tiistai 12. elokuuta 2008

Panokseni länsimaisen filosofian kehitykselle.

Luin Hyvinkään kirjaston filosofiahyllystä löytyneen Ari Liimataisen toimittaneen esseekokoelman "Sinä kuolet". Kirjassa oli erilaisia melko kevyitä ja nopeasti luettavia mutta kuitekin eräillä tavoilla peruasiat hyvin esiin tuovia näkökantoja kuolemaan, uskovaisuutta oli montaa sorttia, samoin kuin ateisteja ja agnostikkojakin. Kuolemaa tutkittiin ammattinäkökulmista mm. kuolemansyytutkijan, runoilijan, pastorin jne. silmin.

Siellä oli myös Pauliina Suden essee "Kuolema internetissä". Siinä hän käsitteli, pääasiassa deskriptiivisesti, eli kuvaillen sitä mitä eri asioita siihen suoraan liittyy, muun muassa sitä miten internetissä käsitellään kuolemaa. Tutuiksi tulivat kuolemaa koskeva nettikeskustelu, kuolinaikalaskurit. Kenties avartavin osa sitä oli kuitenkin huomio siitä, kuinka internetin keskustelupalstojen ilmoitusaktiivisuus on alhainen. Tämähän on tuttu ilmiö: Internetissä kirjoittaja on tavallaan anonyymi, eikä hän näe ja suoraan kommunikoi toisen osapuolen kanssa, ja se johtaa siihen että keskustelija tuo helpommin esiin asioita. Yleensä tämä on huono asia, mutta itsemurhista keskustlujen kohdalla Susi huomasi että itsemurhaa hautovat ilmoittelivat asiasta internetissä. Ja hyvä asia tässä oli se, että nämä otettiin Suden esimerkeissä vakavasti. Tekstailijat eivät vain hauku ja pilkkaa kuten tavallisesti, vaan esimerkiksi joku voi esimerkiksi sanoa että vastaaja on vain 10 -vuotias, mutta jos itsemurhaa hautovalla ei ole yhtään ystävää, hän on valmis olemaan ystävä.

Tämän lisäksi siellä oli minun osani länsimaiselle filosofialle. Aihe on vakava, näkemykset siitä minkälaisia kohtaloita toivoisi kuoleman jälkeen tapahtuvaksi. Se menee seuraavasti: "Minä haluan skitsofreniaoireeksi jonkun toisen päähän." Susi vihjaa että tämä liittyisi kummitteluun ja kostamiseen, liitti tämän sellaisten yhteyteen ikään kuin erikoisena rajaesimerkkinä.

Minusta tämä on hieman erikoinen tulkinta (tosin on hyvä huomata, että olin tuon kirjoittaessani vielä teinipoika.) Etenkin, kun juttu tiivistyy tosiaan siihen että viesti oli pelkästään tuo yksi lause. Taustalla minulla oli kuitenkin alkeellinen "minuuteen" ja "olemassaoloon" ja "elämään" liittyvä "juttu".

Lause ei syntynyt tyhjiössä, eli ei ollut pelkkä satunnainen koominen heitto, miltä se toki näyttää. (Minusta tuo oli erittäin kuvaava, jos jotain minusta jää, olkoon sitten tuo lause. Jopa sanajärjestys ja sanojen käyttö on ehtaa minua. Tunnistaa yhä minuksi.)

Tuon kirjoittamisen aikaan minulla oli roolipelihahmo, eräänlainen sääntöjen testauttaja, Samuli Hemmingin yhdessä Siri Kotajärven kanssa suunnittelemassa roolipelisäännöstössä, AURAssa.

(Minun ajatukseni ovat vaikuttaneet suoraan pelin säännöissä muutamassa kohden:
1: kolmiosainen panssarointi: idea siitä että panssari paitsi poistaisi vahinkoa, tekisi osasta leikkaavasta ja pistävästä crushingia. Tässä minusta tuli mukaan realismia, joka päihittää ADD:n systeemin, jossa panssari ja ketteryys laitetaan yhden luvun alle, ja vahinko on "kaikki tai ei mitään" mallia. Ja hieman parempi kuin ADOMin jossa panssari vain vähentää vahinkoa.
2: SISUn idea, eli ajatus arvosta joka vaikuttaa käyttäytymiseen ja emootioihin ja joka johtaa hahmon luonteen ja tempperamentin kehittymiseen pelikerrasta toiseen ja jopa pelikerran sisällä. Ulkomaisilla ideaa ei ole tietääkseni sen tapaisenakaan esillä.
3: Ajatus siitä että vaikka peli onkin levelipohjainen, taitojen kehityksen ei tarvitse olla levelipohjaista vaan voidaan sitoa pelissä osallistumiseen ja pelikerran kulkuun kuten monissa pistesysteemeissä.)

Tämä hahmo oli erään toisen hahmon mielikuvitusystävä. Tämän vaikutukset olivat siksi aika rajoitettuja: Muut eivät kyenneet näkemään tätä. Lisäksi tällä oli joitain maagisia kykyjä, joilla tämä voi hieman vaikuttaa ympäristöönsä. Kuitenkin kun pelissä maagit yleensä eivät ole niin kovia että voisivat taikoa passiivisesti, he joutuvat kanavoimaan keskittymistä jonkun "triviaalin asian" kautta, kuten keskittymällä. Yksi mahdollisuus on teoriassa keskittyminen skitsofreenisen toisen persoonan kautta. Koska hahmo, jolle olin mielikuvitusystävä, ei ollut maagi, tilanne ei välttämättä pelimekaniikaltaan eronnut mitenkään siitä että pelaan skitsofreniaoiretta.

Mutta tietenkin tuo hahmokaan ei ole tullut tyhjästä. Voidaan kysyä miksi halusin tuon hahmon. Tässä kohden kysymys - tai ainakin vastaus - viittaa persoonaani : Olen kerran pelannut jopa puluhahmoa. Tosin yleensä olen turvautunut ihan tavallisiin "thief/healereihin" tai puoliogreihin, vähän mielentilan mukaan. Ensinnäkin se oli hauskaa.

Kuitenkin tietoisuus, minä ja muut asiat olivat tuolloin kiinnostavia. Yleensä "minä" on aika tarkasti rajattu. Esimerkiksi jos minä sanon, että "Tuo kivi olen minä" se vaatisi aika laveaa sanan "minä" uudelleentulkintaa. Viittana Wittgensteinin kielipelin ideaan. Wittgensteinhan ymmärsi että voidakseen ylipäätään ymmärtää toista, heidän on jaettava yhteiset kielipelin säännöt. Se on siis hieman sama asia, kuin jos pelattaisiin tennistä, on pelattava tenniksen säännöillä, ihan vain sen takia että vastakumppanin voi olla vaikeata ymmärtää että mitä peliä sitä oikein pelataan, jos joku vain ilmestyy pelikentälle ja ilmoittaa että "olen voittanut tämän pelin koska söin pallot." Että laajasti tulkitsemaan vaan, niin sitten katoaa koko "minuuden" olemus eli sisältöyhteys, joka sillä sanalla on yleisessä kielenkäytössä.

Siksi se, että jokin skitsofreniaoire olen "minä" tarkoittaisi jotain erityistä. Itse asiassa keksin kaksi vaihtoehtoa
1: Suden tuoma ajatus kummittelusta. Jos olen skitsofreniaoire, olen ikään kuin kummitus joka kummittelee vain yksilölle. Tosin haluaisin korostaa että tälläinen ei välttämättä ole mikään kostonhenki. Itse asiassa vihollisen sijasta voisi olla mielenkiintoista valita myös kaveri tälläisen kummittelun kohteeksi, heidän seurassaanhan muutenkin viihdyn. Tietojani ja juttujani voisi sitten käyttää tämä riivattu. Mutta tietenkin on hauskaa miettiä myös kostonjanoisin ajatuksin. Eniten minua huvittaa se, kuinka henkilö käy psyykenlääkitykset ja muut ja yrittää selittää kuinka "se on todellinen eikä houre". Tosiasiassahan näiden erotteluun ei olisi mitään mittareita, joten rationaalisesti ja evidentiaalisesti ajatteleva lääkäri todennäköisesti ajattelisi että "kas, tuossapa mainio paikka heiluttaa Okhamin partaveistä". Eli toisin sanoen hulluus on yksinkertaisempi vaihtoehto kuin kummittelu. - Hulluudesta on evidenssiä, joten kummittelu on selvästi "extraordinary", ja tämä painottaa vahvasti sitä miten partaveistä tulisi heiluttaa. Tässä tapauksessa siis seurauksena tulisi se, että vaikka lääkäri ajatteleekin ikään kuin olevansa parturi, hänestä tuleekin kurkunleikkaaja malliin "Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi" -elokuva. Että "tukka hyvin ja näkyykö veri".
2: Toinen on tietysti (kun kerran on pitkin matkaa alustettu) se, että joku saa skitsofrenian jossa hän kokee että minä olen hänen seurassaan. Olen siis ruumiillisena ja itsellisenä olentona kuollut, mutta tämä skitsofreenikko ei tätä sairautensa tasolla tunnusta. Tämä on itse asiassa realistisin askel kohti kuolemattomuutta.

Tietenkin parasta on, että tämä kaikki tiivistyy täysin alustamattomaan juttuun, joka vaikuttaa heitolta ja pelleilyltä. Jotain joka on irrallisena vitsi, jonka avaaminen taas vaatii pitkän pätkän tekstiä. Voisi sanoa että tämä on "minua".

Silti, on pakko tunnustaa, että kun tuo lause kirjassa tuli esille, ja se liitettiin vanhan nimimerkkini yhteyteen, tuli mieleen se, että olen mielestäni kirjoittanut ihan hyviäkin juttuja ja syväanalyysejä. Että juuri se, mikä menee kirjoihin ja kansiin on tuo. Sitten olin huvittunut. Nyt olen lähinnä ylpeä koska tuo lause yksinkertaisesti on mainio. Tai itse asiassa koko kolmio kulkee eräänlaista piirileikkiä pitkin matkaa, tietenkin ennen vaipumistaan unohdukseen.

Ei kommentteja: