Tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestipalstalla oli (mahdollisesti retorinen) kysymys nimimerkiltä 1% : "Onko mielestäsi oikein vihata autisteja julkisesti koska he saattavat aiheuttaa tahtomattaan vahinkoa läheisilleen? Onko mielestäsi oikein vihata julkisesti persoonallisuushäiriöistä samasta syystä? Suomalaisista yksi sadasta on psykopaatteja. Sinäkin edustat vähemmistöä, pidä se mielessäsi." Kysymys on tietysti etiikan kannalta mielenkiintoinen. Sen kaiken puolinen (sen vahvuuksien ja heikkouksien) arviointi johtaa ymmärrykseen joka auttaa esimerkiksi kohtaamaan ärsyttäviä mielipiteitä.
Siitä voidaan toki helposti löytää ongelmia sillä se rinnastaa autistit ja psykopaatit samanlaisiksi vain siksi että niitä yhdistää tilastollinen harvinaisuus. Irti saadaan ainakin kaksi epäanalogiaan vetoavaa argumenttia:
1: Psykopaatit ja narsistit tekevät (aiheeseen liittyviä) asioita tarkoituksella ja autistit tekevät tekojaan vahingossa ; Intentiota pidetään usein tärkeänä asiana jos puhutaan rangaistuksesta. Ja rangaistus voi olla esimerkiksi julkinen vihaaminen. (Ainakin julkisen vihan kohteena oleminen tuntuu helposti rangaistukselta.) Näin ollen voidaan kysyä että onko oikein moittia ihmisiä jotka tekevät tarkoituksella pahoja tekoja.
2: Myös väärin tekemisen asteessa on eroja. Eli autistit eivät hallitse sosiaalisuutta jonka vuoksi he ovat ongelmatilanteissa joko huvittavia tai ärsyttäviä. Harmit eivät ole yhtä vakavia. Psykopaatit taas ovat usein mieleviä ; Psykopaatti toimii hieman kuten valelääkärin toimesta narahtanut jonka kerrottiin olevan suopea ja kuunteleva. : He osaavat sosiaalisen pelin hengen. Psykopaattien tekoset ovat kuitenkin sellaisia että ne voivat aiheuttaa isoja vaikeuksia. Tästä itse asiassa seuraa se, että autisti pääsääntöisesti kohtaa tekemänsä virheen kun taas psykopaatti voi livahdella useinkin tilanteista kuin koira veräjästä.
Lisäksi voidaan huomata että rangaistusta on käsiteltävä konseptina. Tässä on huomattava kaksi asiaa:
1: Usein sisäinen maailma on irrelevantti. Esimerkiksi jos näpistelen kaupasta, ei ketään kiinnosta että näpistelenkö ruokkiakseni kissanpentuja. Rangaistus tulee tekemisestä, ja sisäinen maailma on vain rikoksentekijän omaa sisäistä tekosyiden keräilemistä joilla yritetään oikeuttaa rikos. Melko usein näitä itselle vakuuttavia syitä väheksytään ulkopuolella ; Esimerkiksi "City" -lehden toimitukseen heitetty palopommi oltiin tehty ideologisen oikeutuksen ja syvän vakaumuksen vallitessa ; Helluntailainen kun näki että lehti turmelee nuorison joten hänellä oli vahva motivaatio tehdä tekonsa ja hän piti sitä varmasti tämän vuoksi oikeutettuna. Poliisia ei kiinnostanut eikä pitänytkään kiinnostaa.
2: Rangaistusta katsotaan ja pidetään usein jonain muuna kuin puhtaana kostona kärsitystä pahasta. Tällöin mukaan tulee se, että psykopaattien ongelmana ei ole se, että he eivät osaisi. Heillä ei ole empatiaa joten heillä ei ole motivaatiota. Rangaistukset sen sijaan ohjaavat heidän toimintaansa. Autistien rankaisu väärästä käytöksestä taas ei muuta mitään koska he eivät ymmärrä niitä tilanteita. Näin ollen rankaisu autisteille on vain sitä että he ikään kuin elävät elämäänsä ja aina täysin satunnaisesti ja mielivaltaisesti joku rankaisisi heitä. Kun tilannetajua ei ole, rankaisu vertautuu lähinnä lottoarvontaan eikä se luonnollisesti muuta käytöstä parempaan suuntaan.
Ylläolevien toisistaan poikkeavien näkökulmien valossa näyttää siltä että autistejen rankaisussa ei ole kovinkaan suuresti järkeä, mutta psykopaattien rankaisussa on. Eli saamamme eettinen kysymys vaatii monisyistä tarkastelua ja herättää ajatuksia. Mutta on argumentillisin ansioin mitaten vaatimaton. - Ellei se peräti heijastele näkyvän valon maailmaamme Platonin ideamaailmassa olemassaolevaa paskan ideaa.
Tämä huomio tuokin esille sen, mikä nykyaikaisessa medikalisoivasa puheessa on ongelmana. Syyntakeisuuden käsitteet eivät ole kehittyneet samaa tahtia psykologian löytöjen kanssa. Ja siksi esimerkiksi Eaglemanin haluamat muutokset (tai jotkin vastaavat) olisivat todella tarpeellisia ; Medikalisoivassa näkökulmassa kun korostuu juuri se että ihmisiä pitäisi vain päästää pälkähästä jos takaa löytyy jokin psykologinen selitys. Tämä johtaa siihen että yhä useamman pitäisi päästä pälkähästä. Kysymys onkin oikeastaan tuossa muodossaan jotain jota voi soveltaa miltei mihin tahansa tilanteeseen. Se on pohjimmiltaan kysymys "Pitääkö ketään rangaista tai julkisuudessa tuomita koskaan?" Kysymyksen esittäjä ei vain ilmeisesti ollut reflektoinut tilannetta niin tarkasti että olisi osannut kysyä tämän olennaisen kysymyksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti