Lukeminen

Minulle lukeminen on aika normaali tapa kuluttaa aikaa. (Ylläripylläri!) Osasin lukea jo ennen koulun alkua. Se on sen verran automatisoitunut prosessi, että lukunopeuteni on melko suuri. (Olen ottanut sellaiseen testiin osaa; Siinä oli pitkä tekstinpätkä, tietty aika lukea ja kysymyksiä joihin piti antaa vastauksia ja ne saatiin tietenkin vain ja ainoastaan tekstin sisällöstä. Haluan tietysti kehuskella tässä kohden hieman ja siksi toin asian esiin.) Tosin se riippuu paljon myös asian vaikeudesta: Jos asia on minulle uutta tai sisältö on hankalasti tajuttavaa, tai sen tarkka muistaminen on tärkeää, lukunopeus tietenkin hidastuu huomattavasti. Tajuamisen ja muistin prosessit hidastavat näissä tapauksissa. Jos lukemista mitataan määrällisesti, olen varmasti lukija. Mutta tietenkin lukemisen määrä ei ole ainut mittari katsoa asiaa.

Toisilla mittareilla olen varmaan surkea lukija; En esimerkiksi muista edes kaikkien läpi kahlaamieni kirjojen nimiä, ja tämän vuoksi joskus syntyy erikoisia tilanteita, kun "aloitan uuden kirjan" ja sitten vasta jossain kolmannen luvun kohdalla huomaan että olenkin lukenut sen aikaisemmin. Joskus olen varmaan lukenut tuplana huomaamattani. Tässä kohden yritän lohduttautua Richard Bachin "Lokki Joonatan" -kirjaan vahvasti assosioimallani ajatuksella (Jota en siteeraa muutamasta syystä. Ensinnäkään minulla ei ole em. kirjaa käsilläni, luin sen useita vuosia sitten enkä muista ulkoa, ja ennen kaikkea en, itselleni poikkeavasti, vaivaudu hakemaan kirjaa tarkistaakseni, koska en ole edes varma että ajatus on todella siitä; Voi olla että vain liitän sen siihen mielessäni ja se onkin peräisin jostain ihan muusta kirjasta. Tai sitten olen keksinyt sen peräti itse ja vain liitän sen tuohon teokseen...): En ehkä muista kaikkia lukemiani asioita, mutta muistan kaikki tärkeät asiat. Ja mistä tiedän että muistamani asiat ovat ne tärkeät? Koska muistan ne. Lukeminen voidaan perustella kokemusmaailman kautta; Kirjat vaikuttavat ihmiseen ja ne asiat jotka eivät vaikuta lukijaan, eivät ole hänelle henkilökohtaisesti tärkeitä.

Unohdusesimerkki on tässä kohden tilanteeseen sopiva ja sovitettu ; epävarmuuteni esiin tuominen tässä asiassa on itse asiassa tarkoitushakuinen. Siinä on se pointti. Jos sitä ei olisi, se pitäisi valehdella, jolloin tilannetta voitaisiin kuvata sanomalla että "Taiteilija kertoo totuuden valheita käyttämällä."

Lukeminen on prosessi, joka voidaan ajatella kahden tahon väliseksi suhteeksi: On kirjoittaja ja on lukija. Joskus lukija ja kirjoittaja ovat sama henkilö.

Kuitenkin tähänkin liittyy kysymys siitä, kuinka samanlainen ihminen on kirjoittaessaan ja lukiessaan. Esimerkiksi Derrida oli sitä mieltä että "kirjailija on kuollut";
1: Hän oli tässä kohden Herakleitoksen kannattaja, jonka mielestä "Panta Rei" (kaikki virtaa). Ihminen ei voi hypätä samaan virtaan kahdesti, koska sekä ihminen että virta on muuttunut niiden välillä. Tätä kautta ihminen joka vaikkapa lukee vanhoja blogitekstejään tarkastelee itseään ikään kuin ajan takaa, jolloin hän on eri ihminen. Tämän tarkastelun mukaan kirjan lukukokemus on joka kerran erilainen.
2: Hän oli tässä kohden Diogeneen kannattaja, koska hänestä kun henkilö sanoo jotain, merkitys muuttuu matkalla. Sanat eivät merkitse eri ihmisille aivan samaa. Täysi ymmärtäminen on tämän vuoksi mahdotonta.

Voidaan sanoa, että kun ihminen lukee, lukija ja kirjoittaja kohtaavat välillisen kappaleen kautta. Teksti on aina ajallisen jatkumon takana, kirjailija on ajallisesti ennen lukijaa. Lukukokemus voi olla esimerkiksi
1: Kirjailijaa välineellistävä suhde.
___1.1: Michel Foucault oli sitä mieltä, esimerkiksi filosofien ajatusten käyttäminen on hyväksikäyttöä; Heidän vaivansa otetaan haltuun. Hän kuitenkin korosti, että tämä ei olisi riistosuhde, jos filosofia kohdellaan "kuin ystävää"; Hänestä ystävyyssuhde muuttaa tilanteen ja ystävää saakin tämän vuoksi käyttää hyväkseen. Tällöin ajatusten hyväksikäyttö on kunnioitusta. Eli ystävän ollessa kysessä toteutuu sanonta "plagiointi on rehellisintä imartelua."
___1.2: Lukija voi myös vain riistää kirjailijaa ilman että kokee mitään yhteyden tunnetta. Tällöin kirjailijan teos on vain väline johonkin.
2: Toisaalta lukijan ja kirjailijan suhde voi olla samaistumiskohde. Tällöin lähestytään Luce Irigarayn ajattelutapaa. Hänestä lukijan ja kirjailijan välillä on tasavertainen dialoginen suhde. Hän tavoitteli "rakkaudellinen tyyliä", jossa korostuu dialogisuus. Tällöin kirjoittaja käsittelee esimerkiksi jotain asiaa, ja hänellä on tietenkin jokin sanoma. Lukija voi olla erimielinen tai samaa mieltä, mutta vaikka lukija olisi täysinkin erimielinen, kommunikointi tapahtuu "tasavertaisessa suhteessa". Tärkeintä on että asiaa katsotaan ja tulkitaan yhdessä.
3: Kolmas tapa rakentuu tavallaan edellisten kautta. Siinä kirjailija tai hänen näkemyksensä edustavat toiseutta, jotain joka samaistumisen sijaan onkin jotain jota "ei itse olla" ja "jota ei tuoda tai edes haluta tuoda lähelle". Se on olemassa vain jotta sen voisi osoittaa vääräksi, kritisoida ja kumota. Teoriassa voisi olla mahdollista että lukija kokisi vastaavaa eriyttävää tunnetta vaikka hän olisi/tulkitsisi_niin_että_hän_olisi kaikesta samaa mieltä kirjailijan esittämien asioiden kanssa ja asia olisi hänestä hyvä. Käytännössä tämä ei taida olla uskottava skenaario.

Tässä kohden esitän hieman omaa tulkintatapaani lukemiseen. Se keskittyy kaunokirjallisuuteen ja sovellan sitä jonkin verran myös siihen miten katson elokuvia. Siinä lukijan palaute ohjaa kirjailijaa, jolloin lukijasuhdetta voidan kääntää ympäri: Kirjailija tavallaan riistää ihmisen luontaista halua viihtyä, oppia tai vain lukea lukemisen vuoksi. On jokin syy, joka saa ihmiset ylipäätään lukemaan mitään (tai katsomaan elokuvia). Tätä kautta syntyy palauteketjua myös lukijoista kirjailijaan. Kaikki kirjailijat eivät menesty, ja yleensä luetaan menestyskirjoja ; Sellaisia joista on paljon kopioita. Tässä korostuu se, että kirjailija on silloinkin, kun tekee muistiinpanoja itseään varten, tekee tekstin myöhempää lukemista varten. Tämän vuoksi kirjailija ikään kuin kirjoittaa yleisölle (joka voi olla vaikka elitistinen akateeminen piiri tai sitten nyyhkyromaaneista pitävä kotirouva, tai hän itse). Tätä kautta kirjoittaminen on aina sosiaalista toimintaa. Tosin joskus kukaan ei lue tekstiä, jolloin tämä jää yritykseksi olla sosiaalinen. Mikä taas on sekin tavallaan sosiaalista toimintaa.

Tämä molemminpuolinen suhde tavallaan tekee lukija-kirjailija -parin suhde on samantapainen kuin ihmisen suhde ylipäätään. Ero on kaventunut internetaikana, kun esimerkiksi chattaillessa teksti muistuttaa paljon puhetta ja keskustelu etenee nopeaan tahtiin. Kirja on tätä kautta ikään kuin chattays, jossa viive voi olla pitkäkin ja etenkin lukijan palaute on tehty vaikeammin tulkittavalla kielellä.
1: Tällöin on mahdollista, että jos kirjailija ja lukija vain haluavat maksimoida oman etunsa, kirjailija ei enää tuota ajatuksiaan vaan toisen ajatuksia. Ja lukija lukee vain jotta viihtyisi maksimaalisesti ja lukee siksi turvallisesti "sitä kuuluisaa kirjailijaa", jonka 201. teos on ihan samanlainen kuin ne fantasiasaagan edellisetkin osat. Tällöin he toki heijastelevat toisiaan, mutta he ovat kuitenkin korostetusti kaksi erillistä olentoa enemmän kuin ennen. Suhde on tällöin molemmin suunnin itseriittoinen.

Osa tietenkin kirjoittaa vain kirjoittamisen vuoksi, joten tämä tapani katsoa asiaa ei ole mikään taikaluoti. Tosin en usko mihinkään taikaluoteihin lukemisen kohdalla. Jokainen lukija lukee eri tavoitteista lähtien eri asioita ja eri tavoilla (Erilaisia esimerkkejä on monia, kirjaan vain muutaman.):
1: Lukija voi esimerkiksi lukea siten, että hän saa kirjoista ideoita. Tällöin kirjan lukeminen on tavallaan hidasta, koska kirja johdattelee kohti joitain aihepiirejä ja asioita. Tämä on eräänlaista inspiroivaa lukemista.
2: Lukija voi lukea kirjaa tarkasti, jotta sisäiset viittaukset ja interkontekstuaalisuus ja muu kirjan sisäinen yhteys huomataan. Että mikään punainen langanpätkäkään ei jää huomaamatta. Tällöin ulkopuolisia assosiaatioita mahdollisesti jopa vähennetään ja karsitaan "häiritsemästä".
3: Lukija voi lukea tappaakseen aikaa tai viihtyäkseen, jolloin häntä kiinnostaa pintajuoni. Tällöin kirjan lukutapa voi olla hyvinkin nopea, toisin kuin kummassakaan yllä olevassa. Tavoite ei ole silloin niinkään syventyä kuin keventyä.'
4: Lukija voi lukea pakosta, koska jokin ulkopuolinen taho komentaa. Tällöin edellisestä poiketen sisäinen motivaatio voi olla hyvinkin pientä. Lukeminen voi tällöin olla mekaanista, ulkolukua, hapuilevaa pomppimista, tai pakotettua mutta syvää keskittymistä.
5: Lukijaa voi kiinnostaa yksittäiset ideat. Tällöin juoni ei ole välttämättä yhtään tärkeää. Yksittäinen lause voi sisältää vaikka vitsin tai hienostuneen ajatuksen, joka on "se lukemisen pointti". Juoni on tällöin kuin aasinsilta, joka johtaa ideasta toiseen.
6: Lukijaa voi kiinnostaa koko juoni, jolloin hän voi esimerkiksi keskittyä loppuhuipennuksen saavuttamiseen, tai juonenkäänteiden yllätyksellisyyteen matkan varrella.
7: Lukijaa saattaa kiinnostaa ideologia tai sen hallitseminen. Tällöin kuvaan astuvat sensuuri ja propaganda. Niidenkin lukeminen ja tekeminen on lukemiseen liittyvä valintaprosessi.

Kaiken kaikkiaan lukija voi selata kirjaa pinnallisesti kuin sisällysluetteloa, tutkia teosta joskus nopeasti, joskus täsmällisen kysymyksen saamisen toivossa, ja joskus on epävarmempi. Kokonaisuudessa osakysymys voi kiinnostaa itsenään tai vain osana suurempaa kokonaisuutta. Teos voi olla "opettaja" tai "kritiikin kohde" ja olla välillisesti molempia. Joskus huomio keskittyy yksityiskohtiin, palaa takaisin, unohtaa, muistaa väärin. Joskus kirjojen sisältö menee keskenään sekaisin ja muistatkin yksityiskohdan eri kirjasta, jolloin näiden kirjojen välille syntyy side, joka voi muuttaa asioita paljonkin. Toisinaan tyylillinen puute voi kiinnittää huomiota. Joskus tyyli voi innostaa. Ja nämä molemmat voivat erillään tai yhdessä toisiensa kanssa luoda etäisyysmarginaalia tai tuoda tilanteen lähelle. Kirjaa voidaan lukea kokonaisuutena tai pirstaleina, jolloin osista rakentuu ikään kuin aavekirja, jolla ei ole mitään tekemistä kirjailijan persoonan kanssa. - Osa luottaa jopa että näin on aina. Ja että näin on myös parisuhteessa: Rakastaessaan henkilö hyväksikäyttää pariaan omien tunteidensa ja tarpeidensa vuoksi ja tulkitsee toista usein virheellisesti. Ja molemmat tekevät samoin, jolloin suhde on tavallaan molemmanpuolista hyväksikäyttöä ja välineellistämistä. - joskus tekstin lukija hyppää lukuja, ja joskus hän ei ohita pilkkuakaan. Joskus esimerkiksi dekkareita lukiessa sitä voi kesken kirjaa selata viimeisiä sivuja jotta saisi tietää murhaajan. Lukija voi myös palata taaksepäin tarkistamaan aikaisemmin lukemaansa - minulle tyypillistä on se, että kirjat ovat täynnä lappuja. Pienet merkitsemässä jotain kohtaa, isot sitä "mihin asti on päästy", eli jonka toisella puolella on pääasiassa "tällä lukukerralla" lukematon tekstiosuus. Näin kirjasta tulee osittain paksumpi kuin mitä se on. Lukeminen voi kestää vain vähän aikaa, tai se voi kestää kauankin. Esimerkiksi ystäväni Petri Huttunen kertoi viimeistä "Harry Potter" -lukukokemuksestaan sen, että hän jätti viimeiset parikymmentä sivua lukematta moneksi kuukaudeksi. Koska sen jälkeen se olisi loppu. Lukukokemus tavallaan jatkui hänelle, vaikka kirja sivumääriä tulkiten ei edennytkään.

Itse asiassa hieman yllättäen olen saanut lähes kaiken näkemykseni lukemisesta lukeamalla. Ja nämä kirjallisuuden teokset eivät ole olleet mitään syvää filosofiaa. Ne ovat olleet kaunokirjallisuutta: Michael Enden "Tarina vailla loppua" käsittelee enimmäkseen lukemista ja fantasiointia, muun muassa sitä kuinka lukijasta tulee kirjoittaja, sekä sitä kuinka tarinat tuottavat uusia tarinoita, eivätkä siksi välttämättä ikinä lopu vaikka seuraisivatkin draaman kaarta alusta loppuun. Samoin siinä mietitään sisäisen ja ulkoisen maailman eroa, sekä toiveiden kohtaamista realismin kanssa ja sitä miten toiveet ehkä sittenkin ovat mielikuvituksellisuudestaan huolimatta tärkeitä myös "reaalimaailmassa". Kirjassa on myös eriväriset tekstit sen mukaan tapahtuuko tarina "normaalissa maailmassa" vai "satumaailmassa", mikä on tavallaan erikoista koska kirja on kuitenkin alusta loppuun sepitettä. Ja Italo Calvinon "Jos talviyönä matkamies" taas on kannesta kanteen lukemista käsittelevä teos, jossa itse asiassa katetaan valtava määrä erilaisia lukustrategioita ja lukukokemuksia ja siinä mietitään kirjojen suhdetta ihmisiin ja yhteiskuntiin. Siinä on myös käsitelty ihmisten suhde "kirjoihin joita hän ei ole lukenut". Kirjassa on loistavia oivalluksia, kuten se, että sensuuri ja propaganda tavallaan korostavat kirjallisuuden arvoa, koska se pitää sitä niin tärkeänä että sen hallintaan täytyy tuhlata voimavaroja. Ja siinä on tietysti kauniisti kuvattu kohtaus, jossa rakastelu rinnastetaan tilanteeksi, jossa on kaksi henkilöä jotka ovat samanaikaisesti sekä lukijoita että kirjailijoita ja sekä yksilöitä että yhteydessä.