelmiin on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma vaan olotila." Tämä yksittäinen aforismi pitää takanaan selkeää yritteliäisyyden henkeä. Mutta siinä missä optimismia ja yrityshenkeä on usein levitetty ajatuksella että maailma on vapaa ja onnistuminen seuraa automaattisesti kun vain yrittää riittävästi, olen kuitenkin livauttanut mukaan roiman lorauksen stoalaisuutta jonka mukaan kaikki maailmassa ei ole ihmisen hallittavissa ja että onnettomuuksia tapahtuu. Ja ikäviä asioita tapahtuu myös hyville ihmisille - ellei peräti etenkin heille, koska etiikassa usein avuliaisuus ja itsensä uhraaminen on hyvyyttä ja itsekkyys on pahuutta. Ahkera muiden auttaminen johtaa tätä kautta odoettavasti siihen että tapahtuu onnettomuuksia että lisäksi itsehankittuja ongelmiakin syntyy. (Itsekkyydessä ongelmia tulee lähinnä huonosta suunnittelusta. Itsekäs tyyppi, jos on fiksu, ei mene psykopaatteilemaan päin naamaa karvaisille "MC Liivimotoristi" -jengiläisille. Aidosti itsekäs tajuaa että on strategisesti järkevää ja itselle kannattavinta olla menemättä.)
Kokonaisuutena lauseen alkuosasta ja loppuosasta rakentuu elämänasenne joka hieman muistuttaa eksistentialismia. Tosin sillä erotuksella, että valinnan sijasta keskityn yrittämiseen (joka on tekemishenkisempi ja seuraukseltaan propabilistisempi kuin abstraktimpi valitseminen) ja vapauden sijasta keskityn epäonnistumiseen (joka on pessimistisempi kuin optimistisena nähty vapaus). Lopputuloksena jokainen ihminen on sankaritarinoiden heeros, joka kohtaa monenlaisia vaikeuksia eikä lannistu. Paitsi etä minun maailmassani jokainen sankari jättää väistämättä sen viimeisen kerran nousematta. (Tämä ei ole missään ristiriidassa sen kanssa että olen agnostikko enkä Jumalankieltäjä. Sillä kuten olen joskus todennut, en usko sielukonseptiin. Ikuista elämää ihmiselle ei ole luvassa. Period.)
Näin ollen olen ajautunut erilleen niistä konservatiiviuden suunnista joita pidän huolestuttavina. Niissä on takana usein omintakeista ja liioiteltua optimismia, joiden suurin ongelma on se, että ne esittävät täysien valheiden sijasta puolitotuuksia. Kuten sellaisia että kaikki jotka yrittävät onnistuvat. (Oikeasti se menee niin että yrittäminen nostaa todennäköisyyksiä onnistua.) Joku voisi ihmetellä että miten epäonnistuminen liittyy trollaamiseen. Se liittyy siihen siten, että trollaaminen liittyy siihen että toisten henkilökohtaiset ongelmat ovat sinulle olotiloja. Rationaalinen debatti ei yksinkertaisesti ole useinkaan toimiva temppu joka ratkaisisi keskustelun alla olevan ongelman ; Tavallisempaa on se, että aiheesta on mielipide joka on pohjimmiltaan dogma. Ja dogmalla on itselle tärkeä asema, jolloin se on itse asiassa myytti. Ja sen kritisoiminen johtaa argumenttien ohittamisen sijasta sen oman myytin toistamiseen. Tässä tilanteessa trollaaminen on hyväksyttävää.
Leikki etäännyttää maailmasta
Tämä yllämainittu trollaaminen on tietysti kovin ilotonta. Tämä tarkoittaa sitä, että filosofiani kannalta selitys ei ole riittävän kokonaisvaltainen. Ylevä totuuteen kannustamisen ja inhimillisempi stoalainen pettymyksen tunnustaminen ja asiantilalle päin naamaa nauraminen ovat siksi vain osatotuus trollaamisen oikeutukseen.
Kuitenkin olen jo maininnut vapauden. Se ei ole lopputila, vaan tavoite jota ei saavuteta. Maaliin ei päästä, mutta maalia kohti kuitenkin mennään. Näin ollen voin ottaa esille John Stuart Millin, erityisen leimallisesti vapausfilosofin, käsitteet leikkimisestä. Hän korostaa että itsetarkoituksellinen leikki ei enää ole leikkiä. Tämä nostaa esiin sen, että trollaamista on käsitelty yleensä välineellisenä. Ja väline on tässä nimenomaan trollaamisen rationaalis-tieteellinen arvopohjan ylläpito. ; Millin vapauskäsite ja leikin ajatus tarkoittaa sitä että ihminen paneutuu leikkiin syvästi keskittyen, leikin ehdot ovat sen omia ehtoja eivätkä muun maailman ehtoja. Tämä tuo esiin esimerkiksi Donald Willicotin ajatuksen siitä, että tämäntapaiset kokemukset ovat oleellisia ihmisenä kasvamiselle. Fantasia pelkkänä omana sisäisenä ja surrealistisena logiikkanaan tarjoaa tilaisuuden tarjota "runon keskellä proosaa". Willicotin mukaan tämänlainen fantasia on siirtymäobjekti, vaihe jota tarvitaan jotta fantasian ja todellisuuden välille saadaan rakennettua väylä. Tämäkin on tietysti fantasian välineellistämistä, mutta tämä kuitenkin murtaa asenteen jossa taiteeseen ja fantasiaan pitäisi asennoitua kasvattavina. Willicotin paradoksi on, että jos niihin asennoidutaan eikasvattavana, ne ovat kasvattavimmillaan.
