Aina kun olen katsonut Jeesuselokuvia, olen ihmetellyt elokuvien vahvaa kontrastia. Alkupuolen hempeily muistuttaa vähän kuin kostajaelokuvien ylipitkäksi venytettyä alustusta. Ja ristiinnaulitseminen on sitten hirvittävän väkivaltainen verrattuna siihen valtaosaan mitä elokuvassa on näytetty. Tämä on dramaattista. En usko että olen ollut ainut joka on pitänyt tätä väkivaltaisuutta järkyttävänä. Itse asiassa niiden tarkoituskin on shokeerata. Elokuvien tekijät myös tietävät että kontrasti on tärkeää. Pitkä alustus korostaa miten hyvä Jeesus oli ja tämä ikään kuin kulminoi väkivallan mahdollisimman kauheaksi.
Elokuvaa katsoessa on monilla varmasti syntynyt myös ajatus siitä miten hienoa olisi jos Jeesuksen saisi pois ristiltä. Kärsimys on yksinkertaisesti kammottavaa joten tuntuisi oikeudenmukaiselta päästää hänet pahasta. Tämä on varmasti perusinhimillsyyttä, kykyä samastumiseen ja myötätuntoon toisen kärsimyksen äärellä.
Asian koko karuus paljastuukin jos tästä tehdään ajatuskoe. Jokaiselta kristityltä pitäisikin kysyä, että jos heillä olisi hetken mahti ja valta, pelastaisivatko he Jeesuksen ristiltä. Että sanottaisiin että sormien napsautuksella Jeesuksen tuskat loppuisivat ja hän pelastuisi. Kysymys olisikin vain siitä että napsauttaisitko sormiasi vai jättäisitkö Jeesuksen kuolemaan ristinkuoleman?
Tämänlaiset ajatuskokeet ovat oleellisia sillä ne paljastavat ikävän tilan kristinuskon perusteologiasta. Jostain joka on peräti niin syvällä että ei liene mahdollistakaan tehdä tulkintaa joka päästäisi sen kannattajat siitä pahasta mitä tämä ajatuskoe kertoo heistä. (Tavalla tai toisella.) Kirkon teologia nimittäin nojaa siihen että olisi oikeudenmukaista ja parasta nimenomaan antaa kärsimysten jatkua. Tämä on julma päätös.
Ollakseen kristitty on uskottava että Jumala on hyvä. Sillä Jumalalla on kaikkivaltiaana ollut oikeasti edessään tuo sormiennapsautustilanne. Uskovat ovat sitä mieltä että pelastus olisi kuitenkin sen arvoista. He voivat selittää että ilman tuota uhria ei esimerkiksi sairailla omaisilla olisi toivoa. Että heidän omassa elämässään ei ole toivoa. Pelastus nähdään arvokkaaksi. Tämä on tietysti sinänsä kaunista, että Jeesuksen vapaaehtoinen uhraus nähdään arvokkaana tekona.
Mutta tässä ajatuskokeessa jossa korostetaan omaa toimintaa, eli ei vain ajatella mitä Jumala haluaa tehtäväksi, on kammottavia limplikaatioita. Teologisesti korrektit kristityt ovat siinä egoistisia, ajattelevat että "mieluummin hän kuin minä". Teknisesti ottaen pelastamatta jättäminen on sama aktio kuin minkä Juudas teki kavaltaessaan Jeesuksen. Että parempi näin kuin muutoin.
Näin ollen kristillinen suruaika ja pelastusriemu ovatkin melko kammottavassa kontrastissa. Sitä esitetään omituisia tekosyitä. Voidaan esimerkiksi selittää että kaikki menee parhain päin. Kolme päivää on toki muuta kuin ikuisuus, mutta tämä korostaisi että Jeesuksen uhraus ei ollut mikään uhraus. Yleisin tapa lienee kuitenkin omituinen kaksinaismoralistinen venkoilu. Jokin jossa kristitty jättää pelastuksen antamatta, ja väistyy tilanteesta mutisemalla jotain korusanoja pahoillaolosta. Ja menevät tämän jälkeen kirkkoon saamaan lohtua suruunsa. He jättävät miehen kuolemaan koska se on heidän oman itsensä kannalta kätevintä. ~ Tämän kummallisen "olen pahoillani mutta voisin muuttaa asiat mutta en tee niin" -kikkailun jälkeen ei voi jäädä kuin miettimään olisiko niin että sitä pitäisi antaa armoa sen mukaan mitä itse armahtaisi.
Siksi minulla onkin vain yksi tapa luokitella ihmisiä. Se ei enää liity uskontoon. Se ei liity pelastukseen. Se liittyy vain ajatuskokeeseen. Naksautatko sormiasi vai käännytkö pois?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti