Huonoa kirkolle
Kirkosta eroaminen nähdään usein hyvinkin pahana.
1: Pienimmillään tämä näkyy siten, että ihmisiä yritetään houkutella takaisin kirkkoon kirkon tekemään hyväntekeväisyyteen vedoten. Tällöin korostetaan, että kirkkoon kannattaisi kuulua vaikka ei uskokaan.
2: Joskus tämä saa kiristämisen sävyjä, kun selitetään, että jos eroaa niin se on suoraan pois lapsilta ja ulkomaan hyväntekeväisyydeltä; Tämä on varsin ikävän tuntuista silloin kun kirkosta on erottu ns. eettisin syin - on itse asiassa erikoisa ja suorastaan röyhkeää, miten jos ihminen eroaa kirkosta eettisen kannanoton kautta niin kyseessä on vain "egoismi" tai "muoti-ilmiö". Tämä on erikoista, kun huomataan että kirkon eroamispiikit näyttävät liittyvän nimenomaan moraalisiin kantoihin - kenties sosiaalipornon makuiseen kohkaamismoralismiin, mutta kuitenkin etiikkapohjaisiin. Kirkko joka ei taivu eettisiin vaatimuksiin kohtaa boikottia ja tässä tilanteessa kirkko sitten ikään kuin kiristää. Keskustelua ei suostuta siirtämään kriitikoiden aiheeseen saati korjaamaan epäkohtia. Tämä johtaa tietysti lukkoon, koska köyhillä kiristäminen kertoo että kirkko on varsin halukas ottamaan ensin ruuan nälkäänkuolevien suusta kuin antamaan periksi tietyissä oppikysymyksissä.
3: Joskus syntyy jopa syyttäviä sävyjä, joissa korostetaan että kirkosta eroaminen on omantunnon erottamista Jumalasta. Tai on muuten siihen rinnastettavaa. Silloin korosteteaan että uskonnottomat eivät ulkomailla kovin paljoa auta.
3.1: Tämä on tietysti siitä erikoinen kysymys, että uskonnottomien tapa ajatella ei ole tässä ollenkaan samanlainen kuin uskovaisilla. Uskovaiset ovat ideologiaidentiteettikeskeisiä ; Heille on usein hyvinkin tärkeää että hyväntekeväisyysjärjestö tekee sitä nimenomaan Jeesuksen nimissä. Usein tämä on aivan järkevällä tolalla, mutta pahimmillaan vaikuttaa peräti siltä, että hyväntekeväisyys on ikään kuin välttämätön pakko jolla oikeutetaan pääasia, julistaminen ja käännytystyö. Maallisia eiuskonnollisia hyväntekeväisyysjärjestöjä on huru mycket.
3.2: Ja muutenkin tässä tietysti usein unohtuu se, että uskonnottomat eivät (a) ole yhtä kaupallisia kuin uskonnot. Ne eivät kerää kannattajiltaan varoja samalla tavalla kuin uskonnot jotka ovat yllättävän usein keskittyneet suorastaan kuppaamaan rahaa seuraajiltaan (b) eivät ole yhtä suuria jotta voisivat ylläpitää infrastruktuuria tai (c) rakentaa infrastruktuuria auttamiseen siellä missä sitä ei ole. Voidaankin sanoa että jos ihmiset velvoitettaisiin maksamaan väkisin varoja uskonnottomille järjestöille, niin olisi aivan uskottavaa että hyväntekeväisyyttä tehtäisiin yhtä paljon. Tätä tukeekin se, että uskonnotonta -ja jopa röyhkeän avoimesti ateistisidentiteettistä- auttamistyötä tehdään paljon enemmän kuin moni uskovainen näyttää tajuavan. (Onhan jopa Helsingin vapaa-ajattelijoilla leivänjakoa köyhille.) Uskovaisille mielikuva ateismista onkin tärkeämpi kuin se mitä he oikeasti tekevät. Mielikuva siitä että "ei heitä näe" riittää monelle. Koska tärkeämpää on tuomita.
Voidaan jopa esittää niinkin pitkälle, että ateistit usein kohdistavat hyväntekeväisyytensä järkevästi. Esimerkiksi jos suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu ajatuksena että se on hyväntekeväisyysjärjestö, törmää hyvin erikoisiin yksityiskohtiin:
1: Valtaosa toiminnasta on itse asiassa palkkamenoja. Kun puhutaan nuorisotyöstä, ei tosiasiassa puhuta suorasta nuorisotyöstä vaan kirkon nuorisotyöntekijän palkoista jotka taas ovat nuorisotyötä ikään kuin vain mutkan kautta. Tämä ei ole tosiasiassa niin paha asia kuin se tuohon kirjoitettuna näyttää. Se on kaikessa eettisessä toiminnassa väistämätöntä ; Hyväntekeväisyys ja palkkaintressit sekoittuvat. Kirkon kohdalla on usein vaikeaa sanoa puhutaanko oikeasti pohjimmiltaan pappien AY -liikkeestä vai hyväntekeväisyyden tukemisesta. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että vaikka tehtäisiin hyvää niin ne oman navan intressit ovat mukana, ne ovat irrottamaton osa keskustelua. On selvää että tämä vaikeuttaa kaikkea aihetta liittyvää kriittistä keskustelua, koska pappi on yllättävän sokea näkemään yksityiskohtia ja argumentteja jos hänen oma palkkansa riippuu siitä, että hän ei tajua sitä.
1.1: Tämä tuo mukaan sen, että kirkko on tärkeä työnantaja. Yhteiskunnan kannalta työpaikat taas ovat hyvä asia. Näin ollen AY -puolikin palautuu osin etiikkaan. Tässä tosin on otettava huomioon siitä erikoinen piirre, että on oleellisen tärkeää maksetaanko palkat yhteisöverotuksesta vai jäsenmaksuista. (1) Sillä jos puhutaan työttömyydestä, puhutaan työttömyyskorvauksesta. Jos yhteiskunta maksaa papin palkat yhteisöverotuksesta, se ikään kuin nostaa veroprosenttia jotta maksaisi papille palkkaa. Jos tämä pappi jää työttömäksi, valtio maksaa hänelle toisesta taskusta. Kokonaisuuden kannalta on aivan sama saako raha leimallisesti palkkatulon vai työttömyyskorvauksen leiman. Yhteiskunta voi jopa säästää tässä jos papin palkka sattuu ylittämään työttömyyskorvauksilla saatavan summan. (2) Jos asia hoidetaan jäsenmaksuilla pappi on oikeasti rakentavassa työssä, joka on kuin mikä tahansa palveluammatti. Siksi tuenkin vahvasti sitä että pappien palkat hoidetaan nimenomaan kirkollisverosta eikä yhteisöverosta. Se on hyväksi yhteiskunnalle. Sen lisäksi tuntuu reilulta, että palvelun nauttija maksaa eikä veronmaksaja. Ei minunkaan harrastuksia ja mieltymyksiä tule muut maksamaan. Ei vaikka on hyväksi terveydelle (mielen kanssa) ja mutkan kautta hyödyttää koko yhteiskuntaa.
2: Kirkkoa ei voida nähdä kovin tehokkaana hyväntekeväisyydentekovälineenä. Tämä ei tarkoita että kirkko ei tekisi (a) hyvää työtä tai (b) taitavaa työtä. Kysymys on ihan siitä että kirkolla menee rahaa muuhunkin kuin tähän hyväntekeväisyyteen. Voidaan toki debatoida siitä onko kirkon hyväntekeväisyyteen menevä raha 10% vai 90% - riippuen aika paljon siitä mikä lasketaan hyväntekeväisyydeksi ja mikä ei - pääasia on se, että se ei ole 100%. Näin jos haluaa maksimoida hyväntekeväisyyden on syytä irtautua kirkollisverosta ja panostettava johonkin tahoon joka on puhtaasti hyväntekeväisyydellinen. Tässä on usein apuna jopa korvamerkintämahdollisuus, koska useat hyväntekeväisyyslaitokset tekevät tiettyjä asioita. Näin saa paitsi auttaa, niin myös hyvin hyvin suuresti valita millä tavalla auttaa ja mitä tukee. Kirkko, niin avomielinen kuin se pyrkiikin oleman, ei yksinkertaisesti kykene tähän, ei tehon eikä korvamerkinnän määrässä.
Hyvää kirkolle
Tästä nuivasta alusta huolimatta jäljelle jää kuitenkin jotain. En siis mene väittämään että uskonnottomat olisivat pahoja ihmisiä. Moni on itse asiassa tehnyt kuten minäkin ; Eli ottanut ja laittanut kirkollisverosta säästyneet rahat jonnekin muualle. Mielenkiintoinen kysymys tässä on tietysti se, miksi olen valinnut tämänlaisen summan kuin "kirkollisveron suuruus" auttamiseen. On selvää että jos kirkko ei auttaisi, en laittaisi juuri tätä summaa. Kirkko saa siis mutkan kautta pienen ripun kunniaa tästä valinnastani.
Tässä on kuitenkin huono puoli. Vaikka minun hyväntekeväisyyteni onkin "isommilla kierroksilla" kuin jos olisin jäänyt kirkon jäseneksi, niin on selvää että tässä tulee ongelmia kirkosta eronneille - ei siis vapaa-ajattelijoille, ateisteille, uskonnottomille, vaan kirkosta eronneille riippumatta siitä mitä ideologiaa he edustavat - nimittäin se, että vaikka voidaan debatoida siitä auttaako 10% vai 90% uskonnottomista hyväntekeväisyyden kautta, niin on selvää että pakkomaksun ja vapaaehtoisen maksun välillä on ero. Se, että jos jokin on vapaaehtoista, joku jättää maksamatta. Tässä mielessä kirkosta eroaminen ei ehkä ole samaa kuin vapaamatkustamista, mutta se on liitoksissa vapaamatkustamiseen. Ja tämä on se, joka uskonnottomuudessa on huonoa verrattuna valtionkirkkomme tapaan. Kirkossa kirkollisveron soveltaminen on sidottu tuloihin. Ja sillä tuotetaan palveluja. Syntyy rakenne jossa rikkaimmat maksavat enemmän kuin köyhät, mutta toisaalta köyhät helpommin käyttävät näitä palveluja. Tässä on jonkinlainen vapauden ja vastuun samanaikaista syväö kantamista ; Vapaamatkustajuutta ei hyväksytä, mutta heikompia autetaan. On pakko.
Kirkko kunniaväkivaltainstituutiona.
On kuitenkin hyvä huomata, mikä kuvaa hyvin vahvasti kirkon hyväntekeväisyyspolitiikkaa. Peruskysymys on irrotettava suoritustasosta. Ylläoleva taloudellinen ja utiliteettia, yleishyötyä ja hyväntekeväisyyshyödyn maksimointia tavoitteleva näkökulma ei luonnollisesti ole väärin. Se vain jättää vastaamatta siihen, miksi kirkon hyväntekeväisyystyö näyttää usein johtavan erikoiseen dikotomiaan. Miksi kirkolla on rankka suhde apostasiaan ; Kirkkohan on jäsenilleen lempeä, eikä sitä kuvaa fundamentalismi. Pascal Boyerin mukaan apostaatikkojen rankaisu taas yleensä liittyy nimenomaan sihen että sillä ylläpidetään sisäistä kuria ja se, että eronneille ollaan karuja johtuu juuri siitä että he ovat ikään kuin osittain "me" -identiteetissä. Kirkko taas ei murskaa kannattajiaan sisäpuolella. Tämä on tietyllä tavalla arvoitus.
Apua onkin syytä hakea kunniaväkivaltakulttuurista. Tämä on todella ikävän kuuloinen käsite, mutta otan sen käyttöön. Se on perusteltua kunhan ensin unohdamme sen, että olisimme joko juristeja tai kielen arkikäyttötasolla sompaavia puoli-idiootteja. Termissä on kaksi osaa. Kunnia ja väkivalta. Molemmat on tietysti alustettava jotta kunniaväkivalta -termin käytössä olisi mitään järkeä. Sellaisenaan mainittuna se jäisi ad hominemiksi. Minun kunniani ei sallisi tälläistä huonoa filosofiaa. (Toki perseilen useinkin, mutta en pyri perseilemään tahallani. Olen tästä hyvin tarkka. Lausuman kaikista osista.)
Kunniakulttuuriin liittyy yleensä jonkinlainen sisäpiiriin eristäminen. Tämä on sitä fundamentalistista sisäistä kuria. Se on moottori, jossa ihmisten välinen läheisyys muuttuu satuttamiseksi. Tämä on se voima jolla hengellinen väkivalta usein suoritetaan ; Harva metsästää ja murhaa pakanoita. Oman uskonnon kannattajia sitten vahditaan sitäkin enemmän. Väkivalta ei tässä yhteydessä yleensä ole mitään sosiopaattista väkivaltaa jota tehdään koska tykätään väkivallasta - vaikka tätäkin voi esiintyä, onhan luonnehäiriöisten halukkuus sosiaalisiin valtatehtäviin, siis myös uskonnolliseen statusasemaan liittyen, tunnettua - suurin osa on väkivaltaa joka tehdään siksi että nähdään että on jokin normi joka suojelee yhteisöä ja on hyödyksi. Tämän rikkojaa rangaistaan. Kysymys on siis rangaistusväkivaltaa jonkinnäköistä eettistä rikettä kohtaan.
Oleellista onkin se, että kirkolla on nähtävissä yksi normi. Se on kirkollisveron maksu. Pienessä kuppikunnissa kysymys voi olla sellaisista kysmyksistä kuin naispappeus tai homojen avioliitto. Suurissa linjoissa kysymys siitä että kirkolle maksetaan rahaa. Ja kirkon erikoisluonteen takia on väistämättä hyvin vaikeaa sanoa missä vaiheessa kysymys on itseään puolustavasta AY -liikkeestä ja milloin ehdasta hyväntekeväisyydestä. Ne kun naamioituvat toisikseen, etenkin AY -liikepuoli yrittää naamioitua hyväntekeväisyydeksi samaan tapaan kuin kirkko usein yrittää oikeuttaa hyväntekeväisyyttään kutsuen sitä brändiksi.
Kunniaväkivaltaa kuvaakin hyvin usein vallan menetyksen tilanne. Sitä yritetään ikään kuin ansaita tai ottaa takaisin väkivallalla. Apostaatikot ovat siksi kovilla. Tämä ei selkeästi ole Boyerin kuvaamaa fundamentalistista väkivaltaa, jossa väkivallan tarkoituksena on vahvistaa jäljelle jääneiden ryhmäkuria jo olevan ja pidetyn vallan kautta ja jossa apostaatikon rangaistus on "epäsuora" ja eronnut vain väline. Tässä kunniaväkivallassa on kysymys rankaisusta eronnutta kohtaan, josa eronnut on suora kohde, ja sen taustalla on valtatyhjiön kokemus. Kunniaväkivalta tarkoittaa sitä, että on vallan puutteen kokemus, jossa valtaa yritetään hankkia takaisin käyttämällä väkivaltaa, joka taas on itsessään jonkinlainen aseman osoitus. Ero voi vaikuttaa saivartelulta, mutta se ei ole sitä. On tärkeää ylläpidetäänkö valtaa vai yritetäänkö sitä hankkia takaisin
Asiaa voi valaista orjaesimerkillä. Orjiahan kuvataan usein kovasti ruoskittuina. "Takiraudassa" kerrottiin kommenteissa miten puuvillaplantaasien orjat eivät ole ihan sitä mitä pohjoisvaltioiden orjuudenvastainen propaganda sanoi. On tietysti totta, että orjuus ei ole hyväksyttävää, mutta on myös selvää että ideologiat tuppaavat liioittelemaan. Asiasta ei pidä olla yllättynyt. Esille nousi orjien suuri rahallinen hinta. "Tosiasia nimittäin on että orjat olivat 1700-1800 -luvun Amerikassa erittäin arvokkaita "tuotantokoneita", nuoren miesorjan markkina-arvo nykyrahassa pyöri neljänkymenen tuhannen euron tietämillä joten Hollywood -historian piirtämä kuva orjiaan pieksävistä isännistä on järjetön. Miksi ihmeessä isäntä turmelisi tieten tahtoen arvokasta omaisuuttaan?" Tämä on oleellinen miete. Onkin syytä huomata, mitä orjuuden julmuudet koskivat. Ne olivat rangaistuksia (a) siitä että ei tehty työtä (b) rangaistuksia siitä että yritettiin karata. Kun orja oli pienipalkkainen mutta iso kertainvestointi, korostui se, että orja hankittiin pitkäksi ajaksi. Muuten ei saada investoinnille vastetta. Tässä maailmassa karkaaminen on oleellisesti suuri riski ja ongelma joka ansaitsee talousajattelussa aivan käsittämättömän julmiakin rangaistuksia. En toki tässä väitä että kirkko orjuuttaisi. Korostan itse asiassa sitä, että kirkolle jokainen maksava jäsen on pitkän ajan investointi joka halutaan pitää mukana mahdollisimman pitkään. Ei pidä ihmetellä jos eroamista tässä tilanteessa rangaistaan kovasti vaikka sisälläpitäminen ei olekaan julmaa. Rakenne on hitusen samanlainen kuin etelävaltioiden orjatiloilla. Kuuliainen ja epäindividualistinen orja ei kärsi tavattomasti. Vapautta hamuava orja sen sijaan saa täyslaidallisen.
Itse asiassa väitänkin, että kun kotimaassamme kammoksutaan "tiettyihin maahanmuuttajakulttuureihin" (huom. kiertoilmaus) liittyviä kunniasurmia, kysymys ei ole siitä että kunniakulttuurin logiikka olisi vieras. Syynä ei ole kunniaväkivallan "kunnia" -sana vaan "väkivalta" -sana. Meillä ei tapeta, hakata tai polteta roviolla. Sen sijaan mieleen tulee se, jota ala-asteella yritettiin arvokasvattaa. Nimittäin se, että henkinenkin väkivalta on väkivaltaa. (Toki on muistettava, että tiedättekö mikä muu on väkivaltaa kuin henkinen väkivalta? No väkivalta!) Erilainen suhde väkivaltaan heijastunee siinä, että kun esimerkiksi facebookissa reagoin lausumaan jossa selitettiin että jos on henkisessä erämaassa niin sitä komeammin palo roihuaa sitten kun Jumala sytyttää. Reagoin tähän heitolla "noidat palaa tykimmin". Ymmärsin että tässä osalla saattoi mennä symbolifunktiot ironiasolmuun. En toki ajatellut että tässä kannustettiin polttamaan ketään, vaan kysymys oli ns. uskon liekistä. Jos kyse olisi "jostain toisesta kulttuurista tahi toisesta ajasta saman kulttuurin piirissä" (huom. kiertoilmaukset) niin tietysti tässä olisi ihan eri sävyt ilmoilla. Kunniakulttuurin tuttuus on itse asiassa suhteellisen helppo näyttää.
Kunniakäsitys voidaan jakaa horisontaaliseen kunniaan ja vertikaaliseen kunniaan.
Suomessa kunniaa on vaikeaa lähestyä arkikielen käsittein. Sillä meillä on ikään kuin maine joka kuvaa yleistä tunnettavuutta että kunnia joka sitten kuvaa sen maineen laatua. Osa julkkiksista esimerkiksi ovat maineikkaita siitä että heillä ei ole kunniaa. Ja osa kunniakkaista ihmisistä on vain muutaman tiedossa "hyvä tyyppi". Tämä on vähän karkea. On parempi hakea apua ulkomailta asti. Turkin kielessä on useita käsitteitä kunnialle. Niistä pari auttaa minua oleelisesti.
1: Ensimmäinen on seref -kunnia. Tämä on erikoinen ja tarpeisiini hyvin osuva siinä että se on samanaikaisesti yksilön kunnia että yhteisön kunnia. Jokainen yksilö rakentaa - tai purkaa - toimiensa kautta serefiä. Arvio tehdään yhteisön kautta. Yhteisö kun arvostaa tiettyjä asioita ja tekoja ja ei arvosta toisia. Seref -kunnia myös siirtyy esimerkiksi perheen ja yksilön tasolla. Yksilön tekemä rike on häpeäksi yhteisölle ja vanhemmille. Samoin jos joku toimii oikein mainiosti, tämä on kunniaksi myös hänen vanhemmilleen jotka ovat selvästi itsekin ilmentäneet serefiä kun ovat kasvattaneet niin mainiota jälkikasvua. Sama koskee koko yhteisöä. Perheen seref -kunnia velvoittaakin koko perhettä. Ja lisäksi perheen kunnia periytyy jälkeläisille, sukuun syntyville ihmisille.
2: Onur -kunnia taas on yksilön omaa taitavuutta. Se on vahvasti liitoksisssa itsekunnioitukseen ja itseluottamukseen, jota turkkilaiset kutsuvat nimellä gurur. Tässä kunniassa ihminen ansaitsee muiden kunnioitusta hierarkiassa, ja siihen kuitenkin liitetään velvollisuus osoittaa hierarkiakunioitusta myös muihin.
Stewart on kuvannutkin kunniaa jakamalla ne horisontaalisiin ja vertikaalisiin kunnioihin. Horisontaalinen kunnioitus on ryhmän sisäistä kunnioitusta vertaisena. Vertikaalinen kunnioitus taas on kunnioitusta johon liittyy status ja asema. ; Näin turkkilainen seref on hyvinkin horisontaalista ja onor vertikaalista.
Molemmissa on tietysti etunsa:
* Vertilaalinen kunnioitus on kannustavaa. Vapaamatkustajuudelle on siinä hyvin vähän tilaa, ja toisaalta yrittäminen ja etenkin onnistuminen palkitaan. Tämä taatusti lisää yrittämistä. Vertikaalinen kunnioitus ei pidä sisällään laajaa kohdistettua väkivaltaa. Siinä kiivitään statusta ja huomio keskitetään pääasiassa pahimpiin kilpailijoihin. Yksilö ei kerää vertikaalisella statuksella väkivaltapotentiaalia muuta kuin siinä tapauksessa että siihen liittyy horisontaalista kunnioitusta, eli isolukuinen viiteryhmä.
* Horisontaalisessa kunnioituksessa ryhmä pysyy kasassa ja mukana pysyy vähän heikompikin. Jälkeenjääviä autetaan koska tajutaan että ryhmässä jälkeenjääneet ovat yksilöitä. Ja itsekin ollaan yksilöitä, joten jos toivoo että itseä autettaisiin niin autetaan sitten muitakin!
Näissä molemmissa on tietysti riskinsä.
* Vertikaalisen kunnioituksen ongelmat ovat arvokeskustelussa kotimaassamme hyvin tunnettuja. Kun puhutaan egoismista ja arvotyhjiöstä, esiin nousee tietty snobismi, kyynärpäätaktiikan käyttö ja muu päsmäröinti yksilönä yksilöille. Hierarkia nähdään helposti luonnollisena eikä sitä haluta purkaa. Heikompia ei auteta, vaan nähdään että nämä olisivat jotenkin ansainneet asemansa.
* Voidaan sanoa että horisontaalisen kunnioituksen ongelmana on se, että se ytimessään itse asiassa muuttaa kunnian konfliktiksi. Kun puhutaan kunniaväkivallasta esimerkiksi maahanmuuttokriittisessä keskustelussa, nostetaan esille oikeita ongelmia jotka johtuvat siitä että "kollektiivinen prososiaalisuus" pitää sisällään käytännössä väistämättä "me-muut" -hengen. Ilman tätä henkeä kun ei olisi mitään kunniaa tai häpeää, vaan sisäisesti harmoninen ryhmä. Tämä johtaa helposti vääräuskoisten ja apostaatikoiden mokuttamiseen.
Julkisen tilankäyttö.
Onkin selvää, että kirkko edustaa hyvin vahvaa horisontaalista kunnioitusta. Se, että kirkollisveron kiertämiseen liittyy kovaa toruntaa, kertoo että tähän liittyvä kunniaväkivalta on osa arkea. Se toki toteutuu melkoisen lepposilla tavoilla. Toki se saa omituisia muotoja, koska suoran konfrontaation puuttuessa väkivalta ohjautuu epäsuoriin keinoihin. Tällöin on katsottava valtaa hyvinkin kokonaislaatuisesti. Ja tässä tulee esille joskus absurdejakin yksityiskohtia. Otan tästä esimerkiksi hautaamisen. Otan sen nimenomaan julkisen tilan käyttönä.
Julkista tilaa voidaan lähestyä kahtaa kautta. On Habermasin tapa, jossa se on pelkästään yksityisen vastakohta. Hautausmaa on toki julkinen tila tässäkin mielessä, mutta sovellan tässä kuitenkin De Certeaun tapaa. Hänestä julkinen on erikoisempi. On tarkasteltava paikkaa ja tilaa. Paikka on vain jokin "mesta" jolla on koordinaatit, pinta-ala ja vastaavia. Paikasta tilan tekee toiminta. Hautausmaa on siis nimenomaan tila, koska siellä paitsi makaa kuolleiden ruumiita, siellä tehdään erilaisia rituaaleja. Eräässä mielessä valta käyttää tilaa on arvolatauksia sisätävien rituaalien kohdalla kunnian vaikutuskenttä - eli juuri käyttämäni tematiikan ytimessä.
Hautaamisessahan kirkko on halunnut että yhteisö maksaa. Yhteisöveroa suoraan sanoen oikeutetaan pääasiassa hautaamiskulujen peittämisellä. Tähän on liittynyt se, että kirkko on mielellään myös vastannut hautausrituaaleista. De jure uskonnotonta ei haudata kristillisesti vastoin hänen tahtoaan, mutta de facto jos joku omainen ei nosta aktiivisesti meteliä, hänet haudataan kristillisesti koska henkenä on "parempi varmuuden vuoksi kuin jättää turhaan välistä". Tämä on vain osoitus siitä että paikasta tehdään tilaa kirkon rituaaliston toimesta. Ja että kristitty ei saa ateistisia hautajaisia ollenkaan samoin ehdoin. Kyseessä on siis epäsymmetria. Tämä vihjaa että takana on valtaa. (Ja tiedättekö mikä muu on valtaa? Väkivalta!)
Hautaamisessa onkin se erikoinen piirre, että vaikka kirkon ystävät valittavat siitä kovasti (a) kun sen ulkoistamista on ehdotettu, he vastustavat ajatusta ja (b) vaikka yhteisöveroa maksetaan hautauskulujen peittämiseksi, nähdään kirkosta eronneet vapaamatkustajina koska he kuluttavat hautauspalveluja. Syynä on se, että kun maa on kirkon omistuksessa, he katsovat että kun viet heiltä paikan, tulee heidän oikeutensa saada tehdä siitä tila omilla rituaaleillaan. Tästä poikkeaminen nähdään vain häiritsevänä mellakointina. (Olipa kyse sitten ateistien puolelle hautaamisesta tai mistä tahansa.) Tässä vallassa kuollut on enemmän omaisten ja kirkon valtapeliä ja ruumis heidän rituaalis-symbolista omaisuuttaan.
Eikä tilanteen purkaminen ole ollenkaan helppoa. Sillä orja-analogia pelaa tässäkin. Hautaaminen on erikoista. Jos mietitään miten kirkko luultavasti saa aina alitettua vastutajiensa tarjoukset on huomattava että sillä on puolellaan monta etua (a) Maa pitää ostaa, kirkolla on tämä investointi jo tehtynä. Iso osa on saatu jopa lahjaksi. Pieni osa on suoraan sanoen ryöstetty jo muinaisina aikoina. Investoinnit nostavat aloittajan hintaa tuhottomasti (b) Työvoimaa Suomessa kuva se erikoinen seikka, että on usein halvempaa pitää huonohko työntekijä kuin etsiä uusi, koska etsintäkin on kallista. Näin on vaikka työvoima onkin täällä melko arvokasta. Kirkolla on infrastruktuuri valmiina. Se ei joudu etsimään alusta lähtien joka ikistä hautaustyöntekijää ja maksamaan tätä isompaa maksupiikkiä. (c) Kirkon hautausmaat ovat maita joita ei voida käyttää mihinkään muuhun. Sen sijaan muiden arvioissa mukana on useimmiten vaihtoehtoja, kuten vaikka se, että maalle rakennetaan pelto tai talo.
Kirkolla on paikanhallintaa, josta se tekee tilanhallintaa. Ja se tekee sen tasolla jota on hyvin vaikeaa purkaa kun se on jo kerran päässyt käyntiin. Tätä oikeuttaan kirkko puolustaa. Esimerkiksi hautajaisissa.
Tämä on toki kohtuullisen pieni asia. (Eräässä mielessä kysymys ei olekaan asian vakavuudesta vaan periaatteesta.) Uskonto muutenkin tuppaa suomessa olemaan rituaalikone, joka generoi arvokeskustelua kansalaisille yläviistosta. Osallistumien on pientä. Niin on toki kirkon jäseniinsä kohdistama kontrollikin. Kirkko on vallannut esteettisen ja monilta on etääntynyt näkemys siitä mikä on esteettisen ja eettisen välinen suhde. Tämän eron tajuamattomuus on itse asiassa ytimessä, kun puhutaan kristinuskon arvokasvatustyöstä. Kirkko ei kuitenkaan kohdista valtaa juuri muuhun kuin siihen että se paheksuu ja syyllistää kirkosta eronneita esimerkiksi nuorisotyön, köyhien tai rikkinäisten perheiden vihollisiksi leimaten. Mukana pysyneelle muistutetaan korkeintaan siitä että hän ei edusta kirkon virallista kantaa. Jos kirkolla on eettistä valtaa, se kohdistaa sen apostaatikoihin. Ja nähtävästi rankaisulla on vain yksi kriteeri. Se ei ole usko. Se on kirkollisveron maksaminen. Kirkon sisäpuolella se on vain esteettinen. Tämä rakentaa sille konfliktiluonteen.
Kirkko kohdistaa arvokeskusteluvaltaansa ulkopuolisten moitteeseen koska kunniaväkivalta. Se katsoo että se on niin hyvä laitos että sen oikeus on ikään kuin hämärtää jäsenmaksun ja verotulojen välinen oleellinen ero (jonka kuvasin aiemmin artikkelissa). Siitä huolimatta, että juuri tämä luonteen muutos tuhoaa kansankirkon ("palvelulaitos, joka pyrkii olemaan jäsenilleen tärkeä") valtionkirkoksi ("maksetuksi laitokseksi, vaikka olisi kuinka eikäytetty riippakivi"). Kirkko pesee prosessissa kättään samalla horisontaalisesta kunniaa, alentaa statustaan. Mutta kerää itselleen kollektiifista kunniaa. On hyvä tajuta että "yhteisöverotulokirkko" on sosiaaliselta rakenteeltaan totaalisesti erilainen kuin "kirkollisverokirkko" ja jos 100% jäsenistä kuuluu kirkkoon, ero näiden välillä katoaa ja se muuttuu käytännässä "kirkollisverokirkoksi".
Loppupeleissä tämä on tätä kautta saatavasta "ihmisläheisyys-prososiaalisuus-pullantuoksuisuus" -imagosta huolimatta vaarallista koska liian pitkälle vietynä tämä prosessi johtaa siihen, että horisontaalisessa kunniassa tärkeintä on että on hyvää tekevän maine. Kun vertikaalisessa kirkon tulisi myös tehdä se hyvä erityisen taitavasti ja tehokkaasti. Ja tällä taas on merkitystä jopa sillä "pinnallisella" tasolla josta aloitin tämän varsin pitkän ja polveolevan lillukanvarsiblogauksen. (Joka mielestäni ei ole tarpeettoman kompleksi. Vaan juuri sopiva aihe huomioiden.)
Lopputuloksena kaikesta on se, että kirkosta eroamiseen taatusti liittyy egoistisia taloudellisia pyrkimyksiä joka tekee ateismtista potentiaalisen vapaamatkustajan - jota tosin se, että valtio verottaa kaiken kaikkiaan vie aika paljon tehoja pois. Tämä potentiaali arvioidaan kirkon puolella siten että jos ateisteista kaikki eivät auta, se painaa enemmän kuin se, että kirkko itse tekee muutakin kuin hyväntekeväisyyttä. Ja tätä eroa kirkko - ja etenkin sen uskovaiset jäsenet - käyttävät arvokeskustelussa nuijana jonka ytimessä on kunniaväkivalta. Juuri se, että ateismissa on vapaamatkustamisen henkäys -kuten siinä kiistatta onkin- tekee tästä heidän silmissään oikeutettua. Näin siitä huolimatta, että heidän omassa silmässäänkin on rikka - se, että kirkko ei tee pelkkää hyväntekeväisyyttä ja siksi hyvää todella tahtovan kannattaa kohdistaa rahat muutoin. Sillä tämä ei ole vapaamatkustamisen henkäys vaan tehottomuuden henkäys. Ja kirkon omissa arvoissa epäonnistuminen kohdataan armeliaisuudella. Ja kunniassa kyse on aina arvoista. Horisontaalisen kunnian kohdalla yhteisön omista arvoista.
Kuva on otettu Suomenlinnasta. Kuvaa ei ole kuvamanipuloitu. Näyttää omituiselta, mutta on todempi kuin näyttää. Toivon mukaan vähän kuin tämä kieltämättä omituinen kirjoitus johon kului useampi päivä, paljon kahvia, hitusen viinaakin. Ei sentään tupakkaa. Kiitos kun jaksoit lukea tähän asti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti