Teeskentely.

"Nevermind the words that came / Out of my mouth when all that I could feel was pain / The difference in the two of us / Comes down to the way / You rise over things I just put down / That will bring you happiness / happiness / Is hard to come by I confess / Im bad at this thing / happiness / If you find it share it with the rest of us"
(Grant Lee Buffalo, "Happiness")

Hyviä tapoja pidetään tärkeinä, koska niiden katsotaan osoittavan huomaavaisuutta, eli sitä että ottaa kanssaihmisensä huomioon. Etiketti - silloin kun ei puhuta purkkien kansista - taas on sovittu sääntöjärjestelmä, joka on rakennettu sellaisten suurelta osin sosiaalisten sopimuksenvaraisten käsitysten kuin "hienostuneisuus", "kohteliaisuus", "ylevyys" varaan. Etiketti on siis eräänlaista sovittua käyttäytymistyyliä, jotta kanssakäyminen voitaisiin ymmärtää kauniiksi ja vähemmän makaaberiksi. Etiketti on systematisoitua käyttäytymistä. Etiketin suhde toisen huomioon ottamiseen on suunnilleen sama mikä yksittäisen maan lainsäädännöllä, eli byrokratian systematisoinnilla, on etiikkaan. Sillä pyritään siihen, ja monesti ensimmäinen johtaa jälkimmäiseen - ja lievemminkin: useissa tapauksissa eivät ole keskenään ristiriidassa. Mutta ne eivät silti ole aivan sama asia eivätkä täydellisesti toisiinsa sidoksissa.

Etiketissä on sääntöjä hyvistä tavoista. Etiketin esittelijä voi siksi ilmoitettaa esimerkiksi että hymyily toiselle on kohteliaisuutta. Tämä johtunee siitä, että melko usein hymy liittyy siihen että meistä on mukavaa. (Etiketissä kaikille tavoille ei ole perustelua, ne vain on päätetty niin. Siellä sanotaan esimerkiksi että mies pukeutuu tietyllä tavalla ja nainen pukeutuu toisella tavalla.) Ja kun hymyilemme kanssakäymisessä, se tarkoittaa että nauttii kanssakäymisestä. Kuitenkin hymyä voidaan käyttää surullisenakin. Esimerkiksi japanissa oli sellainen tapa, että jos palvelijan perhettä kuoli, tämän tuli ilmoittaa asiasta hymyillen esimiehelle. Tämä oli osoitus siitä että palvelija ei halunnut häiritä ja murehduttaa esimiehen mieltä omilla asioillaan. Tätä ei japanissa pidetty osoituksena siitä että palvelija iloitsisi perheensä kuolemasta. Samoin mekin voimme hymyillä vaikkapa sen takia että siihen on määrätty tai etiketissä sitä odotetaan. Tai hymyllä voidaan piilottaa aitoja tunteita ja esittää näyteltyä tunteiden illuusiota, vaikkapa näytellessä elokuvissa tai silloin kun muusta syystä haluamme salata tunteita normaalissa kanssakäymisessä. Joskus teeskennelty hymy on helppo huomata, mutta ei aina. Monesti elokuvissa näyttelijän tunteet näyttävät niin aidoilta että niihin ei voi olla samaistumatta. Arkielämässä onnistutaan varmasti vielä paremmin.

Tästä päästään teeskentelyn luonteeseen: Yleensä ajattelemme että hymy on aito, jos siihen liittyy onnellisuuden ja ilon tunne, ja teeskennelty jos siihen ei liity tuota tunnetta. Tämä tunne on kuitenkin subjektiivinen: Ehkäpä aina kun elokuvissa on sellainen oikein toimiva kohta, henkilö todella kokee tuota tunnetta ; Esimerkiksi Jouko Turkkahan on käyttänyt tätä teatterissa : Hän kannanottonsa on. että näyttelijä ei vain imitoi eli tee jonkinlaista illuusiota tilanteesta, vaan sen sijaan hyvän näyttelijän näyttelemistilanne luo näyttelijälle itselleen juuri sen tunteen aitona. Toisaalta tunteet ovat subjektiivisia: Emme voi suoraan sanoa että joku itsemme ulkopuolinen henkilö todella tuntee iloa tai ei tunne. Voimme kysyä, mutta hän voi valehdella. Hymyyn liittyvät piirteet liittyvät toisiinsa, ja aidossa hymyssä ne ovat kaikki läsnä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että niitä ei voisi tuottaa kaikkia yhdessä: Se on vain vaikeampaa. Tässä on takana ajatus siitä, että tunteisiin harvoin liittyy intentio, tavoitteisiin ja päämääriin suuntautuminen. Niiden ajatellaan olevan "aitoja", sellaisia joita ei rakenneta ja joihin ei voi ohjata. Tämän näkemyksen mukaan emme siis voisi esimerkiksi rakastua kehen tahansa ja milloin tahansa haluamme. Emme yritä hymyillä kun olemme iloisia, vaan teemme tämän ikään kuin automaationa. Tämä erottelu on tärkeä, koska teeskentelyssä hymyyn liitetään intentio: Yritämme hymyillä, jolloin se on tavoitteelinen teko. Siksi vaikka esimerkiksi elokuvissa rakastuneen näytteleminen tai seksin näytteleminen voi vaatia pitkää koulutusta, normaalielämässä niitä ei näytellä, vaan ihmiset osaavat niitä jonkin verran jo luonnostaan. Jos niihin tarvittaisiin pitkä koulutus elokuvien tapaan, lajimme olisi jo kuollut sukupuuttoon.

Lisäksi tunnesymboli voi olla opittu merkki, kuten esimerkiksi keskisormen näyttäminen. Jokainen tietää mikä viesti ja tunnetila siihen tavallisesti liitetään, mutta tosiasiassa tämä "kansainvälinen käsimerkki" ja hikipedian uljas logo on tunnettu lähinnä Amerikan ja Euroopan alueilla, ja leviää eri kulttuureihin lähinnä elokuvien ja TV -sarjojen kautta. Muille pitää opettaa sen merkitys tai he ovat kuten Mr. Bean "äärimmäisessä katastrofielokuvassa": Hänhän luulee että se on amerikkalaisten harjoittama tervehdys ja näyttää sitä sitten innoissaan kaikille. Tämäkin liittyy lujasti etikettiin: Monet etiketissä olevat säännöt eivät ole mitään universaaleja, vaan keksittyjä satunnaisia sääntöjä esimerkiksi siitä saako käsiä pitää taskussa(ei) tai pitääkö hampurilainen leikata ensin veitsellä kahtia (pitää). Näihin ei enää liity "normikanssakäymisen siirtoa", ne ovat vain keksittyjä merkkejä jotka siksi tavallaan "näytellään aina". Tälläinen opittukaan ei aina ole teeskenneltyä: Esimerkiksi jos emme tiedä, usein kohotamme vain hartioitamme. Emme aina mieti tätä merkkiä, vaikka se onkin osoitettu kulttuurisidonnaiseksi. Kulttuurinenkin merkki voi siis muuttua automaatioksi. Lisäksi sovittukin merkki voi olla hyvin aito. Hymy voi olla aito tai teeskennelty. Samoin olankohtautus. Vaikka ensimmäinen on lajinmukainen ominaisuus ja jälkimmäinen kulttuurillinen. Kuitenkin hymy on näistä kahdesta luotettavampi, koska sitä on vaikeampi tuottaa keinotekoisesti. Luotettavuus "siihen että jokin tunnetta symbolisoiva merkki on aito" kun määräytyy kuitenkin kokonaisuutena siitä, miten paljon luotamme tuohon joka merkkiä näyttää. Henkilö voi olla kuinka luotettava tai epäluotettava tahansa, mutta vaikeustaso näistä kahdesta kuitenkin säilyy. Tietenkin kun käsittelemme ihmisiä yksilöinä, emmekä massoja, annamme näille ihmisille vielä jonkilaisen "kokemuspohjaisen luotettavuuskertoimen", joka riippuu siitä kuinka usein ja kuinka hyvin ja millä tavoin hän teeskentelee ylipäätään.

Moni onkin ollut sitä mieltä että "aidon hymyn" tai ilmeen tulee liittyä jotenkin aidosti niihin tunteisiin, eivätkä ole pelkkää näyttelyä. Ollakseen aidon ilon merkki, se ei voi olla "kun sun lysti on niin kädet yhteen lyö" -tyylinen sopimus, vaan sen tulee olla jotenkin spontaani. Näin ajatteli esimerkiksi Charles Darwin. Hän oli kiinnostunut myös muista kulttuureista ja niiden tutkimuksesta. Hänen "The Expression of Emotions in Man and Animals" esitti, että jos esimerkiksi hymy olisi hyvä tunteen ilmaisin, sen tulisi todella liittyä siihen mielentilaan jota ne ilmaisevat. Tässä hän vetosi ajatukseen että aito hymy pyrkisi nousemaan huulille aina kun olemme iloisia, ja tämä olisi eri kulttuureissa sama. Hän korosti että lapset ja mielenvikaiset näyttelevät vähemmän joten heidän tarkkailussaan saataisin lisätodisteita merkin aitoudesta. Samoin jos samat merkit löytyisivät apinoilta ja muilta eläimiltä, se vahvistaisi merkin aitoutta. Se ei enää olisi kulttuurisidonnaista. Siksi Darwin lähetti muun muassa lähetystyön tekijöille kyselyitä, joissa udeltiin sitä että kun Amerikan Musta Mies on iloinen, levittävätkö he suutaan ja nostavatko nämä kulmakarvojaan.

Nelson Goodmanin "languages of art" sisältää esityksen siitä, kuinka hymy on kulttuurinen: Hän perustelee sitä lainaamalla antropologi Ray Birdwhistleä, joka oli havainnut hymy ei ole kulttuurinen ilmiö, vaan se kuvastaa eri kulttuureissa eri asiaa: He korostivat kuinka joissain kulttureissa hymyä käytetään keventämään tunnelmaa. Heitä on kritisoitu siitä, että he eivät ota huomioon sitä, että kaikissa kulttuureissa hymyä käytetään monilla tavoilla ja nämä tavat ovat kuitenkin samoja. Toisissa kulttuureissa vain korostetaan eri hymyjen merkityksiä. Hymyjen luonteet eivät siksi ole kulttuurisia, vaan lajinmukaisia. Kulttuuri ainoastaan arvottaa eri hymyt useammin käytettäviksi kuin muut, painottaa mitä niistä käytetään eniten.

Kognitiotieteessä ja aivotutkimuksessa teeskentelyyn on liitetty kulttuurillisuuden lisäksi uusia elementtejä. Sellaisia joita ei voida näytellä. Nämä ovat aivojen aktivoituminen : Voimme sanoa että jos henkilö hymyilee ja tietyt aivotilat aktivoituvat samanaikaisesti, hän kokee aitoa iloa ja jos toiset, hän näyttelee. Ongelmana tässä on tietysti se, että voidaksemme tehdä tästä erotusdiagnoosin, joudumme jotenkin selvittämään että ketkä aivomitatut ovat teeskennelleet ja ketkä eivät. Tämä korostaa sitä että tulisi jotenkin jollain muulla tavoin tietää että koehenkilöt kokevat tiettyjä tunteita.

Voimme tietysti kysyä, mutta tässä kohden taustalla on ajatus että luotamme että he eivät valehtele. Tätä voidaan pienentää käyttämällä suurta koeaineistoa : Olisi erikoista jos tulos syntyisi ja kaikki valehtelisivat aina samaan suuntaan. Luulisi että valehtelu muulla tavoin ainoastaan heikentäisi korrelaatioita, joten jos korrelaatio löytyy, on luultavaa että se on aito. Lisäksi kokeentekijä itse voi ottaa selvää asiasta menemällä itse testiin ja katsomalla saako hän tähän sopivia tuloksia. (Mutta mistä eikokeen tekevät sitten varmistuvat tästä? Pitäisikö kaikki laittaa samaan testiin?) Lisäksi tunteen aitoutta ei voi täysin varmasti liittää tilanteeseen. Voidaan ajatella että huvitetaan ihmistä ja mitataan aivoja tai näytetään erilaisia tilanteita ja mitataan minkälaisia tunteita niihin liittyy. Tämä onnistuu koska esimerkiksi huvittuneisuudella on usein kohde, joka voi olla vaikka filmi, johon voidaan laittaa vaikka kipeä komedia tai sitten jotain kammottavaa horroria. (Mikä itse asiassa ei ole sama asia kuin "huvittava" vaan pikemminkin "minkä odotamme huvittavan". Tässä on kenties korrelaatio, mutta miten varmistamme tämän korrelaation aitouden ja suunnan? Kokemushan on subjektiivinen ja jos voisimme jotenkin selvittää sen, emme tarvitsisi koko aivokuvajuttua.)
Kuitenkin voimme -ja filmin katsojakin voi- miettiä myös hauskoja juttuja jotka tulevat muistista. Tämä on huvittumista mielikuvasta. Ja vaikka elokuva olisi surullinen, voisimme silti kokea huvittuneisuutta tätä mielikuvaa kohtaan jos emme vaikka keskity itse elokuvaan riittävästi: Se voi olla vaikka tylsä tai vain niin ahdistava että emme pysty katsomaan sitä. Ulkopuolisesta aivokuvaajasta saattaisi siksi näyttää siltä että iloitsemme aidosti vaikkapa toisten sadistisesta kidutuksesta. Tämä tarkoittaa sitä että kokeen tulos olisi sellainen että sen puolesta kannattaisi lyödä vetoa, mutta se ei olisi "aivan 100% luotettava". Ja syy on siinä, että aina törmätään siihen, että jossain vaiheessa pitäisi vedota aitoon subjektiiviseen tunteeseen eikä pelkästään sen merkkiin: Aivokuva on toki luotettavampi kuin huulien vetäminen taaksepäin, koska voimme siirtää huulia ja halita niiden lihaksistoa tahdonalaisesti, kun taas aivotoimintaa emme voi manipuloida läheskään yhtä suuresti. Mutta silti voisimme periaatteessa valehdella aivokuvan merkityksen: Sotkea sen yhteyden sisällön, joka aivotiloilla on subjektiivisiin kokemuksiin.

Kuitenkin tähän on olemassa eräänlaista kiertotietä. Kun valheenpaljastus on aivotutkimuksessa menossa eteenpäin, on mahdollista yhdistää lait valehteluun. Ja valehtelua voimme testata: Esimerkiksi jos laitamme henkilön eteen ristiseiskan ja hän kertoo sen olevan vaikka patakuningatar, kun tiedämme tilanteen, saamme selville mitkä aivojen osat aktivoituvat ja millä tavalla. Tästä voidaan yleistää tunteisiin, jos "valehteluosat" aktivoituvat kun henkilö kertoo olevansa iloinen, voimme hyvin uskoa että hän ei ole iloinen vaan teeskentelee. Tämä tietenkin nojaa induktiiviseen päättelyyn, joka olettaa että valehtelu pelikorttien kohdalla on samantapaista kuin tunteiden kohdalla.

Arkielämän tasolla meillä ei ole kognitiotiedettä eikä aivomittaria käytössämme. Meillä ei myöskään ole maagisia kykyjä lukea toisten tunteita - ainoastaan kyky ymmärtää toisten ilmeitä yllättävän tarkasti. Elämässä meidän on siis vain asetettava jonkinlaiset luotettavuuskertoimet ihmisille:
1: On joko luotettava siihen että ihmiset joko ovat yleensä hyväntahtoisia tai että näytteleminen on vaikeaa ja raskasta, josta seuraa se että he eivät yleensä vääntele naamaansa tarkoituksellisesti näytelläkseen tunteita jotta voisimme elää elämäämme käytännössä. Ja hyväksyä se, että aina välistä petymme - tai että ainakin meitä aina välistä huijataan vaikka valkoisin valhein siitä että seurassamme on kiva olla vaikka oikeasti olemmekin raivostuttavia.
2: On oltava varuillaan ja uskottava jokaisesta pahaa, jolloin joskus ajaudutaankin pessimismin paradoksiin, eli petytään koska ihmiset vastoin ennakko -odotuksia olivatkin hyviä. Tämä voisi muutoin olla pessimismin vastaista, mutta tässäkin olennaisena on se, että tämäkin asia voidaan tulkita pettymykseksi. Pessimisti siis tavallaan pettyy aina.

Luultavasti jokainen valitsee kuitenkin jotain näiden kahden ääripään väliltä, ja valikoi tämän lisäksi hieman seuraansa.