Voida pahoin musiikintunnilla

Koulutus on usein erilaisen kinaamisen alla. Viime aikoina sekularismin ja uskonnottomuuden yleistyminen on johtanut vääntämiseen uskonnonopetuksen sekä erilaisten juhlaperinteiden kohdalla. Esimerkiksi "Suvivirren" katsotaan loukkaavan vakaumusta.

Muutosvastarintaliikkeen peruspuolustuksena on ollut se, että uskontojen osaaminen on tärkeää jotta voi ymmärtää toisia ja että suvivirsi ei ole oikeasti uskonnonharjoittamista vaan aivan merkityksetön maallinen laulu. ; Muutoseturintaliikkeen peruspuolustuksena taas on osallistujien vakaumus ja vapaus johon kuuluu paitsi vapaus tehdä jotain, niin myös vapaus olla joutumatta tekemään jotain.

Luin Sebastian Tynkkysen kokemuksista. Hän on lestadiolainen. Hän piti musiikista ja oli taitavakin, mutta hänen vakaumuksensa koki vaikeuksia monissa maallisissa kappaleissa. "Siellä kuitenkin laulettiin "uskoo saatanaaan", "rakkaus on lumivalkoinen…vaikkei ole Jumalaa" ja sitten sitä vyön alle menevää tekstiä - sekä suorina, että epäsuorina viittauksia. Muistan, kun joskus jopa oksetti tullessani tunnilta pois, sillä koin niin syvän moraalisen ristiriidan." Lopulta hän vaihtoi valinnaisen musiikin valinnaiseen liikuntaan. Tästä seurasi helpotus. "Ensimmäisellä valinnaisen liikunnan tunnilla tunsin niin suurta vapauden tunnetta, että jälkeen päin on vaikea ymmärtääkään enää, kuinka ahdistunut olin ollut." Hän toppuuttaakin tähän liittyen ; "Voisimmeko olla suvaitsevaisia heitä kohtaan, ja olla pakottamatta heitä asioihin, jotka suorastaan oksettavat heitä. Vaikka me olemme tottuneet pyllynvatkaukseen musavideoilla, kaikille se ei ole ok. Niin ja uskonpa, että lestadiolaiset eivät ole ainoita, jotka joutuvat käymään taistelua omantuntonsa kanssa musatunneilla." Hän on nykyään itse opettajana, ja noudattaa opetussuunnitelmaa. Aikuistuttuaan hän on oppinut myös kestämään enemmän. Mutta hänen oma vahvuutensa ei tarkoita sitä että lapset olisivat yhtä kestäviä. "Toteutan tällä hetkellä samaa opetussuunnitelmaa, ja voin heti nähdä lukiolaisista ne, jotka kamppailevat itsensä kanssa. Ymmärrän heitä hyvin: jos pettää itsensä, kuinka voi enää elää itsensä kanssa?" Olennaisen tärkeää on, että vaikka kappaleita nimen omaan ei ole määritelty uskonnonharjoittamiseksi tai uskonnollisiksi, ne voivat siitä huolimatta loukata.

Tämä on tietysti täydellinen vastapaino. Sillä se ikään kuin toimii totaalisena peilikuvana yleiselle "uskonto ja omatunto" -teemaiselle keskustelulle jota yhteiskunnassa käydään.
1: Esimerkiksi ymmärrän että moni ateisti voisi ensireaktionapilkata uskovaista "pikkusieluisuutta". Että se on vain musiikkia ja että ei sitä Petri Nygårdia ole edes tarkoitus ottaa vakavasti. Tällöin voi herätä halu iskeä vyön alle ja muistuttaa että kärsimys on pientä ; "Lestadiolaiset perheetkin voivat pahoin, äitejä kuolee pakkolapsentekoon." Tämä on tietysti asian irrelevantisoimista ja sivuraiteille viemistä.
2: Moni uskovainen taas voisi ajatella että maallistumista on liikaa. Että kouluissa on terveystiedossa kammottavia seksiasioita ja eikö tälle pitäisi saada loppu? Että eikö kulttuurin pitäisi tehdä muutakin kuin kouluttaa yhtenäistä massaa vaan suvaita henkilökohtaisia arvokkaita vakaumuksia ja suojata sen loukkaamisen tuomilta ikäviltä tunteilta.

Nämä reagointikeinot ovat juuri sitä joka on "Suvivirsi - koulukirkko - hengellinen aamunavaus - ruokarukous" -tematiikassa vallitsevia. Toisin päin vain. Tiedän olevani erittäin perverssi koska elän sellaisen omituisen periaatteen mukaan että tässä ei voi valita puolta ja antaa eri vakaumuksille erioikeuksia. On oltava yhteinen linjama jolla kohdellaan ihmistä vakaumuksesta riippumatta. Näin ollen musiikintuntien järkytys ja suvivirsi on käsiteltävä samalla tavalla. Nämä ongelmat ovat tietysti "1.st world problems" eli samaa sukua niiden tuohtumustentunteiden kanssa mitä tapahtuu jos on pelannut jotain MMORPG -peliä usean tunnin tallentamatta ja sitten kyseinen peli kaatuu ja koko uurastus katoaa tyhjyyteen. Mutta toisaalta me elämme tässä "ensimmäisesssä maailmassa" joten yhteiskuntamme kannalta ei ole yleensä niin relevanttia keskustella siitä miten kylään saadaan kaivo tai millä rahoilla rahoitetaan huussi. Tai mitä tehdä lapsisotilaille (Että laittaako heidät hikipajaan ompelemaan lenkkareita vai laittaa lapsihuoriksi sen sijaan?)

Siksi toivoisinkin että Tynkkynen olisi rohkea tässä asiassa. Ja koulukirkon kohdalla hän vakavasti puolustaisi muitakin jotka joutuvat "pettämään itseään". Että se että Suvivirsi ei ole määritelty uskonnoksi ei tarkoita että se ei siitä huolimatta voisi loukata. Hän tietänee että se, mikä on toisista pikku juttu ja minor detail on toisille hyvin merkittävä ja tärkeä asia. Ja että jos joutuu julkisesti ja virallisesti pettämään itseään, tämä tuntuu hyvin pahalta. Koska siinä pettää joka tapauksessa kaikkia. Oman vakaumuksensa että yhteisön. Tämänlainen konflikti on aina raskas kokemus.
1: Ja kyllä, olen vahvasti sitä mieltä että yksilöitä ei tarvitse suojella vittuuntuneisuudelta. Siinä mielessä että joku on ääneen eri mieltä. Yhteiskunnan puolelta tulevassa osallistuttamiseen, eli siihen että omasta itsestä ja kaikesta mitä pitää tärkeänä täytyy luopua jotta esimerkiksi saa koulut käytyä, täytyy sen sijaan olla vahva peruste. ; Poliittinen korrektius nähdäkseni jopa kuuluu politiikkaan. (Samoin kuin teologinen korrektius kuuluu teologisen tutkielman tekemiseen.) Vapaa -aikaan ja elämään niitä ei kuitenkaan saisi soluttaa aivan miten tahansa. Esimerkiksi itse en koe ongelmallisena että minulla töissä odotetaan kohteliasta käytöstä jossa vältetään politiikkaa, seksiä ja uskontoa. Eikä tämä rajoita sananvapauttani koska vapaalla ... No teen jotain aivan muuta kuin työpaikalla..

Samalla tietysti toivon että Tynkkynen ymmärtää että sekulaarin nuoren korviin kantautettu hengellinen jeesustelubiisi synnyttää heissä vastaavanlaisia tunteita kun "perseenpyörittelybiisit" hartaissa lestadiolaisissa. Eli toivon että Tynkkynen ei tässä käytä lestadiolaisten oikeuksiin vetoamista voidakseen tallata täsmälleen samanlaisella tavalla joitakuita jotka ovat hänestä itsestään jotenkin harhaoppisia.