(Jukka Hankamäki)
Takkiraudassa kutsuttiin Parkinsonin residenssilaiksi erikoista ilmiötä. "Insituutio (yritys, hallinnonala, ministeriö jne) jolla on hulppea residenssi (pääkonttori, virasto, toimisto jne) on saavuttanut elinkaarensa loppuvaiheen ja on romahduksen partaalla." Luettelo esimerkkejä vihjaa, että instituutio joka rakentaa suuria rakennuksia ajautuu helposti konkurssiin. Ilmiö on ilmeisesti hieman luotettavampi kuin kasa yksittäistapauksia joista ei saa yleistää. Takkirauta käyttää tätä esimerkkinä hybriksestä.
Syitä ilmiölle voi olla useitakin.
* Suuret residenssit maksavat paljon. Firma tuhlaa itsensä konkurssiin.
* Kehittyvät ja laajenevat yritykset eivät ehdi suunnitella rakennuksia, ne innovoivat. Rakennuksissa innovaatiopotentiaalia ohjataan muualle kuin jo saavutetun vallan näyttämiseen. Näin joku juoksee ohi kilpailussa.
* Firman kasvu itsessään vaatii yhä enemmän ja enemmän rakenteita. Suuret toimistotilatkin muuttuvat yhä enemmän tarpeeksi. Tämä vähentää joustavuutta, ja panos-hyötysuhde heikkenee kun raskas toimintakoneisto "syö".
* Instituutiota vaivaa sama ongelma kuin luonnonvaroja käyttäviä yhteiskuntiakin. "Hyvä kikka" voi tuhota toimintaympäristön.
* Menestys voi syödä pohjaa itseltään. Markkinat voivat tyydyttyä ja tarve itsessään vähenee kun joitain tuotteita tarpeeksi kaupitellaan.
* Toimistotila kertoo näyttämisen tarpeesta ja jos ylisuuri toimisto menee yrityksen toimintasuunnitelmaan asti, on suunnitteluprosessissa syviä vikoja jotka kertovat yrityksen muusta tilasta.
* Ulkokuorella myydään brändiä ja mielikuvaa eikä tuotteen arvoa. Tämänlaatuinen liittyy usein ns. pörssikupliin, joilla on pahana tapana puhjeta ennemmin tai myöhemmin. Lisäksi pörssikuplilla on joskus tapana paisua aivan valtaviksi. ; Kupla paisuu lyhyeksi aikaa suuremmaksi kuin mikään ilman kuplaa toimiva yritys voi. Nämä voivat kuplan aikana tuhlailla varojaan suuremmin suunnittelematta. (Kenties ne voivat jopa tiedostaa illuusioluonteensa ja panostaa puitteisiin. Ynnä siihen että kun kupla puhkeaa, niin infrastruktuuri on sentään kiinteää omaisuutta joka jää jäljelle. Fiksuin pörssikuplalla surfaava vaihtaa kaiken kuplassa olevan arvopaperinsa vaikka kullaksi juuri ennen kuin kupla puhkeaa.)
* Toki jotkin vuosisataiset perinteet vihjaavat, että tämä on vain nyrkkisääntö. Osittain illuusio. Pienten firmojen konkursseihin ei kiinnitetä huomiota samalla tavalla ja kaikki suuret firmat kaatuessaan romahtavat näyttävästi. Pysyvät suuret instituutiot näyttävät ikiaikaisilta emmekä oikein osaa edes kuvitella niiden kaatumisia.
Ei rajattomalle talouskasvulle.
Voitte kutsua minua paatuneeksi reduktio-illuusioita rakastavaksi naturalistiksi, mutta mieleeni putkahti ekologia. Tämä ei ehkä ihmetytä. Olen kuitenkin kaamea evolutionisti ja jo Darwin sai vaikutteita Malthusin talousteoriasta, ja esimerkiksi peliteorian sovellukset toimivat hyvin samalla tavalla talousmaailmassa ja evoluution puolella. Käytän ekologiaa tässä kuitenkin metaforanomaisesti. (Anteeksi kaavamaisuuteni.)
Ekologiassa puhutaan populaatioden koon kehityksestä. Ja tällöin esiin nousee se, että lisääntyminen on helposti "korkoa korolle". Tällöin populaation kasvu on ekspontentiaalista. Ja tässä tyypillistä on se, että yllättävän pian lukumäärät nousevat tähtitieteellisiksi.
Tämänlaiset tähtitieteelliset ja rajattomasti populaatiot eivät ole kuitenkaan uskottavia. Tässä kohden esiin nousevat jonkinlaiset rajoitteet. Ekologiassa rajoitteita kutsutaan "metaforanomaisesti" kantokyvyksi. Ja tähän liittyen voidaan sanoa että populaatioiden kasvu voi noudattaa karkeasti ottaen kahta rakennetta.
1: Verhulst-Pearlin yhtälöä noudattava kasvu on kestävää. Siinä populaatio kasvaa "S -käyrää" jossa kasvu on aluksi kasvavaa, mutta sitten tiheys itsessään hidastaa kasvua niin että kasvu pysähtyy kantokyvyn tasolle.
2: Mutta kuten Eric Piankan "Population Growth and Regulation" kertoo poroesimerkissään, usein populaatiot kasvavat eksponentiaalisesti siten että kantokyky ylitetään. Silloin tapahtuu jyrkkä romahdus joka ainakin väliaikaisesti heikentää myös luonnon kantokykyä. ; (Toki tämä heilahtelu pitkällä aikavälillä päätyy noudattamaan Verhulst-Pearlin yhtälöä. Mutta talousasiassa kysymyksessä on enemmän taantuman välttämisestä joten näkökulma on tässä mielessä "rajoittunut tarpeenmukaisesti".)
En tunnetusti ole ikuisen talouskasvunkaan ystävä. Siksi en voi olla huomaamatta, että uusliberalismin onni ei näytä toteutuvan. Maat joissa on suurimmat tuloerot eivät pohjimmiltaan tarjoa relevanttia insentiiviä ponnistella ; Siksi ei synny maita joissa on rikkaiden alueita ja keskituloisten alueita. Vaan kahtiajaettuja alueita joissa on rikkaiden alue ja slummeja. ; Huomiota herättävin asia on se, että yhteiskunnassa mikä tahansa muu kuin ruuantuotanto toimii sitä kautta että joku tuottaa ruuan. Samoin monet tarpeelliset luonnonvarat ovat rajallisia. Ja jopa uusiutuvia luonnonvaroja voidaan kuluttaa enemmän kuin ne palautuvat, jolloin nekin "käyttäytyvät kuin ne olisivat rajallisia ja uusiutumattomia".
Näenkin ylisuuren toimiston kuplaan astumisena. Ja tämä taas voidaan nähdä eksponentiaalisena kasvuna joka "jollain tavalla määritelmällisesti" nousee rakentavan tason yläpuolelle. (Muuten ei voitaisi puhua mistään kuplasta vaan puhuisimme neutraalisti arvonmuutoksesta.) Malli ei liene pelkkä illuusio, koska kun katsomme kuplien puhkeamisia, voimme huomata että pelkästään nämä kuplassa ratsastaneet yritykset eivät mene konkurssiin. Sen lisäksi näyttää seuraavan laajamittaisempi taantuma. Taantuma taas on yhteiskunnan yleistilaa kuvaava käsite. Voidaan sanoa että se vihjaa että yhteiskunna taloudellinen kantokyky on heikentynyt vähintään lyhytaikaisesti.
Pidän tätä ehdottoman relevanttina, koska konservatiivina pidän konservatiiviutta hyvänä tapana hoitaa yhteiskuntaa. (Tämä lienee "konservatiivin" jonkinlainen määritelmä, joten yritän jatkaa tautologisuuttani pidemmälle.) Instituutioiden pysyvyys ei kuitenkaan selvästi noudata "samaa rataa jatkamisella". Siksi moni pitää Parkinsonin residenssilain takana innovatiivisuuden vähenemistä, kaavoihin kangistumista ja muuta vastaavaa. Tämä liittyy ilmiselvästi konservativismin ongelmiin. Ja en olisi hyvä konservatiivi jos en ottaisi näitä esille ratkaistaviksi. (Huono ideologisti sen sijaan pelkästään haukkuu kilpailevia malleja eikä suostu näkemään vikoja tai heikkouksia omassaan.) Tämän vuoksi pitää yrittää välttää Asimov -tautia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti