Melkoisen usein ritareita verrataan samuraisotureihin. Mietitään kummat olivat "parempia sotureita" ja niin edes päin. Samoin monenlaisia "X vs. Y" --kamppailulajien harrastajien otteluja näytetään melko usein. Näistä sitten arvioidaan onko jokin laji parempi kuin toinen.
Tässä on monia erikoisuuksia, jotka olisi otettava huomioon "paremmuuden arvioinnissa":
1: Tärkein on tietysti se, mihin laji on tarkoitettu. Lainsäädäntö on esimerkiksi rajoittanut sitä, mitä tekniikoita saa käyttää. Siksi esimerkiksi jos sinä harjoitat jotain "sotilaslajia", se voisi olla tehokas taistelukentällä, mutta lainsäädäntö voisi silti sanoa että suuri osa tekniikoista johtaisi käyttäjänsä vankilaan. Tällöin laji ei ole kovin hyvä "itsepuolustuslajina".
2: Toinen on tietysti motivaatio. Eri lajit ovat hyvinkin erilaisia, ja niitä käytetään erilaisiin tarkoituksiin. Kaikki eivät ole edes "yhtä itsepuolustuskeskeisiä kuin toiset".
3: Haluttu vaivannäkö ja haluttu teho. Eri lajit ovat erilaisia siltä osin, miten helposti ne opitaan. Siksi joku laji voi hyvinkin olla "itsepuolustuksellisesti" sellainen että 12 vuoden harjoittamisen jälkeen lajin Y harjoittaja voittaa saman verran harjoitelleen lajin X harjoittajan 99% tapauksessa, mutta kahden kuukauden harjoittelun ollessa kyseessä "kupit ovatkin toisin päin." Vanhassa "Black Belt" -lehden numerossa (numero on minulta jo hukkunut) olikin tässä kohden minun silmät avannut arviointi, jossa lajien tehokkuutta (itsepuolustuksellisuudessa) arvioitiin kahdella mittarilla, jotka muodostivat ikään kuin "koordinaatistoon käyrän", jossa niiden hyvyyttä voitiin vertailla. Mittarit olivat (1) lajin laajuus, eli kuinka laajan määrän tilanteita se ratkaisee tehokkaasti. (2) Osuus kuinka suuren osan lajin tehosta saa. Tätä käyttämällä voitiin huomata esimerkiksi että jos harjoittaa lajia, joka auttaa 90% tapauksista ja siitä osaa 50%, "teho" on nämä keskenään kerrottuna, eli 0,45. Tätä voi sitten katsoa verraten siihen miten kauan menee sen tason oppimiseen. Laajaa lajia ei välttämättä opi helposti, eikä oppiminen ole tasaista. Osassa voi päästä helposti alkuun, mutta kaiken oppiminen onkin sitten vaikeaa.
4: Neljäs on tietysti henkilökohtaiset ominaisuudet. Esimerkiksi minulla on "miltei itseaiheutettu" vamma vasemman korvan tasapainoelimistössä. Voin siis hyvin heittää hyvästit akrobaattisille lajeille kuten ninjutsulle. Mikäli siis haluan tuloksia. Jos vain pitäisin ninjutsusta, koska lattialla on kiva pyöriä, niin sitten tilanne tietysti muuttuu kohdan 2 muuttuessa.
Ja vaikka näitä ominaisuuksia ei olisikaan, on silti hyvä muistaa että:
1: "X vs Y" erot voivat "syntyä säännöistä"; Kyse on siitä mitkä säännöt kamppailussa on suhteessa siihen mihin laji on tarkoitettu. Esimerkiksi minä ja taijia harrastava "Stefu" ei sallita pommelilla lyömistä eikä tarttumaotteita, joten tässä on eurooppalaisen miekkailun "normaalit reagoinnit" tiettyihin tilanteisiin viety pois. Tämä on minulle tietysti haitta. Tietenkin sen lisäksi että Stefan on minua aika paljon parempi. Mutta herrasmiessääntö tietysti pitää.
2: Erot eivät mittaa pelkästään lajia, vaan vastakkain ovat lajin harrastaja 1 ja toisen lajin harrastaja 2. Heidän kamppailunsa mittaa ensisijassa "kamppailulajin fenotyyppiä", eli sitä mikä on henkilöiden paremmuussuhde ajanhetkellä X. Laji sen sijaan edustaa "kamppailulajin genotyyppiä", ja sen arviointiin tarvitaan tietysti hieman eri lähtötapaa. Kaikki samankaan lajin harrastajat eivät ole yhtä hyviä, joten miksi kamppailijoiden erot johtuisivat juuri lajien paremmuuseroista?
3: Kolmas epätasapainottava piirre taas nousee tilastollisuudesta. Isojen lajejen edustajan voi odottaa voittavan pienemmän lajin edustajan. Syynä on todennäköisyys; Jos valikoidaan pisin ihminen 10 ihmisen joukosta ja pisin ihminen 1000 ihmisen joukosta, jokainen tietää että todennäköisesti isommasta joukosta valitto on parempi. Kamppailulajien kohdalla tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että tietty osuus ihmisistä on ahkeria kun taas osa harrastaa laiskemmalla tempolla (kuten minä) Toisaalta joillakin ihmisillä on paremmat fyysiset ominaisuudet lajeille ; synnynnäinen lahjakkuus, eli ei treenaamalla tuotu ominaisuus. Tässäkin on ihmisten välisiä synnynnäisiä eroja, jotkut ovat kovempia ja nopeampia ja toisten ruumis oppii kovemmaksi ja nopeammaksi treenaamalla nopeammin kuin toisilla. (Toiset ovat syntymästään rampoja jne, ja sama koskee suurta määrää hieman pienempiäkin kremppoja) Jos ja kun kahta muuten hyvin samantasoista verrattaisiin, niin erot nousisivat esiin. Kun tilastoja kasvatetaan osuu sellaisia joille sattuvat molemmat, ja kun otosta kasvatetaan on todennäköisempää että löytyykin sopiva asenne ja monta fyysistä lahjakkuutta. (Lajeissahan on minusta sääntö "Pelkkä lahjakkuus ei tee mitään. Pelkällä harjoittelulla tulee mestari. Ja kun lahjakkuus ja harjoittelu yhdistetään, saadaan suurmestari.") Toisin sanoen etenkin testit, joissa on alan huippuja, saavat tulosvääristymää lajin suosiosta. Itse laji ei muutu tehokkaammaksi vain siksi että sillä on paljon harjoittajia.
Tietenkin "X vs. Y" videoita voi käyttää, jos haluaa nähdä minkänäköisiä tekniikoita ja toimintaa niissä käytetään. Jos pitää "lattialla pyörimisestä", niin siinä tapauksessa atleettinen pomppiva laji on tietysti hyvä valinta. Ja tämän pystyy näistäkin videoista näkemään. Tehokkuusajattelullisesti videot eivät vain ole kovinkaan opettavaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti