maanantai 9. syyskuuta 2013

Jos ei Chicago tule ratsupoliisin luo on ratsupoliisin...

Tämä ei tosin ole Chicago. Tämä on Sörnäinen.
Ratsupoliiseissa on jotain erinomaista. Hevonen ei luultavasti ole toimivin peli urbaanissa maisemassa. Lisäksi hevosten sontiminen lienee ongelmallinen piirre aikana jolloin jokakeväinen koirankakkakeskustelu ja koirankakkojen muovipussittaminen noin yleensä kuuluvat osaksi kaupungin Järjestystä. Mutta tästä haisevasta vastalauseesta huolimatta huolimatta millään muulla poliisilla ei ole samanlaista charmia - ne voivat korkeintaan tavoitella auktoriteettia tai karismaa, noita charmin käytännönläheisempiä pikkuserkkuja.

Ja ainakaan minä en ole aivan immuuni tälle. Seurasin jopa nuorempana televisiosarjaa "Chicagon ratsupoliisi". Siinä ideana oli se, että ideaalinen naïviuden asteelle idealistinen mutta lähes supersankaritasolle kompetentti ratsupoliisi Benton Fraser tuli kuuron Diefenbaker-sutensa kanssa kyyniseen Chicagoon selvittämään isänsä murhaa. Ja siinä sivussa ison liudan muitakin rötöksiä.

Sarjaa ei sen pyörimisaikana osattu luokitella kovin siististi. Koska se ei ollut siististi luokiteltava sarja. Se oli draamaa, poliisisarjaa, sankarikertomusta, toimintaa ja komediaa. Kenties eniten komediaa ; Fraserin hahmo oli idealistisuudessaan ja kyvyissään jotenkin niin erinomainen että hän oli naurettava. Mikä erikoisinta, jotenkin tämä tapahtui ilman, että hahmon charmi rikkoutui komediallisuudesta pätkääkään, itse asiassa päin vastoin! ; Fraserin kuvaavia piirteitä olvat esimerkiksi se, että hän saattoi pudota roskasäiliöön saamatta edes tahroja vaatteisiinsa. Hän saattoi jäljittää jonkun alkuperän maistelemalla ja haistelemalla jälkiä - tai haistelemalla rotan hengityksestä minkälaisilla mausteilla varustettuja roskia se on syönyt ja saada täten yhteyden rikolliseen. Ja hän oli muutenkin atleetti sellaisella tavalla joka on suotu vain supersankareille ja komediatähdille. Kaikki naiset lankesivat häneen, mutta hän itse ei koskaan näyttänyt huomaavan tätä.

Vakavampi puoli sarjasta sitten käsittelikin konfliktia kyynisen Chicagon ja näiden ideaalien välillä. Lisäksi sarjassa oli pieni mielenterveysteema. Fraser kun näki kuollutta isäänsä. Isäänsä, joka oli joskus hyvinkin avulias ja toisinaan absurdin hyödytön. Äänien päässä kuuleminen ei häirinnyt Fraseria joka oli niin kompetentti että hän tiesi että kummitus oli aito. Hän olikin enemmän huolissaan isänsä mielenterveydestä. Hän lienee ainut joka on kysynyt aavenäyltä että "Are there any psychologists in the afterlife? People who can help you?"

Tämä alustus on tarpeen. Sillä minä olen Chicago ilman ratsupoliisia. Jos ratsupoliisi on joskus ollut, eli olen ollut naïvi idealistinen lapsi, niin sitten ratsupoliisi on lähtenyt. Mahdollisesti Chicagoon, joka ei tässä tilanteessa ole minä. Kenties minä olen se kuollut isä, joka kaipaa psykiatria. Tai 9. 9. 2013 "Savon Sanomat" josta löytyi lausuma "Yhdenkään lapsen ei pidä jäädä auton alle, ennen kuin hidaste tai liikennevalo saadaan koulutien varteen." Sovelias aika on vasta sen jälkeen.

Syynä on se, että minulla ei mene hyvin. Tarkalleen ottaen jos minun pitäisi vastata kysymykseen "miten minulla menee?" tai "Mitä minulle kuuluu?", vastaus olisi "Ei mene mitenkään, ja yleisesti ottaen meille kuuluu ilmamassan värähtelyjä taajuusväliltä 20-20000 Hz, jota ei rehellisesti sanoen kiinnosta vittuakaan ryhtyä analysoimaan tarkemmin, että mitä inisevät ja vointia kyselevät kenties." Vastaus on rehellinen. Ja tässä huomiotaherättävää on se, että harva osaa huolestua tämänlaisesta. Koska jos ihminen kirjoittaa hassuja tai edes vähän hassulta vaikuttavia juttuja, ihmiset ajattelevat, että jutunkertoja on iloinen. Vitsien värkkääminen on kuitenkin puuhaamista, joka ei vaadi iloista mieltä - aika usein päinvastoin.

Ja virhe onkin samantapainen kuin se, jossa ajatellaan että kirjakaupanpitäminen on rentouttavaa toimintaa kun voi lukea niin paljon kaikki päivät. Samat ihmiset tuskin menevät kuitenkaan vaatekauppaan selittämään siitä että miten mahtaa olla mukavaa kun he voivat pukeutua kivoihin vaatteisiin kaikki päivät. Että varmaan tosi piristävää, hauskaa ja rentouttavaa. Todellisuudessa vaatekaupanpitäjä etsii minimipalkalla sopivaa päällepantavaa ärtsylle sotanorsulle jonka sukupuoli jää arvailujen varaan. Kaikki päivät. ; Juttujen rakentaminen voi olla vastaavaa kuin se, missä rauhaton ihminen hakeutuu harrastamaan meditointia. Ei siksi että on sisäisesti rauhallinen ja luonnollinen. Vaan juuri siksi että ei. Eikä vain voi olla. Tässä tapauksessa juuri näin on.

"Ei minkään kuuluminen" on tietysti siitä hyvä, että se ikään kuin luo lempeyttä olemukseen ja toimintaan. Joka johtuu siitä että ihmiselle jolla tuntuu olevan tunnerekisterin perustasolla pelkkiä negatiivisia tunteita, "ei minkään kuuluminen" tarkoittaa sitä että "ei ole vihaa". Ei tee mieli hakata ketään tiilellä naamaan. - Keino joka tunnetusti on kätevä lopettamaan turhanpäiväistä keskustelua. ; Nyt olo on sellainen, että jos joskus on ollut sellainen olo että kohta joku kuolee, vaikka se olisi itse. Niin nyt olo on sellainen, että kukaan ei kuole - ja se en ole edes minä.

Tätä voisi kutsua siirtymänä Nietzscheläisestä tuskan ja puurtamisen maailmasta Schopenhauerin tuskien välttämisen maailmaan. Joku voisi kutsua sitä masennukseksi, tai vähintään joksikin johon pitäisi kysyä apua kallonkutistajalta. Olisi vain mielenkiintoista tietää että apua mihin ; Jos ongelmatilani on se, että en kykene keksimään mitään asiaa jolla olisi väliä. Niin ratkaisuksi ei löydy mitään koska en saa päähäni mitään sellaista syytä tai vaikutusta jolla olisi mitään väliä. ; Tässä vaiheessa olen tehnyt vain sen minkä pitää. Eli ollut rikkomatta rutiineja. Minulla ei ole kuin toimintakykyni. Monin paikoin ällistyttävä toimintakykyni. Jos se tekee minusta komediallisen hahmon, niin olkoot. Tämän verran minussa vielä on ratsupoliisia.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Ei siis niin, että sinä yksin ottaisit yhteyttä siihen tuskamoottoriin, vaan meidän porukan kyseessä ollen pitäisi koko jengi laittaa myllyyn ja pyörittää kunnolla. Ja katsoa sitten mitä jää pussin pohjalle. Ei välttämättä paljoa.
Tietysti osa asioista johtuu ihan vain siitä, että kolmissakymmenissä alkaa jotenkin muuttua ihmisenä. Enkä tiedä että onko muutos välttämättä hyväksi tai pahaksi tai kehittyykö ajattelu mihin tai mihinkään.
Toivottavasti kuitenkin pääsee jonkinlaiseen tasapainoon itsensä kanssa. Luovuttamatta omista unelmistaan. Mulla on nyt yksi unelma ja se on se, että täällä toimisi kännykät ja netti muuten kuin muutaman minuutin pätkissä.
Iskä