Suurimmalla osalla ihmisistä on näkemys, jonka mukaan maailman tapahtumilla on merkitys. Hyvin harva kuitenkaan varmasti uskoo että aivan jokaisella teolla ja valinnalla olisi hyvin syvä merkitys. Yleensä tämä korostuu pienissä asioissa ; Monet valinnat nähdään melko irrelevantteina. Kuitenkin esimerkiksi Aristoteles liitti teleologisuuden kaikkeen selittämiseen. Hänestä mekanistinen selitys tapahtumalle ei riitä. Kaikessa oli intentiota, telos pyrki kohti luonnollista tilaansa joka oli samalla oikein. Ihmisen perimmäinen päämäärä oli luonnollisuutta jossa sitten kohdattiin onnellisuus.
Kuitenkin jos kaikella olisi todella jokin syy, suurimmat omituisuudet tapahtuisivat juuri katastrofien ja suurten asioiden kohdalla. Kristinuskossa näitä ongelmia on kohdattu pahan ongelman kohdalla. Etenkin ikävät katastrofaaliset asiat ovat sellaisia, että on vaikeaa nähdä niiden taakse syytä joka osuisi hyvään kaikkivaltiaaseen Jumalaan ; Kristinuskolle haasteena on se, että se suostuu hyväksymään pahan mutta se ei suostu hyväksymään perimmäistä pahaa. Saatanakin on voitettavaksi ja kaikkihyvä ja kaikkivaltias Jumala ei olisi sallinut edes Saatanan olemassaoloa jos tällä ei olisi jokin suurempi merkitys.
Laajemmassa mielessä katastrofaalinen maailma johtaakin tulkinnat muutamaan ratkaisuun.
1: Joko hylätään Aristoteelinen perinne. Silloin takana ei ole suurta suunnitelmaa. Moni, ainakin minä, koen lohdullisena että jos ihminen vaikka kuolee vahingossa junan alle, että tämä on onnettomuus eikä jokin hiton testi.
2: Hylätään luonnollisuus on hyvää -ajattelu. Tällöin päädytään vaikka siihen että olisi dualistisesti hyvä ja paha, jotka ovat molemmat perimmäisiä. Tämän perimmäisyyden vuoksi Humen giljotiini ja is-ought -ongelma ovat usein relevantteja. Voi jopa olla että kosmisten voimien tavoitteet ovat niin mystisiä, että nämä kuvaavat ihmisen rajallisen ymmärryksen tilaa niin että ne muistuttavat heisenbergin epätarkkuusperiaatetta fysiikassa ; Humen giljotiini on jo ikään kuin moraalisen luonnon laki. Toki tätä voidaan kiertää ja ottaa intuitio tai jonkinlainen tulkitseva uskonto avuksi. Tällöin hyväksytään paha ja hyvä ja erotetaan ne toisistaan.
3: Kolmas ratkaisu on jonkinlaisen mysteerikortin heittäminen. Tämä voi olla joko suora tietämättömyyden tunnustaminen tai vapaaseen tahtoon viittaaminen, joissa vain luotetaan perimmäiseen hyvyyteen mutta jätetään tarkka mekaniikka kertomatta ; Hyväksytään että asia on ikävä, mutta että tästä kuitenkin seuraa enemmän hyvää kuin pahaa. Tästä seuraa erikoisia asioita. Nimittäin ihmisen episteemisen tason kannalta tämä tarkoittaa pakotettua moraalirelativismia. ; Objektiivinen moraali voi olla olemassa, mutta ihmisellä on rajoitettu pääsy siihen ja siksi moraali elämän tasolla johtaakin relativistisuuteen. Mysteerin tunnustaminen on tietämättömyyden tunnustamista ja tästä on hyvin syvällisiä seurauksia. Tuore "If Everything Happens for a Reason, Then We Don’t Know What Reasons Are : Why the Price of Theism is Normative Skepticism" valottaa asiaa.
Nähdäkseni jokainen edellä mainitsemastani kolmesta on sellainen että se tuottaa rajoituksia hyvin monelle erilaiselle suositulle maailmankatsomukselle. ; Esimerkiksi New Agen kannattajien optimismi kohtaa samoja haasteita kuin kristinusko - kenties jopa kovempia koska se on sitoutunut luonnollisuus -argumentointiin koko olemassaolollaan. Siinä missä pahan ongelma on monelle kristitylle kuriositeetti, New Agessa aivan kaikki etiikka oikeutetaan luonnollisuudella.
Itse asiassa kristittyjen kohdalla tilanne on vähemmän haasteellinen. Toki on selvää että ratkaisuista vain viimeinen on se jota on pidetty kristillisenä. Ja se johtaa moraalirelativismiin jota on pidetty hyvin huonona asiana maailmankuvalle - ateismia vastustetaan usein juuri siksi että se on mielikuvissa liitetty moraalirelativismiin.
Kristinuskon kohdalla on kuitenkin olemassa ratkaisu. Nimittäin se, että sen parissa on vielä mahdollista että kaikilla asioilla ei ole oikeasti merkitystä. Siinä missä juutalaiset näkivät kehitysvammat rangaistuksena vanhempien pahoista teoista ja miettivät ketä pitää rangaista jos talo sortuu, Jeesus näki että maailmassa on onnettomuuksia. Kristinusko pitää onnettomuuksissa sisällään ison "shit happens" -elementin. Ja jos minulta kysytään, tämä väheksytty ratkaisu on kenties vakuuttavin mahdollinen ratkaisu pahan ongelmaan.
Nähdäkseni Swinburnen ja Plantingan kaltaisten ihmisten ratkaisut pahan ongelmaan ovat aina hyvin saivartelevia, keinotekoisen tuntuisia ja niissä lopulta päädytään jonkinlaiseen "hyvät kansanmurhat" -tematiikkaan joiden peruskysymys on, että jos objektiivinen perimmäinen moraali on todella tuollaista niin haluammeko muka olla sen kanssa enää missään tekemisissä. Selityksiä vaivaa pinttynyt ominaisuus, jossa hyvyys on usein sidottu siihen mikä on kaikkien parhaaksi suurimmassa mittakaavassa. Mutta yksittäisiä ratkaisuja ei kuitenkaan käsitellä samalla prosessilla kuin kansanmurhien olemassaoloa. Tästä syntyy syvä jännite, jossa kokonaishyvä ei olisikaan kiinni yksittäisistä ratkaisuista ja nämä eläisivät jossain tosistaan erossa olevissa rinnakkaisissa etiikkamaailmoissa. Pahan ongelman selittämistä tarvitaan tilannekohtaisesti vain kun asia on jotenkin nolo kristitylle. Tämänlainen strategia on kaksoisstandardin käyttämistä ja viittaa siihen että universaalia tiedettyä etiikkaa ei ole. Tämä on tunnustus tietämättömyydestä, jota ei viedä sen lopulliseen loppupäätelmään asti ja siksi halataan yhä sitä objektiivisen moraalin ihannetta jossa uskonto antaa ihmiselle jonkinlaisen kyvyn perimmäiseen hyvyyteen.
Näissä epätyydyttävissä selityksissä onkin hyvin vahva "everything happens for a reason" -henki. Tämänlaisten kyhäelmien tekijöiden ja kannattajien tulisi muuttaa jonnekin saarelle, missä ei ole yhteyksiä mantereella oleviin teologisiin journaaleihin, mutta sitäkin enemmän savupatsashirviöihin. (Kiitos jo etukäteen.)
Yksi oleellinen teologinen seuraus "shit happens" -teologiassa on. Jumala muuttuu prosessissa valvojaksi eikä ohjaajaksi. Tämänlainen Jumala saa toki deismin sävyjä ja tämä voi haitata monia ihmeparannuksia koko ajan odottelevia ihmisiä joille Jumalan kaikkivaltius tarkoittaa väliintuloa, aktiivista vaikuttamista jossa näkymätön voima on läsnä aivan kaikkialla. Mutta nähdäkseni tämä näiden ihmisten filosofiset ongelmat ja mahdollinen pahastuminen ei ole ongelma kristinuskolle, pikemmin päinvastoin. Jos nämä ihmiset loukkaantuvat ja ovat filosofisissa vaikeuksissa, sen parempi kristinuskolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti