Scala Naturae

Yleisesti ajatellen biologiassa joka käsittelee eläinten suhdetta toisiinsa, on ollut kaksi päälinjaa:
1: Ensimmäinen on pysyvän lajin mukainen näkemys. Platonilla(427eKr-347eKr) lajit taas edustivat että yksittäiset eläimet olivat niiden ideamaailman heijastumia. Toisin sanoen hänestä oli olemassa esimerkiksi "hevosuus", jota yksittäiset hevoset olivat epätäydellisesti. Muuttumatonta lajikuvaa kannatti myös Aristoteles(384 eKr-322eKr), joka uskoi että eliöt muodostivat katkeamattoman sarjan alemmista korkeampiin, ja tämän huippuna oli ihminen. Hänestä lajit täydellistyivät yksilönkehityksensä mukana tavoitteidensa mukaisesti, seuraamalla telostaan, jolloin ne saavuttavat luonnollisuuden eli Aristoteleen "hyvän". Hän luokitteli eläimiä tavalla, joka on osittain yhä voimassa. Hän ei kuitenkaan ajatellut että eläimet kehittyisivät toisiksi lajeiksi, vaan keskittyi sen sijaan niiden luokitteluun.
2: Toinen näkemys pitää lajeja muuttuvina. Nimeltä mainiten Anaksimandros(~610eKr-~545eKr), jonka mielestä elämän maapallolle kehittyneen merissä. Hänen teoriansa mukaan merissä asui valtavia suomukaloja jotka muuttivat kuivalle maalle ja ryhtyivät maa eläimiksi; Ihmiset ja eläimet olivat muuttuneet toisista. Vaikka hän ei esittänytkään minkäänlaista teoriaa luonnonvalinnasta, jotkut pitävät hänen ajatuksiaan evoluutio-opin kaikkein varhaisimpana esityksenä.

Platonin ja Aristoteleen ajatukset saivat valtaa, ja niistä tuli kirkon ja tätä kautta yhteiskunnan ja oppineiden näkemys. Ideamaailmaan perustuva näkemys Jumalallisesta luonnonjärjestyksestä, jossa lajit olivat ikuisia ja muuttumattomia oli vallassa pitkän aikaa. Scala Naturae, luonnojärjestys oli voimassa kauan, vielä 1700 -luvullakin; Sen varaan rakennettiin taksonomia. Oli järjestys, jossa toiset olivat huipulla ja toiset olivat pohjalla. Tutkiminen keskittyikin lajien tunnistamiseen, niiden ulkonäön ja rakenteen kuvailuun sekä luokitteluun. (Tosin luonnon tutkiminen oli vähemmän tärkeällä sijalla teologiaan verrattuna; Teistisen maailmankuvan mukaan tietenkin keskityttiin todellä tärkeisiin asioihin.)

Kun puhuttiin eläinten ja ihmisten suhteista luontoon, tärkeämpää oli analoginen vertailu. Näistä tunnetuin on kelloseppävertaus, jonka varhaisimman version tuotti Cicero (106eKr - 43 eKr), joka "De natura deorumissa" oli sitä mieltä että kun näemme vesikellon, se kertoo että se ei ole olemassa itsestään ja että sama koski universumiakin, joten senkin takana oli oltava taho joka on sen tehnyt. Tätä ajatusta jatkoi muun muassa Descartes(1596-1650) josta eläimet ja ihmiset olivat hienoja koneita, joiden toiminnallisuus kertoi suunnittelusta samaan tapaan kuin kellon koneistot kertovat toiminnasta. Näin muuttumaton ihminen oli osana luonnonjärjestystä.

Carl von Linnén (1707-1778) luokittelutyöhön laittama panos oli merkittävä. Hän oli sitä mieltä että lajit ovat muuttumattomia ja niiden luokittelu systemaattisesti oli tärkeää. Kuitenkin hän toi ensimmäiset vakavat kolaukset Aristotelis-Platonistiseen näkemykseen: Hän huomasi että jotkut lajit voivatkin tuottaa risteymiä. Linné korjasi tilanteen siten, että hän selitti että rajat olivatkin kauempana; Sukujen kesken risteymiä ei enää voitu tehdä.

Kreifi de Buffon eli Georges-Luis Leclerc (1707-1788) oli sitä mieltä että luonto oli kokoaikaisessa muutoksessa. Buffonin mukaan suuri osa lajeista on välimuotoja, ja että pitkän ajan kuluessa oli mahdollista että yhdestä tai vähistä muodoista syntyy uusia muotoja. Buffon oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä että lajit kuitenkin pysyisivät samanlaisina, että "jokaisen lajin ensimmäinen pari oli Luojan täydellinen luomus." Buffon joutui jo vastakkain ongelmallisten fossiileiden kanssa: Näytti siltä että varhaisimmat fossiilit syvemmällä maaperässä olivat aivan erilaisia kuin uudemmat pintapuolella. Lajeja oli syntynyt ja kadonnut. Buffon selitti asian jatkuvalla luomistyöllä: Hänestä elämää syntyi spontaanisti, ja tätä kautta syntyi niitä hänelle rakkaita lajien ensimmäisiä yksilöitä.

Kelloseppävertausten perinne jatkoi rinnalla kehittymistään ja se saavutti huipentumansa William Paleyn (1743-1805)"Natural Theologyssä", jossa hän vertaa kellojen ja ihmisten toiminnallisuutta ja kompleksisuutta ja huomauttaa että kiven kohdalla asiat voidaan ehkä selittää ilman Jumalallista kelloseppää, mutta tämä ei toteudu enää kellojen ja eläinten kohdalla. Niille oli pakko kuvitella älykäs valmistaja.

Georges Cuvier (1769-1832) oli sitä mieltä, että elimien toiminta liittyi elinympäristöön. Tätä oivallusta voidaan pitää yhtenä luonnovalinnan perussyntylähtökohtana. Hän ei kuitenkaan uskonut lajien muutokseen. Hänen mielestään muutos elimistössä olisi tuhoisaa; Kun ruumiinosat ovat yhteydessä toisiinsa, ei niitä voi muuttaa ilman että muidenkin toiminta muuttuu. Cuvier hylkäsi kuitenkin scala naturaen ; Hänestä maailma oli läpikäynyt tuhoja ja uudelleensyntymisiä. Ja ne olivat aina erilaisia, joten lajit eivät kuvanneet Jumalan muuttumatonta tahtoa. Cuvier myös vastusti teksteissään teistisiä ajatuksia ja hän vastusti teologisten kannanottojen laittamista tutkimuksiin.

Cuvierin kommentit muuttumattomista olivat kannanotto Jean-Baptiste de Lamarckin (1744-1829) ajatuksiin. Lamarck korosti Aristoteelistä telosnäkökantaa, ja korosti että eläinten tahto ja pyrkiminen kohti täydellisyyttä muutti niiden rakennetta. Ajatus perustui ikään kuin lajitasolla tapahtuvaan bodaamiseen: Jos lihaksistoa rasittaa, lihas kasvaa. Ja nämä isommat muskelit sitten siirtyisivät jälkeläisille ja jos hekin bodaisivat, niin seuraavalla sukupolvella olisi entistäkin mahtavammat muskelit. Hänen näkemyksensä ei ole suoranaisesti ideamaailmaakaan vastaan, koska maailma ikään kuin muuttuu kohti jotain täydellistä ideaa. Uutta Lamarckilla oli se, että ennen häntä muuttumisnäkökulmaan ei oltu mietitty taustamekanismia, jolloin tilanne muistutti hieman Barack Obaman (1961-)vaalipuheiden muutosteemaa (change!) : Paljon siitä puhutaan, mutta sen sisällöstä ja tarkasta luonteesta on vaikea saada selkoa. Toisaalta sama ongelma oli myös scala naturaessa: Siinäkin puuttuu varsinainen mekanismi : Sen on korvannut esoteerinen Jumalan Tahto, joka ei suinkaan ennusta, minkälaisia rakenteita on, vaan saadut havainnot vain jälkeenpäin rakentavat (ad hoc) sen, mikä se Jumalan Tahto on. Lamarcin idea ei kuitenkaan ollut niin uusi kuin voisi luulla: Siihen aikaan oli yleisestä luuloa, että vanhemmat ja lapset olivat samanlaisia ja tekivät samanlaisia töitä. Sepät olivat sukupolvesta toiseen lihaksikkaita ja seppiä, kun taas maanviljelijöillä ja heidän pojillaan oli erilainen ruumiinrakenne. Ruumiillisen työn yhteys ja vanhempien ja lasten suhde tunnettiin.

Louis Agassiz (1807-1873) oli viimeisiä, jotka kannattivat perinteistä teistisestä muuttumattomien lajien käsitystä. Hän oli innostunut luokittelusta. Agassiz oli muun muassa sitä mieltä, että toiminta suhteessa ympäristöön oli toissijaista. Hänestä sopeutumisnäkemys vei näkökulmaa tärkeimmältä, eli Jumalan Tavoitteiden etsimiseltä. Toisin sanoen hänestä toiminta tarvittiin jotta eläin on elossa, mutta tämä on vain triviaali reunaehto. Tietyssä mielessä hänen filosofiansa on vastakohtainen kelloseppävertauksen perinteelle, joissa nimen omaan toiminnallisuus ja yhteensopivuus ympäristön kanssa oli kuvattu mekanismeja ja toimintoja tuottavan älyn tuloksena. Agassiz kannatti erillistä luomista niin vahvasti, että piti jopa eri ihmisrotuja omina lajeinaan. Agassizin näkemyksen mukaan Scala Naturae piti näiden välillä paremmuusjärjestystä, jossa valkoinen rotu edusti tietenkin parasta.