Lajiutuminen tuottaa helposti päänvaivaa. Tästä kenties mielenkiintoisena esimerkkinä voisin mainita Jehovan Todistajan. Hän piti lajiutumista mahdottomana, koska jos syntyy lisääntymiseste vanhan populaation kanssa, niin "Kenen kanssa se lajin ensimmäinen yksilö pääsisi lisääntymään?".
Jos lajiraja olisi "eksakti, ikuinen ja muuttumaton" törmättäisiin juuri Todistajan mainitsemaan ongelmaan. Taustalla on ajatus pysyvistä lajeista, joissa voi tapahtua pieniä muutoksia. Eli esimerkiksi on laji "punatulkku", joka on lisääntymiskykyinen keskenään mutta ei muiden lajien kanssa. Sen piirissä voi tapahtua muutosta, kuten syntyä vaikkapa lihavampia punatulkkuja. Mutta punatulkku ei muutu muuksi, eikä jakaudu kahdeksi lajiksi.
Mutta jos laji onkin sumea, eli syntyy alalajeja, erottautuvia populaatioita, tämänkaltaista ongelmaa ei ole. Populaatiossa ei olla yksin, ja eri populaatioiden geenifrekvenssien muuntuminen eri suuuntiin voi johtaa populaatioiden lajiutumiseen mutta kuitenkin niin että populaatio ei muutu itsensä sisällä lisääntymiskyvyttömäksi. Vastaus on siis "ensimmäinen yksilö" -teeman kadottaminen. Populaatiot muuttuvat ja erilaistuvat vähitellen. Jos laji on evoluution tulos, kuten raaja, voi syntyä uusia lajeja jotka eivät ole lisääntymiskykyisiä keskenään.
Näkemysero ei ole mielipidekysymys tai maailmankuvakysymys. Paitsi jos maailmankuva tai mielipide ajaa faktojen ja tiedettyjen tosiasioiden kieltämiseen. Tosiasiassa eri maailmankuvat tuottavat eri mielipiteitä tästä aiheesta. Mutta ne eivät muuta maailmaa ja siksi toiset maailmankuvat ovat yksinkertaisesti totuuspakoisia.
Esimerkiksi lisääntymisesteitä on tehty tutkimuksissakin. Esimerkiksi William Rice teki hedelmäkärpäsillä tutkimusta. Hän keskittyi kemiaan, jota koiraat erittivät parittelussa. Se teki naaraat vähemmän seksuaalisesti aktiiviseksi ja lisäsi naaraiden munasolujen irtoamisen todennäköisyyttä. Rice alkoi risteyttämään vahvinten kemikaalien koiraita niitä parhaiten kestävien naaraiden kanssa ja loi melko nopeasti populaation, jonka koiraat tuottivat niin vahvoja kemikaaleja, että normaalin hedelmäkärpäsen naaras kuoli niihin. Ne voivat siis lisääntyä enää Ricen kehittelemän kannan naaraiden kanssa. Tämä kemikaalimyrkky olisi "pysyvässä lajissa" johtanut siihen mitä Jehovan Todistaja uumoili ; Jos aine tappaa lisääntymispartnerin ja estää jälkeläiset, ei evoluutioteoria lupaa montaa sukupolvea menestystä. Sillä populaation olemassaolo ja yleistyminen selviää lisääntymään pääsevien jälkeläisien ja näiden jälkeläisten kautta.
Myös kehälajit muistuttavat että lajirajat ovat hyvin sumeat. On ikään kuin jono alalajeja, jossa ääripäät eivät voi lisääntyä keskenään, mutta tässä välissä alalajit lisääntyvät hyvin joustavasti. (A lisääntyy B:n, B A:n ja C:n. C B:n ja D:n mutta D ei A:n kanssa.) Selvästi lajirajat ovat hyvin joustavia ja lisääntymiseste syntyy vaikkapa sillä että jokin alalaji tuhoutuu (Jos alalaji B ja C kuolevat sukupuuttoon, on vain laji A ja D jotka eivät lisäänny keskenään ollenkaan.)
Jerry Coyne on kirjoittanut lajiutumisesta melko mielenkiintoisen jutun. Hän korostaa että usein lajiutumisen syy ei ole se, että lajiutuminen olisi kannattavaa. Lajiutuminen onkin enemmänkin sivutuote. Coynen logiikkaa on helppo seurata. Jos on populaatioita, jotka sopeutuvat erilaisiin ympäristoihin, syntyy helposti populaatioita joista toinen on sopeutunut vaikka kuivaan ja toinen märkään ympäristöön. Nämä adaptaatiot on populaatioiden välistä geneettistä erilaisuutta. Erilaiset geenit ohjaavat ja rakentavat erilaisia rakenteita ja toimintamalleja. Kun nämä lisääntyvät keskenään, syntyy helposti häiriöitä. "genetic divergence could result in hybrids that don't develop properly because the parental genomes are sufficiently diverged that they can't cooperate in building a single individual."
Tällöin ei ole mitään erityistä valvovaa voimaa, joka tarkkailisi että voivatko populaatiot lisääntyä keskenään vai eivät ja tästä jotenkin seuraisi se, että lajiutuminen tapahtuisi. Lajiutuminen on tällöin seuraus syyn sijasta.
Coyne toki mainitsee myös siitä, miten lajiutumista voi tapahtua myös siten että luonnonvalinta vaikuttaa. Tällöinkin tarkastellaan erilaistuneita populaatioita. Populaatioiden välinen kanssakäyminen tuottaa kuitenkin jälkeläisiä. Jos nämä toimivat huonommin kuin vanhempansa (eli se ei toimi kunnolla kummassakaan niistä alueista mihin sen vanhemmat ovat sopeutuneet) on kannattavaa kehittää jokin estomekanismi joka estää lisääntymisen. Se voi olla seksuaalivalintaa koskevan käyttäytymisen tai mieltymysten muuttumista, sukupuolielinten rakenteenmuutoksia tai likimain mitä vain. Tällä estetään sitä että voimavaroja ei tuhlata näihin risteymistä tuleviin "eitoimiviin epäsikiöihin". Näin populaatioiden eroa vahvistetaan ja seurauksena on tietysti lajiutuminen. Coynen mukaan tälläinen ei ole yhtä yleistä kuin pelkkä lajiutumiseen ajautuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti