Skeptismistä, vastustuksesta ja skeptikoiden vastustamisesta

Ihmiset ymmärtävät intuitiivisesti ja arkijärjellä vasta -argumentin luonteesta yllättävän paljon ; Aihe tuntuu ikään kuin automaattiselta ja sisäänrakennetulta. Tämän vuoksi vasta -argumentin luonnetta ei välttämättä tule mietittyä. Ja tämä taas aikaansaa joskus ongelmia. Sillä vaikka asia pääasiassa toimiikin, se voi olla huono jossain paikoissa ja kohdissa. Tässä tarkastelen hyvin tietyntyyppistä tilannetta. Se on siitä mielenkiintoinen että se tulee vastaan "suurissa metafyysisissä/olemassaolon kysymyksissä" mutta harvemmin arkisemmissa tilanteissa. Käsittelemässäni tilanteessa on siis tiettyä mahtipontisuutta.

Jos nyt kuvitellaan että meillä on kohde tai asia X. Ihminen voi tähän littyen esittää väitteitä tai kanannottoja. Voidaan katsoa että hän (a) uskoo että X on totta. (b) Katsoo että X on väärä, eli -X (X:n negaatio) on tosi. (c) Etäytyä arviosta jossa kunnioitetaan X:ää sitene ttä ei pidetä perusteltuna että X on totta mutta ei myöskään uskota että -X olisi sen parempi.

Karkeasti ottaen voidaan sanoa että jos todistusaineisto viittaa X:n pitävän paikkaansa, olisi perusteltua sanoa että -X on hylättävä. Tässä on muistettava että usein tiukkaa todistetta ei ole. Tällöin voidaan puhua siitä että onko X paremmin perusteltu kuin sen vaihtoehto -X. ; Perustelujen heikkouksista ja epätäydellisyyksistä huolimatta voi olla järkevää tehdä kannanotto jompaan kumpaan suuntaan jos voidaan sanoa että toinen puoli on selvästi toista puolta hiukkasenkin paremmin perusteltu.

Koska tässä puhutaan asiasta ja sen negaatiosta, voidaan konseptiin soveltaa epistemologista vasta-argumentin tyyppiä ("defeater") ; Se perustuu siihen että jos on kaksi keskenään yhteensopimatonta väitelausetta (jotka eivät voi toteutua samaan aikaan), se johtaa siihen että evidenssi joka tukee toista näistä on automaattisesti myös perustelu jolla tätä toista vaihtoehtoa voi kritisoida. Tässä kohden tunnetaan kaksi defeater -luokkaa jotka jopa wikipedia tunnistaa:
"An undercutting defeater is B1 such that B1 does not oppose B2, but rather that the ramifications of B1, were it possible to obtain, casts doubt on the premises for B2.
An opposing defeater is B1 such that B1 has a factual or otherwise claim that, were it to be obtained, would falsify B2."

Ylläolevat luokittelut ovat hyvin tärkeitä. Olennaista on se, että intuitio tunnistaa hyvin vain toisen näistä tapauksista. Toinen niistä taas jää nimenomaan usein helposti huomaamatta. ; Jos nut kuvitelemme että on olemassa Tyyppi₁ joka esittää että X on totta. Hän myös kertoo mielellään Tyypille₂ että X on totta jostakin syystä. Tämä viittaa jonkinlaiseen argumenttiin jossa on parhaimmillaan joko viittausta suoraan tietoomme maailmasta tai sitten vähintään perustelua joka on tulkintaa tiedosta. Tilanne on se, että Tyyppi₁ on esittänyt argumentin eli Tyyppi₂ pitäisi uskoa samalla tavalla. Nyt "paremmin perusteltu" kanta voisi ajaa Tyypin₂ ottamaan kannan X. Todisteet ovat kenties heikot mutta ne ovat kuitenkin painottuneet. Todiste X:älle voi olla hyvin heikko ja täynnä aukkoja. Kuitenkin se on todiste johonkin suuntaan. Kuitenkin on mahdollista että Tyyppi₂ voi tuhota Tyypin₁ perustelut. Silloin ei enää olisi perusteita uskoa tätä todistetta ; Hän voi kehittää vasta -argumentteja seuraavilla tavoilla (jotka wikipedia aiemmin opetti/kertasi):
1: Kumoava vasta -argumentti (opposing defeater) antaisi jonkinlaisen perustelun ajatella että X on epätosi.
2: Torjuva vasta -argumentti (undercutting defeater) taas vain neutralisoisi esitetyn perustelun X:älle. Tässä perustelu osoitetaan joko täysin vääräksi tai sellaiseksi että se ei oikeasti ratkaise aiheena olevaan ongelmaa.

Karkeasti sanoen yleensä kumous on yleensä syy joka antaa syyn uskoa että -X on vallitseva tila (X on epätosi) ja torjuva vasta-argumentti taas antaa syyn uskoa että X ei ole perusteltu eikä siis voida sanoa että -X tai X. ; Huomio voi tuntua tylsiltä merkkijonoilta. Mutta sillä on tärkeitä implikaatioita ; Jos meillä on vasta -argumentti joka epäonnistuu näyttämään että X on epätosi, se ei vielä ole mikään ratkaisu tilanteeseen, se ei ole mitään joka antaisi perustelun uskoa X:ään. Se, että ei kumoa X:ää ei tarkoita että ei olisi onnistunut kritisoimaan X:n kannattamista oleellisesti. (Se, että ei onnistu tekemään opposing defeateria X:älle ei tarkoita että ei olisi tehnyt laadukasta undercutting defeateria X:ää puolustaville argumenteille. Kuulostaa kuivemmalta ja jopa vaikeasti sovelletulta tässä muodossa verrattuna tuoho eisuluissa olevaan. Mutta on kuitenkin eksaktimmin ja vakuuttavammin ymmärrettävissä.) ;

Jos siis Tyyppi₁ esittää että X on totta ja Tyyppi₂ esittää vasta-argumentin mainitun X:än perusteluille kritisoimatta itse X:ää, ei Tyyppi₁ yksinkertaisesti vain voi "kerätä argumenttipistettä" viittamalla siihen että Tyyppi₂ ei ole onnistunut kumoamaan X:ää. Päin vastoin tehdäkseen oman kannanottonsa vakavasti otettavaksi Tyyppi₁ on velvollinen osoittamaan myös että Tyyppi₂ ei ole onnistunut poistamaan sitä ytyä joka teki perustelusta X:ää puolustavan. Sillä ilman tätä prosessin vaihetta hän on vain samassa vaiheessa missä hän oli ennen kuin hän esitti perustelua X:älle. Ja koko perustelun vaatimisen idea on juuri siinä että tämä tila ei ole kelvollinen, tyydyttävä tai riittävä. Jos näin ei olisi, asioita pitäisi ottaa vakavasti ilman perusteluja eikä perusteluja tarvittaisi mihinkään.

Tämä huomio tietysti iskee fallibilistisen maailmankuvan ongelmaan ; Monihan korostaa falsifioitavuutta tieteenfilosofisena kriteerinä joka rajaa tieteen epätieteestä. Kuitenkin falsifiointi on mahdollista vain jossain tilanteissa. (Ja kuten Quine näyttää on aina suhteellista kontekstistaan ja usein on vaikeaa ja tulkinnanvaraista sanoa että mitä jokin havainnon ja teoriakokonaisuuden ristiriita oikeasti kumoaa ; Onko havainto väärä, onko mittarissa vikaa, vai onko virhe letaali hellitylle teorialle.) Tämä muistuttaa siitä että vaikka falsifointi onkin kelpo tila, ja ihanteellinen tilanteen ratkaisun kannalta, se ei kuitenkaan pidä sisällään kaikkea oleellista kritiikkiä. Falsifiointi on siis hyvä renki mutta huono isäntä.

Mutta ennen kaikkea se iskee ongelmia "arkijärkipohjaiselle skeptikkojenvastustusrintamalle". (Ja pätee se aika isoon osaan hienostuneempaakin skeptikkojen vastaista argumentaatiota.) ; Kuvitellaan että Tyyppi₂ ei ole tilanteessa jossa hän voisi esittää evidenssiä poikkeavalle kannalle, eli kannalle joka sanoo että -X on totta. ;  Skeptikolla ei ole todisteita vaikkapa [tonttujen] olemassaolemattomuudesta mutta kansanperinteen ystävällä ja maagikolla voi olla jotain kokemuksia [tontuista]. Nämä todisteet voivat olla huonoja, mutta ne sentään viittaavat johonkin tulkintaan jostain tosielämässä tapahtuneesta, ne tulkitsevat vaikka pimeässä nähtyä silmäparia. [Tässä tilanteessa X on määritetty tontuksi, mutta se voi koskea muitakin olemassaoloväitteitä kuin tonttuja.] "Et voi perustella X olemassaolemattomuutta" esiintyy tämänlaisissa tilanteissa usein X:ään uskomisen puolustuksena. Tämä korostaa sitä että esimerkiksi skeptikoilta vaaditaan debunkkausta ; Kritiikiksi hyväksytään vain kumoamisia (opposing defeater). Esitetyt torjunnat (undercutting defeater) nähdään riittämättöminä.

Septikoiden kannaltahan tilanne on kuitenkin yleensä todellakin se, että vastassa on taho jonka mielestä jokin asia X on perusteltu. Skeptikkojen kanta taas on se, että X on joko perusteltu tai sitten siitä ei ole tietoa kumpaankaan suuntaan. (Eli vastakkain ei ole "todistettu-kumottu" kuten arkijärki sanoo vaan "perusteltu-eiperusteltu".) Tällöin X:n perustelluksi haluavan on rationaalisesti houkuteltava skeptikko uskomaan että X on nimenomaan perusteltu. Kun hän esittää perustelun josta skeptikko löytää reikiä, ei hän voi vain tyynesti sanoa että skeptikko ei ole kovin vakuuttava koska hän ei ole tuhonnut X:n uskottavuutta vaan pelkästään moittinut tätä yhtä argumenttia. ; Luultavasti syynä tähän haksahdukseen on se, että ihmiset ajattelevat X;n perustelun olevan kuin X:n olemassaolon. Eli joko-tai -kysymys. Perustelu on kuitenkin jotain jossa on laatueroja. Se on harmaasävyistä. Tämän harmaasävyisyyden tunnustaminen ei ole vaikeaa, tietämisen epävarmuus on tuttu puheenaihe eikä kukaan usko olevansa erehtymätön. Mutta sen seuraukset päättelylle sen sijaan jäävät helposti miettimättä. Ja tämä oikeastaan on se ongelma. ; Perustelu X:älle ei ole joko-tai -kysymys jossa vaihtoehtona on toisensa poissulkevasti 100% onnistuminen X:n todistamisessa tai 100% onnistuminen -X:n todistamisessa.

Kun tieto ja olemassaolo tällä tavalla sekaantuvat mielessä, syntyy mielessä loogiselta vaikuttava tilanne joka on oikeasti väärä dikotomia. (Kyllä, tämä teksti on sitä varten että näytetään kädestä pitäen miten yleinen skeptikoidenvastustusargumentti on pohjimmiltaan epälooginen, väärä dikotomia.)

Tämä huomio kenties selittää sitä että miksi skeptikot nähdään joko tiukkoina, ilkeinä tai epäloogisina saivartelijoina ja liianvaatijoina (yleensä kaikkina). ; Kun kritisoidaan suoraan aihetta, se koetaan itselle emotionaalisesti tärkeän X:n pilkkaamisena. Jos argumentti sen sijaan vain torjuu perustelut, ne koetaan huonoiksi argumenteiksi, jotka antaisivat kaikesta huolimatta luvan olla rationaalisesti X:ään uskova. ; Tilannehan ei ole nimenomaan näin. Undercutting defeater on aivan riittävä ja pätevä syy hylätä ajatus siitä että X olisi perusteltu uskomus. (Joskus tulos on suoraan että X ei ole totta, ja joskus sellainen että X ei ole tiedetty jolloin epäusko ja usko ovat molemmat eiperusteltuja hyppyjä tuntemattomaan, kun taas perustelu nimenomaan kehottaisi siihen että rationaalinen ihminen ei sitoudu kumpaankaan koska tämä päätös ei ole perusteltu.)