Kertakäyttöelämä

"Elämä on liian hieno ja monimutkainen kertakäyttöiseksi. Ihminen on ainutlaatuinen. Ajattelevalle ihmiselle täysin järkeenkäymätön ajatus, että elettäisiin hetken ja häivyttäisiin lopullisesti pois."
(Nimetön, "Metro" -lehden tekstiviestipalsta, 25. syyskuuta 2013)

Ylläoleva perustelutapa on varsin tavallinen kristillinen suhtautumistapa. Sitä myydään pehmeänä, syvällisenä ja lempeänä. Kuitenkin siinä on hyvin hostiili ja torjuva perusasetelma jossa erimielisen vakavastiotettavuus torjutaan suoralta kädeltä. Jos minä tai joku muu sanoisi, että uskonto on taikauskoa, sitä pidetään loukkaavana ja törkeänä keskusteluasenteena josta tulisi luopua. Jostain syystä tämä avarakatseisuus koskeekin vain kristittyjä. Ateisteille tämänlaiset lausumat johtavat "militantti" -leimaan. Uskovaisen kohdalla valtaosa ei edes räpäytä silmiään.

Toki argumentti on itse asiassa itsessään varsin heikko. Se nimittäin määrittelee "kertakäyttöisen" varsin omituisesti. Toki olen itsekin vitsaillut sillä, että elämä on ensikertalaisten käsissä. Ja tässä mielessä ymmärrän kielikuvan arvon. Kuitenkin jos ajatellaan ihmistä koneistona, joka pyörii useita kymmeniä vuosia, on selvää että se ei ole kertakäyttötuote. Muuten pitkäikäisimmät talotkin olisivat "kertakäyttötuotteita". Toki, vaikka tämä erikoinen uusi määritelmä otettaisiin todestan, niin kristittyjenkin elämä olisi kertakäyttöelämää. Kristinusko kun ei myy uudelleensyntymistä, vaan ikuista elämää. Tässä mielessä uusi "kertakäytön" määritelmä ei pureudu. Ja siksi argumentti menettääkin tehonsa ja se redusoituu pelkäksi kreationistiseksi "kompleksista, kompleksista" -hokemaksi. Joksikin joka kertoo lähinnä siitä että ajatteluanalyysejä toisten ihmisten ajattelukyvystä tekee ihminen jolla ei oikein ole tämä ajatteluprosessi hanskassa. Se selittääkin miksi tulokset ovat niin jyrkkiä ja laaduttomia.

Toki kertakäyttöelämä voidaan liittää aiemmin käsitettyyn rajallisuustematiikkaan. Jonka huomion jälkeen huomataan, että tämän hetken ykkösfilosofiassa on ihmisiä jotka tekevät aivan rationaalisia argumentteja jotka pohjautuvat siihen että elämän arvo ei yksinkertaisesti redusoidu elämän pituuteen tai suuruuteen. Maakeskinen malli jossa universumi on kohtuullisen pieni ja vain tuhansia vuosia vanha universumi ei ole sen elämän arvoa korottavampi, kuin nykytiedon mukainen maakeskisyyden trivialisoinut maailma jossa on suuri universumi ja miljardit vuodet tuhoaa ihmisen elämän arvon. Tämänlaisiin suureisiin latistaminen on yhtä banaalia kuin väittäisi että ihmisen arvo mitataan menestyksellä. Tai että elämän arvo mitataan hedonistisilla onnistumisilla ja sillä että kaikki koetut vääryydet kompensoidaan jotenkin ja että siksi tarvitaan paratiisi kun muuten elämä on roskaa kun ei ole saatu panna uimapukumallia ja saatu jokaista ferraria mitä on tullut mieli. Mielestäni näiden vaatiminen ja odottaminen on jo itsessään typerää ja sen naamioiminen toivoksi on varsin pinnallista epäajattelua, joka uskonrituaaleihin liitettynä muistuttaa halpahintaista toiveajattelun ja taikauskon synteesiä.

Toivoksi ja äärettömän miettimiseksi ja syvälliseksi kutsutaan jotain ihmeen lapsekkaan itsekkään hedonistista maailmaa. Tämä ei sinänsä yllätä, koska Pascalin vaaka tuntuu vakuuttavan montaa kristittyä. Pascal itse ei tunnetusti antanut arvoa tälle ; Hänen kannattamansa teologia ei salli tämänlaista kauppaakäyvää perustelua. Hän ikään kuin yritti sopeutua sen ajan heikosti uskovaisiin mutta opportunistisiin ja laskelmoiviin ihmisiin. Henkenä oli ilmeisesti se, että vähittäin muuttuen ihminen voisi eheytyä. Nykyään moni kristitty hyväksyy Pascalin vaa'an ja jää pelkkään vakaumukseen. Tässä on tiettyä ironisuutta. (Etenkin kun tätä kirjoittaa Pascalin mallin mukaan henkinen, tosin ilman mitään Jumalauskoa. Vastapuolella on Jumalauskoisten ahneuskalkyyli jolla oikeutetaan ilkeys, kuten lähtökohtainen toisen puolen argumenttien vakavasti käsitteleminen järkevän ihmisen näkemyksenä.) Etenkin kun Pascalin ajattelu tässä kohden on suoraan sidoksissa rajallisuuden ja absoluutin suhteeseen. Uskonasioiden kanssa tämänlaiseen saa tietysti tottua.

Näkisinkin, että moni kristitty korostaa elämän rajallisuutta tavalla joka ei ole kovin terve. Siinä kaikki pettymykset ja rajallisuudet kontrastoidaan äärettömään. Ja tämä ääretön on vaatimus. Jos maailmankuva ei anna ja lupaa kaikkea heti nyt, niin sen on oltava huono. Ja tämä ei ole syvällistä ajattelua tai herkkää tuntemista. Tämä on pelkkää infantiilia elämän halveksuntaa. He eivät kestä epäonnistumista. Tunnetusti kuoleman käsittelemättömyys liittyykin tähän ilmiöön. Tämänlaisessa "henkisyydessä" on kysymys vain tosiasioiden kieltämisestä, kuolemadenialismista.

Liian kaunis kestääkseen hetken? Not really.
Se, mikä keväässä ja vaikkapa hanami -juhlassa ymmärretään nuoruuden tematiikassa,
Pitäisi kenties ymmärtää syksyn, kuoleman ja hajoamisen tematiikassa aivan yhtä paljon.
Kristillisen kuoleman pitäisi muuttua vanitas -taiteeksi.
Ja sen taas tulisi lisäksi herättää muutakin kuin elämän halveksuntaa.