Käytännössä ja arkikielellisesti tämä on vain sitä, että esimerkiksi jos lintsaat, muistutat itseäsi velvollisuuksistasi. Se ei tunnu samanlaiselta kuin luvallinen vapaa, ja siksi vaikka lintsaamisfantasia saattaa tuntua ihanalta, siinä on kuitenkin vakava pohja. Samalla irrottautuminen mahdollistaa uudenlaisten asioiden miettimisen. Radikaaleimmillaan haluat vaihtaa työpaikkaa. Tai sitten päätät että lintsaaminen ei ollutkaan arvokasta. Molemmissa tapauksissa näkökantasi on reflektoidumpi kuin ilman lintsaamista. (Tämä ei kuitenkaan oikein toimi jos tietoisesti lintsaat jotta voisit testata tätä hypoteesia.) Tämä liittyy trollaamiseen olennaisesti. Sillä trollaaminen on pelleilyä ja leikkimielisyyttä joka tuodaan vakavuuden keskelle. Tämä tekee siitä kuvainraastamista, ikonoklastisen aktion. Kun pelleilet jollakin jota joku kutsuu arvokkaaksi, ja osallistut keskusteluun joka on mahdollisesti kiivautunut koska sitä pidetään niin arvokkaana ja tärkeänä, teet irrottautumisen jossa kysyt että onko se todella niin arvokasta. Näin trollaamisen onnistuminen ja epäonnistuminen muutuvat vähemmän relevanteiksi. (Ja minäkin joudun olemaan suvaitsevaisempi sitä huonoa/eisokraattista trollaamista kohtaan johon suhtaudun negatiivisesti.)
Tämä kaikki johtaakin kokonaisuuteen. Olen tunnettu sekä skeptikkona että fantasian ystävänä. Nämä nähdään usein toisilleen vastakkaisina. Olen kuitenkin ahkerasti debatoinut siitä että tämä kuilu on näennäinen. Tosiasiassa kysymys ei ole kohdallani ollenkaan siitä onko epätosi kunnioitettaavaa vai ei. Kysymys on siitä miten asiat sopivat yhteen. Jos joku esittää esimerkiksi taikuudelle, hengelliselle maailmankatsomukselleen, uskonnolleen... pseudotieteellisiä todisteita, hän ei enää esitä tilannetta fantasiana vaan yrittää konkretisoida tätä. Ja itse asiassa hän loukkaantuu siitä jos tämä puolustus murskataan ja aihe laitetaankin sitten takaisin fantasian maailmaan. Toki moni skeptikkokin näkee että saduiksi alentaminen vie kunnioitettavuuden ja vakavastiotettavuuden koko aiheesta.
Mutta tosiasiassa minä en näe näin ; Minulle kysymys on lähinnä siitä että "voiko ihminen elää aidosti itsensä kanssa" vai ei. Esimerkiksi olen ihmetellyt rikkaissa varsin paljon luksusta käyttävissä luontointoilijoissa ja ilmastonmuutoksesta varoittelijoissa sitä että miten he voivat elää itsensä kanssa. En vastusta tuhlailua enkä vastusta ilmastonmuutosta, mutta ongelmana on se, että tavat ja uskomukset ja faktuaalinen todellisuus ovat ambivalenssissa. Näin on tietysti myös silloin jos uskoo uskomukseen jota väittää tieteelliseksi vaikka se onkin vain pseudotiedettä. Ja näin ei ole jos uskoo uskomukseensa ja pitää sitä fantasiana koska tässä kaikki sopii yhteen. ; Päin vastoin, koska kunnioitan paitsi tiedettä, niin myös taidetta, en vaadi välttämättä taiteelta tieteellisyyttä enkä tieteeltä taiteellisuutta.
Itse asiasa ymmärrän että Hegelin toista vaihetta elävä, kehittyvä ja harjaantuva, ilmenee usein itsensä vastakohtina. Trollaaminen. Se on arvokasta koska se (a) pakottaa trollatun joko vaikenemiseen tai sokraattiseen uudelleenmiettimiseen (b) se muistuttaa että fantasialla on arvoa eikä sille tarvitse keinotekoisesti rakentaa sitä yrittämällä väkisin vääntää sitä (sellaiseksi) tieteeksi jota se ei ole. (c) se esittää kysymyksen siitä että onko asia todella tärkeä ja onko kaikki siihen liittyvä edes vastaamisen arvoista.
"Don't feed the Troll" on ohje joka sanoo että kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita ja kunnioitettavia. Että aihe ei tee syvällisyyttä, vaan käsittely. Että keskustelu ei ole automaattinen ratkaisu kommunikaatio -ongelmiin. Että kaikki ihmiset eivät ole rationaalisia. Ja että tosiasiassa valtaosa ihmisistä elää ja kuolee tekemättä ja ennen kaikkea sanomatta elämänsä aikana yhtään mitään merkittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti