Tämä on 3300 julkaistu kirjoitus tässä blogissa. Olen tavannut kirjoittaa sataluvun taitteessa jotain kirjoittamisesta. Tämä on tietysti hieman samanlaista kuin se, että laulajat säveltävät laulujen säveltämisen vaikeudesta ja laulavat niistä sitten. Tai runoilijat runoilevat runoilusta.
Tämä on tavallaan vastaus kysymykseen jota ei koskaan esitetä. Hännikäinen on korostanut että usein kirjoittavilta ihmisiltä kysytään syytä. "Kirjailijoilta ja muilta kirjoittavilta ihmisiltä tivataan usein, miksi he kirjoittavat. Miksiköhän kysyjät haluavat tietää sen? Lukijoilta harvemmin kysytään, miksi he lukevat." Hänestä suurin osa selityksistä on vain sanahelinää. Kirjoittaja esimerkiksi oikeuttaa oman toimintansa keksimällä hienostuneen tekosyyn toimilleen. "Luultavasti monikaan kirjailija ei tiedä vastausta eikä ole juuri edes miettinyt asiaa, ja solkkaa sitten hätäpäissään jotakin vakuuttaakseen olevansa tästäkin asiasta perillä. On myös niin yliviritetyn korkean moraalin kehittäneitä kirjailijoita, jotka eivät voi hyväksyä toiminnalleen mitään alhaisia motiiveja, ja joutuvat siksi keksimään pötypuheita itselleen ja muille."
Tämä kertoo siitä että minulla on ilmeisesti jonkinlainen tarve (a) selittää, (b) oikeuttaa ja (c) puolustaa blogaamisharrastustani. En ole tässä varmasti niitä poikkeuksellisia ja hyviä selittäjiä. Pääasiassa kirjoitan siksi että se on hauskaa, enkä oikeastaan voi muutakaan kuin kirjoittaa.
Toki asiaa voi psykologisoida mielin määrin ; Blogaamiseen saa helpon syyn kun vähänkin katsoo persoonaani. Minulla on selkeää taipumusta, tarvetta ja halua yleiseen pätemiseen. Itse asiasa en edes yritä torjua tätä kulmaa itsestäni. Se on niin leimallinen että sen piilottaminen ei yksinkertaisesti onnistuisi, joten aintu tapa jolla oikeasti voin päteä on se, että naamioin pätemisestä avoimen kertomisen tavaksi, jolloin ihmiset tulkitsevat sen nöyryydeksi. Jolloin en oikeasti muka pätisikään yhtä paljon vaan olisin itselleni naurava ja vähemmän itseriittoinen. Tosiasia on kuitenkin se, että minulla nimenomaan on vähintään kaupungin kokoinen ego ja haluan näyttää sen. Blogaaminen tarjoaa lisäksi helpon pääsyn vallankäyttämisen äärelle. ; Tämä egoilu ja päteminen, niin luonteenomaista itselleni kuin se onkin, ei selitä kirjoittamistani kokonaan.
Nimittäin ihan sen vuoksi että en mainosta blogiani enkä saa tätä kautta juurikaan responssia. (Pääosa debateistani ja aivotyöstä käydään ehdottomasti muualla kuin blogin parissa.) Moni toki ajattelee että blogaaminen on sama asia kuin sananvallan käyttäminen ja vaikuttaminen asioihin. Aivan vakavasti uskon että vaikutusvalta on juuri se, joka ei liity tähän blogiin - tai oikeastaan kovin muuhun toiseenkaan blogiin. Moni toki saattaa ajatella että kirjoittaminen julkisuuteen on samaa kuin vaikutuspanos. Mutta tosiasiassa internet on täynnä blogeja, ja ihmiset joka tapauksessa lähinnä etsivät keinoa vahvistaa sitä mielipidettä joka heillä on jo valmiiksi. Näin ollen blogi ei oikeastaan nosta mitään muutosta asiantiloihin. En yksinkertaisesti usko että tämänlaisella on merkittävästi valtaa, toki aina kun kaksi ihmistä kohtaa vaikkapa erimielisyyden nimissä, niin tapahtuu jotain johon liittyy hieman valtaa. Mutta uskoisin että jos haen maksimaalista vaikutusta yhteiskuntaan, tätä on haettava työpaikkani kautta yhteiskunnasta.
Päänavaus internettiin on siis lähinnä mielen tyhjentämistä. Netti on lähinnä yleinen "ajatusoksentamo", joka jopa passivoi siinä mielessä, että ihminen joka kirjoittaa nettiin tuohtumustaan saattaa kokea vaikuttavansa ja jättää oikeat ja vaikuttavat muutosteot tekemättä. ; Itse asiassa sosiaalisen median ja blogimaailman vaikutusvaltaa nimenomaan liioitellaan. Esimerkiksi "Voima" -lehdessä mietittiin sitä, miten vapaa informaationlevitys nähdään aivan liian usein samaksi asiaksi kuin demokratian ajaminen. "Jack Dorsey, Mark Zuckerberg ja heidän aseveljensä ovat jatkuvasti etenevän demokratia-ja-ihmisoikeudet-armeijan kenraaleja ja me kaikki twiitteinemme ja Facebook-viesteinemme olemme sen sotilaita. Media ja viesti ovat yhtä - ja digitaalisten viestimien viesti on, että informaatio on nyt paljasta ja että silmiemme edessä aukeaa uudenlainen vallan ja universaalien ihmisoikeuksien topografia." Näin rakennetaan omituista teknokraattista gloriaa vaikkapa facebookaktivismiin. Kuitenkin käytäntä on aivan toinen. Kun esimerkiksi tarkastellaan Iranissa tapahtunutta turhautumista ja tästä seurannutta yhteiskunnan murrosta, on sosiaalista mediaa usein korostettu merkittäväksi vaikuttajaksi. Kuitenkin tosiasiassa tilanne on toinen ; "Al-Jazeeran mukaan Teheranissa oli vain kuusikymmentä aktiivista Twitter-tiliä. Siksi mielenosoitusten järjestäjät turvautuivat enimmäkseen sellaisiin häpeällisen vanhanaikaisiin joukkotiedotuskeinoihin kuin puheluihin ja naapureiden ovien koputtamiseen. Samaan aikaan autokraattisen Iranin nokkelat johtajat, jotka ovat netin käyttäjinä yhtä taitavia kuin poliitikkoina armottomia ja häikäilemättömiä, etsivät Facebookista vihjeitä tunnetuista toisinajattelijoista ja käyttivät löydöksiään eristääkseen, pidättääkseen ja neutralisoidakseen potentiaaliset kumousjohtajat – ja nitistääkseen kansanvallan haasteen autokratialle (jos sellaista koskaan voi olla) alkuunsa."
Facebookin voima onkin siinä, että se tarjoaa valtavan hyvän lähteen erilaiselle tiedustelulle. Ihmiset tekevät tämän vapaaehtoisesti ; Itse asiassa oma strategiani tähän onkin ollut se, että laitan facebookini ja muut paikat täyteen erilaista informaatiosurinaa, joka peittää alleen monia asioita joita en halua näyttää. Kun ne näkemykset joita haluan julkisesti tunnustaa pukkaavat ylivahvasti esiin, ne asiat jotka haluan oikeasti kätkeä ovat vaikeammin löydettävissä.
Siksi minulla ei olekaan blogini pitämiseen mitään kunniallista tekosyytä. Ja näitä 100 -lukuartikkeleita kirjoittelen siksi että olen aina jotenkin viehtynyt rekursioon ; Muistan kuinka jo lapsena Keravalla eläessäni meillä oli jokin lastenkirja jonka kannessa oli kuva jossa lapset riitelivät kirjasta jonka kannessa he myös riitelivät kirjassa. Yhä pienempänä olivat he siinä. Teini-ikäisenä olin kiinnostunut ja viehättynyt fraktaalien ulkonäöstä ja halusin luonnollisesti tietää miten niitä voi itsekin tehdä. (Ja itse asiassa käsittelin yllättävissä määrin fraktaaleja, kuten jotkut kenties muistavat esimerkiksi erilaisista pienistä lasku- ja koodausprojekteistani joita pyörittelin tuolloin.) Nykyään olen sen verran rapistunut että rekursio esiintyy lähinnä metailuna. Minua viehättävät laulut laulamisesta ja runot runoilusta. Siksi on luontevaa että metailen blogeja blogaamisesta.
Perimmäinen syyni on siis esteettinen suhde tietynlaiseen ajattelujärjestelmään.
Joku voisi kutsua rekursiivisuutta luovimpana mahdollisena itseriittoisuuden muotona, eli meta olisi jonkinlaista itsefellaatiota. Mutta tässä muistutan vain, että pikkumaiset muutokset lähtötilassa saavat aikaan suuria muutoksia itseensä käpertyneissä ajattelujärjestelmissä. Jos joku kysyy miksi kaikesta huolimatta harjoitan itsefellaatiota, vastaukseni on sama kuin kysymys siitä miksi koirat nuolevat pallejaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti