Saatananpalvojat kutsuvat meitä

Roolipeliin liittynyt saatananpalvontarinnastus on itselleni kenties läheisin aihe. Se on kuitenkin liitoksissa laajempaan ilmiöön, saatanapaniikkiin. Ja tässä aiheessa tunnetuin ja näkyvin aineisto on koskenut rockmusiikkia.; Merkittävää onkin se, miten saatananpalvonnan vastustamisesta puhuminen tarkoittaa lähes aina jonkin muun asian kritisoimista. Isketään johonkin nuorisokulttuurin elementtiin josta ei pidetä ja se liitetään kammottavaan saatananpalvontaan ad hoc.

Kahdeksankymmentäluvulla tätä asiaa toivat esille esimerkiksi Leo Meller, Jyrki Isohella ja vastaavat fundamentalistiset vouhottajat. Ilmiö laajeni pikku hiljaa. 90 -luvulla fundamentalistit keksivät lehdistön, median ja kouluissa kiertämisen välineellistämisen tälle asialle. Keijo Ahorinta, Päivi Niemi ja Riku Rinne levittivät viestiään pahan kosmisesta kamppailusta.

Ja vaikka jo edellä mainitut henkilöt ovat tulleet tutuiksi kouluilla, niin ilmiö ei jäänyt minkään marginaalin puuhasteluksi. Väitän, että miltei jokainen ironisen 80 -luvun kasvatti joka on käynyt evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen on nähnyt koulussa tietyn valistuselokuvan. Marja-Liisa Mattila(ent. Huhta) ohjasi teoksen "Saatana kutsuu minua" (1994). Sen tilaaja ei ollut mikään fundamentalistilahko, vaan Kirkon tiedotuskeskus.; Valistavan "dokumentin" nimi ei kenties ole tuttu, mutta videon sisältö on jotain joka on sitten paljon helpompaa muistaa. Aluksi kovikset kiusaavat hyveellisenoloista vaaleaa tyttöä. Rockhenkinen tyttö pelastaa tämän kiusaajilta, tulee väliin auttamaan. Tästä seuraa ystävystyminen joka johtaa rappioon koska mukana tulee seura ja alakulttuuri. Rajua musiikkia, tupakointia, nahkarotseja ja lesboilua. Paljastuu että jengiä johtaa itse Saatana. Ja jengissä halu on kuolla, ja toisaalta ainut tapa lähteä jengistä on itsemurha! Dokumentti opettaa, että saatananpalvonta eroaa mielenterveysongelmista. Ja vahvin tunnusmerkki oli se, että jos kysytään uskooko Jeesuksen pelastusuhriin, niin toinen närkästyy, loukkaantuu ja "tulee silmille". Tai no, asian voi katsoa itse.




On kornia, että kyseessä ei ole ironinen kauhuelokuva. Sillä siinä olisi potentiaalia tämänlaiseen. Esimerkiksi Titus Hjelm on tutkinut saatananpalvontaa, ja se oli hyvinkin marginaalinen ilmiö. Muu vandalismi sitten vain leimattiin siihen mukaan. Koska saatanapaniikissa oli pääosin kysymys muusta kuin saatananpalvonnasta ; Mielikuva saatananpalvonnasta oli oleellisempaa.

Nykyään dokumentin "löyhä mutta huomiohuoraava suhde tosiasioihin" näyttää huvittavalta. On vaikeaa nähdä miten se aikanaan otettiin vakavasti.
1: On ironista, että se paljastaa maailman jossa kiusaamiselta pelastaminen liitetään saatananpalvontaan. ; On nimittäin havaittu se, että kristinusko on laumahenkistä, kiusaaminen kohdistuu helposti outoihin, ja että tavalliset pelkäävät kiusaamista tasolla jossa ainut joka viitsii vaivautua on käytännössä jokin toinen outo. Tämä kertoo osaltaan siitä miten kristityiltä ei saa apua kiusaamiseen. Kiusaamiseen väliinmenijät ovatkin epäilyttäviä.
2: Toisaalta hyvin huvittavaa on kuunnella kuinka "kauniisti" dokumentissa viitataan ihmisiin joilla ei ole kykyä rakentaa omaa identiteettiä, ja jotka ovat siksi "lauma ääliöitä jotka eivät osaa elää omaa elämäänsä." Sillä tässä on jo jonkinlaista projisoinnin makua siinä määrin että se miltei kuulostaa tunnustukselta. Tämä lausuma kun kuvaa käytännössä jokaikistä kirkon yhteisöllisyyttä ja apologetiikan merkitystä korostavaa ihmistä. (Olkaa hyvät.)

Mutta kauhistelun sijasta otin asian esiin siksi, että tämä on nähtävä osana kirkon peittelemää lähihistoriaa. Saatanapaniikki on ilmiö, jota ei tunneta, tunnusteta eikä sen varsinkaan myönnetä mitenkään liittyneen kirkon toimintaan. Kuitenkin se on laajuutensa vuoksi, sekä sen vuoksi että se iski nuorisokulttuurin monien alakulttuurien muotivirtauksiin, loukannut hyvin monia nuoria. Viesti rockmusiikista onkin ollut kaikkea muuta kuin lähentävä. Jos joku sanoo että nuoren alakulttuurin asiat liitetään saatananpalvontaan ja suoraan persoonalliseen pahuuteen, ei ihminen joka ei näe teoissaan mitään pahaa koe tarvetta muuttaa tapojaan, vaan sen sijaan sanoo enemmänkin jotain "pitäkää tunkkinne" -henkistä. ; Siksi sanonkin ihan suoraan, että kirkon ei pidä ihmetellä jos nuoret aikuiset eivät koe sitä omakseen, kun se on itse tarkoituksella koulutuksessaan vittuillut ja haukkunut näitä ihmisiä. Ainakin omalta osaltani tällä on ollut suuri vaikutus.

Uskontojournalismi -blogi iskeekin kirkon viestinnän ymmärtämisen kannalta oleellisen kirjoituksen. Kirkko harrastaa viestintää. Tässä on kuitenkin kaksi keskenään kilpailevaa näkökulmaa jotka ovat usein keskenään ristiriidassa. Kirkko harrastaa uskontojournalismia, "jossa kerrotaan paitsi kirkon asioista myös mm. rauhantyön, arvojen ja muiden uskontojen asioista kuten missä tahansa muussa journalistisesti tuotetussa ohjelmassa." Toisaalla sen viestit muistuttavat yrityksen viestintää kun "medioissa voi samaan aikaan olla myös täysin epäkriittistä journalistista sisältöä, jolloin se muistuttaa yritysviestintää (journalistisin muodoin ja höystein toki): viesti on julkaisijan strategioiden mukainen ja vahvistaa sen ydinsanomaa."

"Saatana kutsuu meitä" on viestintää jossa yhdistetään kirkon vanhakantainen suhde siihen että se on kaikkien uskontojen asiantuntija. Toisaalta se on vahvasti viestintää jossa yleisö oletetaan lampaiksi joita voidaan ohjailla haluttuun suuntaan. Tämän vuoksi en ole yhtä pahoillani kuin uskontojournalismiblogi, joka ei pidä siitä että kirkko on nyt virallisesti päättänyt muuttaa viestintäasennettaan. "Kirkon tiedotuskeskuksen toimintasuunnitelmasta (2014-2016) äänestettiin pois viittaus muiden uskontojen esillä pitämisestä." Tätä pidetään huonona koska "Kirkolla ja sitä lähellä olevalla medialla on tällä hetkellä parhaat mahdollisuudet ja resurssit tehdä monipuolista journalistista sisältöä uskonnoista. Tämä voi toteutua uskontojournalistisesti tai apologeettisesti eli omaa uskontoa puolustaen. Kirkolliskokouksen päätöksen voi tulkita liikahduksena apologian suuntaan, mikä puolestaan heijastaa kirkon itseymmärrystä muuttuvien taloudellisten ja henkisten realiteettien maailmassa." Ymmärrän toki, että tämä johtaa helposti julistukselliseen lähestymiseen. Mutta kun katsoo esimerkiksi sitä miten kirkon parissa on pyöritelty uusateismia, ei voi kuin huomata miten vaikeaa toisen uskonnon viitekehyksestä on lähestyä toista aihetta. Olkiukkoargumentaatio on ollut aivan piispatasoisten viisaiden teksteissä hyvin omituiseksi mutiloitua. Kun muiden maailmankuvien ymmärtäminen on tätä, on parasta vain jättää se pois. Tässä komppaankin Sammeli Juntusta, joka on esittänyt että "Ei kirkon strategiassa puhuta muista uskonnoista ja niiden esille nostamisesta, vain meidän omasta uskonnostamme. Ei kirkko voi mieltää itseään kaikkien uskojen asiantuntijaksi. Meillä on sanoma kolmiyhteisestä Jumalasta, emme ole uskontojen suhteen puolueettomia"; Kirkko ei ole instituutiona moniarvoinen, tietävä, osaavat, uskonnonvapauden asialla tai puolueeton edes parhaansa yrittäessään. Se on kuitenkin myynyt itseään tällä asenteella ja hengellä.