Ensimmäinen kina koskee instituutioita ja keskustelijoita. Matalimman tason keskuksessa on luottamus. Kysymys redusoituu auktoriteetiksi. Tässä havainto, tieto ja henkilökohtainen henkinäky ovat usein samanarvoisia. Niitä arvioidaan vain sen mukaan nähdäänkö viestin kertoja luotettavana vai ei. Tämä ei yleensä johda mihinkään. Jos sinut tulkitaan väärämieliseksi vaikka siksi että sinulla on väärä mielipide, oelt kehässä josta ei ole ylös nousemista. Tämän yllä on argumentatiivinen taso.
Toinen taso koskee sitä puhutaanko "yksityisestä yleiseen" ja "yleisestä yksityiseen" -tasosta. Vai puhutaanko induktiosta ja deduktiosta. Tässä konseptit yleensä lähinnä sekoitetaan toisiinsa sen sijaan että tunnistettaisiin joku "auktoriteetti". Näkemyserojen suhde voi vaikuttaa läheiseltä, mutta tosiasiassa eroja on olemassa.
1: Induktio on usein päättelyä yksityisten tapahtumien joukosta yleiseen pääsääntöön, mutta jos otan huomion siitä, että kaikki tähän asti näkemäni joutsenet ovat olleet valkoisia ja päättelen tästä että seuraava yksittäinen joutsenkin on valkoinen, teen päättelyn yleisestä yksityiseen induktiolla.
2: Deduktiossakin voidaan päätellä yksityisestä yleiseen. Jos päättelen siitä että Venäjä on Suomeen nähden idässä, että Venäjällä oleva paikka nimeltä Pietari, Petroskoi ja kaikki muut Venäjän paikkakunnat ovat myös idässä, teen päätelmiä deduktiivisesti mutta yksittäisestä yleiseen.
Ero on ollut oleellinen Francis Baconin ajoista lähtien. Hän jakoi maailman selventäviin yleistyksiin, jotka voivat olla ampliative (laajentavia) tai explicative (selkeyttäviä). Deduktio selkiytti kun taas induktio laajensi. Baconin aikana induktio ei vielä tarkoittanut aivan samaa kuin nykyään. Siinä yleiset lait enemmänkin johtivat yksittäisiin innovaatioihin. ~ Erot näiden välillä johtavat joskus hankalasti huomattaviin virheisiin ; Aivan kouluttamattomat ihmisiet ovat yllättävän tottuneita käyttämään induktiota oikein, mutta vain kun puhutaan yksittäisestä yleiseen. Erilaiset perustelukeinot ovat siis jossain määrin hanskassa - mikä on ilahduttavaa ja sen mainitseminen tässä blogissa lienee yllätys monelle.
Ero metodologian ja rationalismin välillä voidaan jossain määrin tiivistää Hobbesiin. Hobbes eli tärkeässä murrosvaiheessa. Hän itse asiassa suhtautui melko nuivasti empiiriseen perustelemiseen, mutta hänen ajatuksillaan on ollut valtava panos sen edistämisessä. Hänelle merkittävää oli se, että geometria oli puhdasta tiedettä. Syynä oli se, että sen aksioomien varmuus oli hänestä erinomaisen hyvin ihmisten tiedossa. Siksi Hobbesin tieteenteko oli vielä varsin rationalismin - nojatuolifilosofointinakin tehtävän päättelysuoriteryppäitten tuottamisen - sävyttämää ; Hobbesista hyvä tiede redusoitui geometriaan jollakin tavalla.
Hän kuitenkin tunnusti että geometriaa ei vain voinut siirtää kaikkeen. Siksi hän huomautti että luonnontieteellinen prosessi eteni ex hypothesis. Tämä oli mullistava ajatus, sillä se itse asiassa erottelee klassisen absoluuttisen virheettömän totuuden vähemmän absoluuttisesta tiedosta joka onkin vain "hyvin perusteltu uskomus". Hobbes korosti että tutkijan on osattava käyttää analyysiä (induktio) ja synteesiä (deduktio) enemmän apuvälineenä kuin jonain Totuuden löytämisenä, ja että tämä prosessi piti altistaa todistamiselle. Tätä kautta hän ei pitänyt sitä pelkästään prurentiaa eläinten ja ihmisten harrastamaa elämänkokemuksen kartuttamista. Vaan se oli osana sapientiaa, todistavaa viisautta tuottavaa tiedettä yhdessä matematiikan ja puhtaan geometrian kanssa.
Hobbesin aikana (1600 -luvulla) Lontoon kuninkaallinen seura oli alkutaipaleella ja tässä murroskaudella siihen kohdistui rankkaa epäilyä. Erikoista on että tämä epäily voidaan nähdä eräänlaisena NoMa -periaatteen kaltaisen uskon ja tieteen erottamisen syynä. (Ja tämän erottelun tuomat seuraukset pulppuavat tavallaan nykyäänkin, vaikka Thamesissa on virrannut melkoisesti vettä noista ajoista.) Hobbes oli nimittäin ateisti. Siksi monelle tuli tarve puolustaa kirkon metafysiikkaa. Siihen aikaan myös alkemia toi oman soppansa peliin ; Eksperimentalistit olivat tässä suhteessa varsin kokeilevia ja sallivia siihen aikaan, ja koska luonnontieteen tietoteoreettinen perusta oli vasta aivan muotoutumassa, ei niiden välille edes nähty suurta filosofista eroa.
1: Mikä on hyvä, koska toimimaton kullanrakennus teorioista kertoo empiirisesti että ne ovat olleet väärässä. Sitä ei ole siis jätetty tutkimatta a priorisista syistä, vaan se on epäonnistunut yrityksissään a posteriorisesti. Joka on melko oleellista.
Anglikaanikonservatiivit olivat varsin vihaisia Hobbesille. Tämä saatiin laannutettua sillä, että anglikaanit tekivät piispantarkastuksia monarkistien yliopistoissa. Ja metafysiikka sysättiin valtionkirkolle. Näin Hobbes joutui luopumaan tärkeänä pitämästään metafyysisten kysymysten setvimisestä. Mutta hän sai tilaa tutkia. Onkin erikoista että tälläinen varsin käytännöllis-poliittisin syin rakentunut järjestelmä on sittemmin napattu moneen paikkaan ikään kuin normatiiviseksi ohjeeksi miten asiat ovat. Esimerkiksi jako luonnollinen-yliluonnollinen on monissa myöhemmissä tieteenfilosofioissa varsin keinotekoinen.
1: Esimerkiksi itse Quinelaisena holistina edustan näkemystä jossa tieto on kokonaisuutena arvioitava kokonaisuus ; Palaset sopivat yhteen tai eivät sovi. Ja ne ovat selitysvoimaisia tai eivät ole. Ihminen ei voi nousta oman ymmärryksensä yläpuolelle lainaamaan Jumalallista viisautta - ainakaan tavalla josta hän voisi tietää että hän on onnistunut tässä suoritteessa - ja esimerkiksi Jumalaselitys ei ole lähtökohtaisesti sen omituisempi, kielletympi tai tutkimattomissa olevampi kuin mikään muukaan kysymys. Tämä lähestymistapa tietysti vaatii generalistia, tämä tiedoksi niille jotka ovat väsyneet siihen että blogini pomppii aiheesta toiseen ja joista on perin vittumaista että aloitan jostain aiheesta ja venytän tästä ideoita jotka sitten valuvat johonkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti