Henkilökohtainen vaikutus filosofiassa

Usein kun katsoo ammattimiehiä, heillä on - paitsi kyky suorittaa kyseinen tehtävä hyvin - myös jonkinlainen omintakeinen leima. Esimerkiksi miekkailussa kysymys ei ole edes siitä että henkilö käyttäisi tekniikoita epäeksaktisti tai valikoisi tiettyjä tekniikoita enemmän kuin muita. (Mikä on aloittelijoilla yleistä.) Kysymys on jo siitä millä asenteella ja tavalla nuo kyseiset tekniikat tehdään. Voitaisiin puhua ammattimiehen sormenjäljestä.

Tämä muistuttaa että mukana on aina jonkinlainen oma panos. Tämä on tietysti erityisen tärkeä muistettava filosofiassa.

On helppoa ajatella että filosofia olisi jokin taito, joka vaatii ajattelua jollain tavalla joka on jaettava ja yleinen. Ja että filosofi kykenee irrottamaan itsensä asiasta ja katsomaan asioita sen sijaan että moittisi ihmisiä. Filosofi saisi siis yleiskuvan eikä sortuisi pilkkaan ja sosiaaliseen peliin. Näin voisi ajatella että filosofia ja sosiaalisuus ja monet vastaavat asiat olisivat aivan toisiinsa liittymättömiä. Tätä kuvaakin se, miten yleinen introvertti-ekstrovertti -jaottelu ei selvästi sovi filosofeihin. Historia nimittäin tuntee taitavia filosofeja sosiaalisuuskentän joka puolelta. Osa filosofeista on eriytynyt ystävistä ja tuottavat filosofisia oivalluksia kammioissaan. Toiset taas ovat hyvinkin avoimia ja sosiaalisesti aktiivisia tekijöitä. Ja ulospäinsuuntautuneistakin osa on sosiaalisia ja mukavia ja osa sosiaalisia ja ärsyttäviä. Näin vaikuttaisi että filosofia ei vaatisi yhtä tiettyä persoonallisuutta ja että hyvä filosofianteko ei ole persoonallisuustyyppikysymys. Sillä siinä ei ole yhtä ja tiettyä lähestymispohjaa.

Toista ääripäätä voisi edustaa Nigel Rodgersin ja Mel Thompsonin "Huonosti käyttäytyvät filosofit" -teos. Se nimittäin esittää että filosofia on monesti heijastus filosofien persoonasta. Eli monet filosofit ovat sellaisia että heidän filosofiansa vaatii heidän persoonansa tuntemista. Ja toisaalta heidän käytöksensä mukailee heidän filosofiaansa. Tässä ongelmana on tietysti se, että "kumpi oli ensin". Vai ruokkivatko filosofia ja omituiset piirteet toisiaan.

Tämäntapaiset ongelmat johtavat miettimään roolipelejä. Ihmettelin nimittäin joskus sitä, että tekeekö roolipelaaminen hulluksi vai ryhtyvätkö hullut pelaamaan roolipelejä. Ratkaisua kysymykseen ei tullut. Mutta sillä ei ollut väliä koska olin joka tapauksessa pelaaja. Ja filosofia ja roolipelaajaa sitoo yhteen ainakin tämä mielikuva hulluudesta ; Hieman kuten Himanen sanoo "Himeros" -teoksessaan (s 21) "Filosofian laitoksella oli totuttu hullujen käsittelyyn, sillä monet opiskelijat suorittavat sivuaineena mielenhäiriöiden opintokokonaisuutta." ... (s 143) "Minä puolestani en usko yhdenkään filosofin tervejärkisyyteen - hehän kysyvät jo sanan kuullessaan, mitä on tervejärkisyys. Olen huomannut, että täytyy olla lievästi tärähtänyt voidakseen filosofoida. Sokrates itse sanoi, että täytyy olla tärähtänyt jotta voi elää. Tervejärkinen on tietävinään, että elämä on kärsimystä ja että nauru ei kestä kauan. Filosofin on tartutettava nauru ihmisiin piikillään."

Himasen esitys on tietysti osana tarinallis-koomis-älyllistä leikkiä joten sitä ei voi ottaa liian vakavasti (pun intended). Se heijastaa yhtä ja tietynlaista persoonallisuutta ja asennetta. Se kumpuaa selvästi kirjassa esitetystä filosofiasta. Eli kirjan Sokrates elää kuten opettaa. Näin ollen filosofiakuva heijastelee tätä kuvaa. Se ei kuitenkaan ole ainut kuva. Esimerkiksi jo neljää ideologiaa kuvattaessa kolmea piirrettä taulukoimalla ja ottamalla niistä kolmesta kaksi keskeisintä alas sulkuihin voidaan ottaa seuraavanlainen karkea kuvaus joka kuvastaa osaltaan sitä asennesekamelskaa joka liittyy filosofian tekemiseen:

Kuva näyttää että esimerkiksi individualisti uskoo yhteiseen totuuteen ja hakee sitä abstraktisti mielen avulla. Ja on melkoisen neutraali sosiaalisuuden ja individualismin kanssa. Realisti taas on aivan yhtä sosiaalisusuriippumaton mutta vaatii enemmän empiirisiä testejä. Pragmatistin taas erottaa realistista siitä että pragmatisti on perustaltaan sosiaalisempi ja että käytännöllisyys on tärkeämpää kuin yleinen totuuspohja. Eksistentialisti taas ei välitä ominaisuuksista vaan olemassaolosta ja korostaa individuaalia jossain käytännöllisyyden tuolla puolen.

Seuraava, otsikon kannalta tärkein kysymys, onkin katsoa että onko ylläoleva itse asiassa persoonan vaikutusta. Tämä idea seuraa luontevasti ajatusta jossa filosofi eläisi kuten opettaisi. Eli se nojaa filosofiseen perusoletukseen/väitteeseen siitä että filosofian olisi näyttävä arjessa ollakseen filosofiaa. Tämänlainen holistinen näkemys ei tietysti ole välttämätöntä. ; Toisaalta asiaa voidaan lähestyä niinkin että vaikka filosofi filosofoi miten, ja jos hänen toimintansa eroaa tästä jotenkin, niin kuitenkin hänen toimintansa on aina jossain suhteessa yllä oleviin ominaispiirteisiin. Näin käytös on joko koherenttia tai epäkoherenttia, mutta on ajallisesti jossain suhteessa yllä olevaan karkeaan kuvioon. ; Näin ollen persoonallisuus ja filosofia ovat osittain yhteennivottuja.

Tämä ajatus johtaa helposti miettimään asiaa postmodernisti, eli että jokainen filosofia on (?vain?) tekijänsä maailmankuvan heijastuma. Tämä taas johtaa hyvin usein siihen että vakaumus psykologisoidaan. Että ihminen on eksistentialisti koska haluaa olla oma jumalansa. Tai että mielikuvituksettomuus johtaa realismiin.
(Generate your own favourite stereotype here________ .)

Tämä on kuitenkin hieman oikovaa ; On vaikeaa sanoa synnyttääkö persoonallisuus filosofian vai onko filosofialla oma persoonallisuutensa. Se, että samoilla ominaisuuksilla mitataan eri asioita ei vielä ole kovin vakuuttava yhteennivomisen syy ; Tällä tavalla ei nimittäin synny muuta kuin analogioita jotka kertovat lähinnä siitä että on käytetty samaa mittaria ja jotkut asiat ovat samanlaisia.

Asia ei ole minun päätettävissäni. Nappasin nimittäin kuvion idean tutkimuksesta joka tutkii persoonallisuustyyppien ja yleisen filosofisen asenteen yhteyttä. Niissä havaittiin että persoonallisuustyyppi on yleisesti ottaen melko lievästi yhteydessä siihen mitä filosofiaa ihminen kannattaa. Karkeasti sanoen yhteyttä ei havaittu. (Pieniä yhteyksiä tosin oli, mutta koska yliarvioimme mielellämme psykologisia ja maailmankuvallisia vaikutuksia, on terveempää ajatella kuin niitä ei olisi..) Toki tutkimuksella oli rajoja, kuten se, että persoonallisuustyypit eivät käsittele eettisiä tuntemuksia kun taas tutkimuksessa nämä olivat mukana. Jolloin vähemmän etiikkasävytteisessä tilanteessa tilanne voisi muuttua. Mutta on hyvinkin mahdollista että persoonallisuus ei johda juuri tietyn filosofisen tyypin harjoittamiseen.

Tämä viimeksi mainittu johtaa selittämään miten voi olla mahdollista että en tietysti  vihaisuudestani huolimatta ole fundamentalistiaktivisti. Tai miten uskonnolliset abstrakteja Jumaluuksia ajattelevat kykenevät varsin hyvin tekemään tiedettä, vaikka usein näiden asenteiden välille täytyy generoida jokin NoMa -periaatteen kaltainen muuri joka selittää että uskonto on filosofiselta perustaltaan totaalisti erilainen kuin luonnontieteen ajattelu. (Eli että ne ovat joko aivan erillisiä maailmankuvia tai vähintään aivan erilaisia näkökulmia maailmaan.)

Siksi vaikuttaakin siltä että henkilökohtaisen ominaisuudet eivät paina niin voimakkaasti filosofisen koulukunnan valinnassa. Näin ollen uskoisin että filosofian kohdalla tilanne on sama kuin miekkailussakin ; Huonoissa filosofeissa on enemmän persoonallisista piirteistä johtuvia valintoja. Taitojen kartuttua laadusta tulee jotain jonka laatua muut hyvät filosofit eivät kyseenalaista. (He eivät välttämättä seuraa sitä tai käänny kannattamaan sitä, mutta näkevät silti laadun ja sen takana olevatansiot.) Ja näin hyvän filosofin jäljestä ei enää tule temperamentin heijastumaa, vaan se muotoutuu lähinnä omaksi luovaksi sormenjäljeksi.

Huonon filosofin akateemisen oloinen viittaaminen on helposti vain oman elämänkokemuksen ja mielipiteistön tukemista. Taitavan filosofin omasta elämästäkin haetut anekdootit ovat valaisevia ajatuskokeen apuvälineitä tai kuvaavia esimerkkejä - eivätkä olekaan sitä tavallista jossa omakohtaisen kokemuksen itselle kokemuksen kautta tuoma mielikuva ja mielipide muuttuu elämänkokemukseksi ja omaksi auktoriteetiksi joka lopulta rakentaa tästä mieltymuksestä ehdottoman dogman.