Joskus siitä kuitenkin seuraa ongelmia. Ongelmia jotka ovat tuttuja esimerkiksi teologisten Pahan ongelman ratkaisutapojen kanssa ; Joskus huonot asiat ikään kuin naamioidaan niin että väitetään että ne ovatkin hyviä asioita. Esimerkiksi kun joutuu kuuntelemaan selityksiä sille miten jumala sallii luonnonkatastrofeja, vaihtoehtoina on (a) mysteerikortti jossa selitystä ei anneta mutta luotetaan että sellainen oikeasti on olemassa (b) syytöskortti jossa luonnonkatastrofissa kuolleet olivat jotenkin ansainneet sen, esimerkiksi sallimalla homouden hyväksyvän lain (c) selittämällä että luonnonkatastrofit eivät jollain tavoin ole teknisesti kunnolla mitään pahuutta.
En pidä yhdestäkään ratkaisutyypistä, mutta mysteerikortissa sentään myönnetään kärsimys ja syytöskohdassa on sellaista röyhkeää moraalista - tai ainakin moralisoivaa - selkärankaa jota voi arvostaa jossain määrin. Jäljellejäävälle ei oikein riitä minkäänasteista sympatiaa.
Olen kohdannut tämäntapaista myllyä mielenterveyden puolella. Kun kyseessä on ns. "henkilökohtainen katastrofi" ei ole yllättävää että isojen linjojen katastrofeista tuttuja teemoja nostetaan pienemmässä mittakaavassa. ; Se on nähty jopa jonakin tiedostamisena. Että olen nyt miettinyt niin paljon että olen selvittänyt sen, että ilman uskontoa, uskonelämää ja Jumalasuhdetta on vain arvotyhjiö ja nihilismi. Ja että nyt minä elän maailmankuvani mukaista ahdistuselämää. Tässä agnostismi nähdään ikään kuin liian ateistisena elämäntapana.
Äitini sen sijaan korosti toista linjaa. Sitä, että agnostismi ei ikään kuin ole ateismiin asti menemistä. Hän nosti esille uskovaisten parissa ilmenevän käsitteen nimeltä erämaakausi. Tämä teema on ollut esillä myös "Kirkko ja Kaupunki" -lehdessä joka korostaa että masennus ei ole epäkristillistä. "Hengellisen erämaan kokemukseen voi liittyä masennusta tai elämän ongelmien tuomaa alakuloa. Usein kaikki nämä yhdessä tuovat tullessaan myös univaikeuksia. Kyse on myös siitä, millaisen elämänvaiheen ihminen itse mieltää hengelliseksi erämaaksi, ja millaiset asiat ovat hänet siihen johtaneet. Ristin Johanneksen mukaan hengellisessä yössä kulkeva kantaa suurinta murhetta Jumalan läsnäolon kokemisen puutteesta ja omasta kyvyttömyydestään tuntea uskoaan todeksi. Siksi pimeän yön kokemuksessa on eniten kyse ihmisen jumalasuhteesta, kaipuusta toisenlaiseen olotilaan. Niukkuudessa usko pelkistyy olennaiseen. Erämaavaihe on kuin kristityn kasvua kohti rehellisempää hengellisyyttä ja armollisempaa Jumalaa." Eli erämaakauden kohdalla ei kristitylle sanota, että hän elää ideologiansa opettamassa arvotyhjiössä, eli tila olisi vakaumuksen syy ja asia jonka vuoksi pitäisi luopua aatteistaan. Rehellisesti sanoen tämänlainen kaksoisstandardi vaikuttaakin epäreilulta. Kristityn masennus tulkitaan joksikin kasvun paikaksi ja armeliaisuuden kokemuksen hankintapaikaksi. Uskonnottoman masennus tulkitaan ideologian seuraukseksi ja arvotyhjiöksi jossa ei ole mitään hyvää tai rakentavaa.
Tätä "hengellistä erämaata" on kuvattu muun muassa jonkinlaisena hengellisen heräämisen odotteluna. "Henri J.M.Nouwen sanoi ”Odottaminen on oppimisen kausi. Mitä pidempään odotamme, sitä enemmän kuulemme hänestä, jota odotamme”. Vaikeinta erämaan yksinäisyydessä on odottaa. Siksi eräs ystävä rukoilikin ”Herra, tee minusta kärsivällinen ja heti”. Erämaa yksinäisyyden pimeys paljastaa ihmiselle hänen todellisen pahuuden. Blaise Pascal sanoi, että ”Ihmisen suuruus on suurta sikäli että hän tietää surkeutensa”. Vasta pimeyden rajatilanteissa ihmiselle paljastuu oma todellisuus. Kun julkisivu luhistuu tomuksi. Se mitä luulit kallioksi, onkin vain kourallinen hiekkaa. Ihminen on ”heikko, jumalaton, syntinen ja Jumalan vihollinen” (Room.5:6-10). Erämaahan johdettuna olet kuin syvässä kuopassa ja kaipaat vain vapautusta." Äitini varmasti sai toivoa siitä että minun mielenterveydentilani olisi jokin muutos hengelliseksi uskovaiseksi ihmiseksi. Tämä toki lähentelee ajatusta jossa mielenterveysmutkani ei ole oikeasti mikään huono asia.
Näissä tulkinnoissa ihmetyttää kuitenkin se, että näitä käytetään. Ne ovat näkemyksiä jotka on perusteltu auktoriteeteilla, eikä modernilla psykologialla. Kysymys on nimenomaan siitä että ideologia on määritellyt tunteelle taustat, eikä syy-seuraussuhteita ole oikeasti onnistuttu naulaamaan ns. tutkimuksiin. Perimmäinen kysymys onkin aina näiden kohdalla kysyä, että mistä tämä sitten tiedetään? Pidän niitä lämpimikseen höpisemisenä, jossa name dropping ja psykologisilta vaikuttavien sanojen tiputtelu tekee siitä Totta.
1: Kysymys ei ole edes maailmankuvasta, vaikka toki moni näkee että kristillisyys jotenkin oikeuttaisi tämänlaiset tulkinnat. Tosiasiassa tässä on kuitenkin kyse vielä enemmästä, kuin siitä, että kristinusko sanoo jotain. Kyseessä kun on enemmänkin tulkinta joka liitetään kristinuskoon. Tässä kohden syntyy tilanne, jossa tulkinta on tosi jos ja vain jos kristinusko on totta. Mutta vaikka kristinusko on totta, niin se ei vielä tarkoita että tämä tulkinta olisi tosi. Kristinuskon nimessä tehty tulkinta ei ole useinkaan sama asia, kuin koko kristillisyys.
Moniin ihmisiin tietysti tehoaakin se, että jollekin tilanteelle annetaan nimi ja tiputetaan pari nimeä ikään kuin auktoriteetiksi. Ihmettelen ainoastaan sitä, miten huonosti sekä arvotyhjiöpuhetta että erämaakautta tiputelleet (keskenään eri) tahot ylipäätään ajattelivat että ne tehoaisivat minuun. Minut täytyy tuntea suhteellisen huonosti, jos kuvittelee että tämänlainen tehoaisi. (Toki myönnän että molemmat tarkoittivat ihan hyvää. Minut pitää tosin tuntea myös suhteellisen huonosti jos uskoo että tämä olisi koskaan estänyt minua.)
Sen sijaan korostan, että leppoisien uskovaisten "erämaakausia", käännyttämishenkisten "luovu arvotyhjiöstäsi" ja riekkuvamman uskovaisuuden pelastusteologiset "hurmarukousparannusbileet" noudattavat yhteistä teemaa. Niissä tarjotaan ratkaisua ongelmaan. Ja ongelma on psykologinen.
Näiden ratkaisujen suhde ideologiaan on toki hyvinkin erilainen. Siinä missä hurmaparannus on "sisäpiirin keikka", käännytys keskittyy harhaoppisen muuttamiseen ja erämaakauteen nojaava uskoo että Jumala hoitaa käännytyksen niin että itsen ei tarvitse. Mutta jotain yhteistäkin on. Ja tässä keskityn nyt siihen yhdistävään.
Nimittäin uskonnon psykologisoituminen on ollut muutoinkin melko vahvaa. Uskovaiset puhuvat "isähaavoista" ja "äitihaavoista" ja tiputtelevat mitä tahansa psykologiselta vivahtavaa teksteihinsä. Toki moni uskova korostaa että heillä on hyvää psykologista silmää ja heidän neuvonsa ovat arvokkaita ja psykologiaan syvästi tutustuneiden ihmisten "kaikkea muuta kuin pseudotiedetasoista" materiaalia. Olen kysellyt että jos he hoitaisivat mielenterveyspotilaita, niin tulisiko heille puoskarointisyytöksiä. Ja ennen kaikkea kukaan heistä ei kysyttäessä ole suostunut allekirjoittamaan vastuulappua joka kertoo että hoito ei missään tapauksessa voi olla hyvän terapioinninvastaista. ; Saamistani reaktioista voidaan päätellä vain se, että auktoriteetti halutaan, vastuuta ei. Ymmärrän tämän, jokainen meistä ajaa tämänlaista enemmän kuin mielellään. Vapautta ilman vastuuta. En vain usko sellaisiin konsepteihin.
Asia on ollut tuoreesti esillä psykologiaan keskittyneen "Research Digestin" puolella. Tämä ottaa esille sen, että lääketieteessä väärää toivoa ei katsota hyvällä. "There's an ethical consensus in medicine that it's wrong to give patients with physical illness false hope." Psykologian kohdalla tilanne on vaikeampi. Monissa tapauksissa väärä toivo parantaa elämänlaatua. - Optimismi on vähän kuin tavallisessa lääketieteessä kohtaa ; Voidaan sanoa, että luontaishoitaja paransi päänsäryn syöttämällä pajunköyttä, koska aspiriini. - Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus ; kohtuullisen harva nimittäin laittaisi mielenterveydeltään järkyttynyttä toistaitoiselle puoskarille, joka kertoisi perheelle, että asiat menevät parhain päin. Olisi helppoa kaivaa mille tahansa optimisminlevittämiselle oikeutuksia. "But what if a therapist or psychiatrist truly sees no hope for a patient? Some people with severe mental illness fail repeatedly to respond to treatment. False hope in such cases can lead to years of suffering, toxic treatments and a loss of trust in the therapeutic relationship. "I would argue that hopelessness in those with mental illness may, at times, be well founded."
Lisäksi optimismin päälle voidaan tunnetusti laittaa vääriä ja tehottomia - jopa haitallisia - puolia. Esimerkiksi optimismissa on todellakin niin, että normaali arjesta selviäminen vaatii epärealistista itselle valehtelevaa optimismia. Maailma on täynnä epäonnistumisia, ja vaikka virheistä oppii niin elämästä ei. Ja siksi pettymys ja pessimismi ovat aina nurkan takana. Pessimistien ja masentuneiden kohdalla vaikuttaakin ns. realistinen maailmankuva. Heillä näitä harhoja ei ole. Voisi olla aivan arkijärjen mukaista - ja enemmän - jopa intuitiivisesti ilmiselvää että masennus korjataan tunkemalla takaisin se osa joka on pudonnut pois. Valitettavasti psykologia ei toimi tämänlaisella logiikalla. ~ Ja jopa sillä paljon mainostetulla plasebolla on rajallisuutensa. Tutkimusten valossa se ei vaikuta juuri minunkaltaisiin ihmisiin.
1: Minunkin kohdalla on ehdotettu ns. perspektiivien laajentamista. Että luopuisin esimerkiksi miekkailusta. Tämä ei tietysti sovi monien maailmankuvaan, koska se nähdään väkivaltana. Valitettavasti rutiineista luopuminen on jotain jota masentuneille ei pitäisi tehdä. Kaava ei todellakaan toimi siten, että jätetään rutiinit, hankitaan emootiot takaisin ja sitten palataan asiaan kun tuntuu kivalta. Rutiinien pitäminen on osa perushoitamista. Lisäksi liikunta ja harjoittelu ovat auttavia elementtejä. Toki sallin kriittiset mielipiteet, ja ymmärrän että niitä on. Muistan myös kun niitä on muissakin tilanteissa ahkerasti vihjaten esiintuotu. Saattaa toki olla että en koe kauhean relevantiksi keskustella tämänlaisten ihmisten kanssa tälläisessä tilassa. On näetsen pahaksi paranemiselle sellainen.
Kaikki toiveet uskonnollisten ja hengellisten puolieni kasvusta ovat söpöjä, sellaisella mukavalla mutta hieman häiritsevällä tavalla, mutta en rehellisesti sanoen pidä niitä kovin uskottavina. On toki mukavaa jos joku saa elämäänsä sosiaalipornoa tulkitsemalla elämääni oman maailmankuvansa kautta. On myös ihan positiivista jos jollakulla riittää voimia välittää ihmisistä jotka eivät ilmiselvästi anna samalla mitalla takaisin kuten kunnon ihminen tekisi. On kuitenkin hieman häiritsevää, jos uskoo maailman toimivan niin kuin uskoo, ja että erilaisen maailmankatsomuksen kanssa tilanteen näkisi yhtään samalla tavalla.
En ole hengellisessä murroksessa tai helposti käännytettävä. Kääntyminen kun vaatisi intentioita tai kiinnostusta Jumalia, uskontoa tai hengellisyyttä kohtaan. Minulla ei vain mene kovin kivasti, emootiot ovat refleksinomaisia eivätkä mitkään asiat ole oikein merkityksellisiä, that's all. Tästä on paha vedellä mitään isompia metafyysisiä maailmanselitysulottuvuuksia. Puheet kääntymistilastani ovat suuresti liioiteltuja. Voisin tietysti antaa valheellista toivoa tähän liittyen. Mutta se olisi liian epäreilua ja julmaa. Ja valehteluakin se olisi. Olen liian ystävällinen tehdäkseni muutoin ihmisille jotka ovat osoittaneet minulle omien arvojensa syvimmät kunnioitettavat hedelmät, kuten halun auttaa ärsyttävää niuhoa kusipäätä. En tiedä voinko tehdä muuta kuin yrittää palauttaa oman arvomaailmani kunnioitettavinta hedelmää, skeptis-filosofista saivartelua joka pyrkii Totuuteen ja luottaa että vastaanottaja on riittävän kypsä nauttiakseen sen ilman herneitä.
On myös turha luulla, että olisin jotenkin kuluttanut aivoni loppuun ja väsynyt. Toimintakykyni ei ole kärsinyt ; Päinvastoin, en ole yhtä impulsiivinen joka itse asiassa poistaa suurimman heikkouteni. Tämänlainen "paineteoria" on itse asiassa arkipsykologiassa yleinen. Robert Kurzbanin "why everyone (else) is a hypocrite" -kirjassa on kokonainen luku siitä miten psykologinen tutkimus näyttää että tämänlaiset uskomukset ei pidä paikkaansa. Toki ihminen voi ajaa itsensä burn outiin, mutta minun kohdallani tämä nyt vain ei pidä paikkaansa. Harjoittelu aiheen parissa voi tietysti johtaa siihen että se näyttää rehkimiseltä. Mutta se on vähän kuin painonnostajien kanssa, hekin nostavat toistuvasti taakkoja joita minä en nosta, eikä se silti ole heille rehkimistä. Minä harjoittelen joka päivä, en aja itseäni ylikuntoon. Todiste : En ole ajanut itseäni burn outiin jo vuosia sitten, kuten en nytkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti