Historiallisen miekkailun suuri ero moniin muihin lajeihin nähden on se, että sen harjoittamisen perinne on katkennut. Tämän vuoksi suoranainen opettajien ketju puuttuu. Kuitenkin lajia voidaan tavoitella historian kirjoja lueskelemalla. Syynä ovat tietenkin erilaiset oppaat, joita on aikanaan kirjoiteltu. Kirjoittaminen on ollut aikanaan osa opettamisen perinnettä.Kun muistetaan, että normaalisti lajit muuttuvat hieman, ne sopeutuvat esimerkiksi ympäröivään lainsäädäntöön ja niiden sisältö muuttuu hieman opettajien näkemysten mukana, jolloin mukaan tulee kiinalaisia kuiskauksia. Tämän vuoksi kirjoista kerätty tekniikka voi olla alkuperäisemmän mukainen, kuin mitä se olisi, jos perinne ei olisi katkennut.
Kirjoissa on yleisesti kuvattu asiat sekä osittain kielellisesti, että piirroksin. Piirroksin kuvaaminen helpottaa ymmärtämistä melko paljon, ja esimerkiksi jalkojen asento (tai "järjestys", kuten minä ajattelen sen.) ja muut asiat selviävät melko hyvin. Sormien asento ja terä-lape -kontaktin piirtäminen voi olla haasteellista piirtää, mutta niihin on yleensä keskitytty niin, että ne voi huomata. Näin saadaan rakennettua tärkeät yksityiskohdat (torjutaanko lappeella vai terällä ja miten päin ranne on.) Lisäksi sanalliset kuvaukset auttavat rakentamaan tilannetta. (Niille jotka osaavat vanhaa saksaa. Minä en osaa edes modernia.)
Tuossa ylhäällä on esimerkkinä yksi tälläisestä kirjasta napattu kuva+tekstikokonaisuus, johon olen koostanut erillisistä kuvista kaksi tekniikkaa, jotka lähtevät samasta asennosta. Yhteen laitettuna ne kuitenkin kertovat minkälaisesta aineistosta lajia etsitään. Laitoin ne noin yhteen, koska niin voi löytyä hieman näkemystä siitä miten takana oleva logiikka toimii ja päätyy erilaisiin vaihtoehtoihin. (Tarina "etenee" alaspäin, ei sivusuunnassa.)
Toisaalta kuva ja sana ei sano täsmällisesti kaikkea. Esimerkiksi askelluksen tyylissä voi olla vaikeuksia. Pitääkö askeleet esimerkiksi suorittaa joustavasti vai vahvasti. Kuviin on vaikeaa piirtää ja selostaa tämän tyyppisiä asioita. Samoin tekniikoissa on yleensä kyse "pikkuasioista". Pienet erot ratkaisevat, joten loppullinen tulos eroaa huomattavasti.
Yleisesti tekniikan etsinnässä annetaan ystävällisiä apuoletuksia siitä, että tekniikat ovat toimivia. Tätä kautta fysiikan tuntemuksesta voi olla apua yksityiskohtien löytämisessä esimerkiksi tukipisteiden ja vipuvarren paikkojen etsimisen kautta. (Esimerkiksi puolisoni sai yliopistolla kerran fysiikan kurssiin liittyen laskun, jossa piti selvittää miten yksi judoheitto toimii juuri tietyllä tavalla ja miksi se ei toimi toisella tavalla.) Toisaalta myös kokeileminen tuottaa tulosta: Jos tekniikka toimii hyvin juuri tietyllä tavalla, sitä käytetään. Tämä on luonnollisesti työlästä, ja lopputulos on keksimis-kokeilu-hienosäätö-muuntelu -ketjua.
Samoin tietysti tekniikat ovat sellaisenaan vain "temppuja". Ideana on löytää se sisäinen logiikka niiden välillä. Siitä syntyy dynamiikka, jonka löytäminen on haasteellista ja vaatii paljon harjoittelua (~ häviämistä.) Opettajat ovat itse asiassa ensisijaisen tärkeitä; He ovat jo kokeilleet ja harjoitelleet ja oppineet muilta joten aivan kaikkea ei tarvitse keksiä, vaan ne voidaan opetella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti