Mielipiteeseen vetoaminen.

"Calling me / Calling me as you / fade to black."(Evanescence, "Holding my last breath")

Tunteisiin tai mielipiteeseen vetoaminen on argumentaatiovirhe. Toisin sanoen asia ei muutu sen perustellummaksi, vaikka henkilöllä olisi miten luja vakaumus asiaansa. Se, että joku henkilö kertoo että hän on jotain mieltä ei siksi vielä pistä muita edes harkitsemaan vaihtoehtoa. Yleensä tämä ymmärretään kohtuu hyvin. Tosin eräässä kohdassa tämä selvästi nousee esiin. Nimittäin silloin kun henkilöt viittaavat uskonnollisiin kokemuksiinsa.

Ei nimittäin ole lainkaan tavatonta törmätä siihen, että uskovainen sanoo että hänellä on "kokemuksia" ja "voimakkaita tuntemuksia" Jumalan läsnäolosta ja muista asioista. He viittaavat että näitä näkijöitä on monta. Ja tietenkin niiden, jotka ovat erimielisiä tulisi "selittää nämä kokemukset." Tässähän mielipide muutetaan "todeksi kunnes erimieliset kumoavat", joten kyseessä ei ole mikään argumentti. Tuohon voidaan vaikka vastata että minäkin näen monissa illuusioissa liikettä, vaikka kyseessä on vain maalattu kuva. Ja että tämä vaikutelma liikkeestä on erittäin voimakas. Se vaikutelma ei kerro että olisin hullu tai että liike olisi todellista, ja näiden vaihtoehtojen esittäminen ainoina vaihtoehtoina on uskonnollistenkin kokemusten kohdalla väärää vastakkainasettelua. (Selittämisen kohdalla on muuten olemassa erikoinen kahtiajako: Pascal Boyerin kirjassa "Ja ihminen loi Jumalat" ja Daniel Dennettin kirjassa "Lumous murtuu" kerrotaan siitä että jos uskonnollista kokemusta yrittää selittää, ja kertoo tutkivansa aihetta, teologit naureskelevat, ja pitävät yrityksen onnistumistakin mahdottomana. Sen sijaan jos teologi vihjaa että on suuri ongelma siinä että teologit eivät ymmärrä luonnontieteitä ja että luonnontieteilijät eivät osaa teologiaa, mutta että tätä on yritettävä ja lähtee sitten rationalisoimaan teologian näkökannasta, hän saa tukea ja hänen rohkeuttaan kehutaan.)

Mutta toisaalta tätä asiaa on lähestytty toistakin kautta. Nimittäin aivotoiminnan kautta: Uskonnollisien kokemusten syntyä "mekanistisesti" on itse asiassa tutkittu ja tiedämme jotain siitä, miten ne syntyvät. Dean Hamer aikaansai kohua julökaisseensa tutkimuksensa "Jumalageenistä" (VMAT2), joka altistaa uskonnollisuudelle. Geeni aikaansai muunlaisia ihmisiä useammin yhteyden tuntemista luonnon kanssa ja muita vastaavia uskonnollisia tuntemuksia. Toki tämä ei tarkoita että uskovaiset olisi jotenkin predestinoitu Calvinin tapaan. (Jumala on ennalta päättänyt ketkä menevät Taivaaseen ja ketkä Helvettiin.) Mutta kyllä tuo viittaa siihen, että tasaisesti kortteja ei ole jaettu. Tosin tutkimuksen korrelaatio oli erityisen heikko ja sen merkittävyys selittäjänä ei ole kovin mainittava.

Toisaalta vielä vakuuttavampaa todistetta löytyy aivotoiminnan kautta: Michael S. Gazzanigan kirja "Eettiset aivot" kertoo muun muassa ohimolohkoepilepsiasta. Siinä oireina on Jumalan olemassaolon kokemukset. Siinä missä normaali epilepsia aikaansaa tärinäkohtauksia, ohimolohkoepilepsiakohtaus tarjoaa uskonnollissävyisiä ja poikkeavia ääniä, hajuja, näkyjä ja liikeaistumuksia. On mahdollista että kohtaus mykistää hetkeksi, mutta tätä ei tapahdu aina. Lisäksi tyypillistä on toistaa jotain käyttäytymistä automaattisesti. Kohtausten lisäksi ohimilohkoepilepsiapotilailla on yleensä Geshwingin oireyhtymä. Tämän seurauksena henkilöllä on uskonnollisuuden ja uskonnollisuuteen kääntymisen lisäksi valtava tarve kirjoittaa, kyvyttömyys lopettaa keskusteluja. Lisäksi henkilöllä on toimintakoodi, oma etiikka, jota hän järkähtämättömästi, hän ei voi edes kuvitella toimivansa sen vastaisesti. Lisäksi henkilöt ovat aggressiivisia sellaisella erityisellä tavalla, joka ei purkaudu varsinaiseen väkivallantekoon. Lisäksi henkilön seksuaalisuus on poikkeava jompaan kumpaan suuntaan. Kaikki uskonnolliset ihmiset eivät tietenkään pode tätä. Mutta normaaleillekin ihmisille voidaan aikaansaada samanlaiset kokemukset ärsyttämällä ohimolohkoa. Voidaan siis sanoa että on laite, joka toimii siten, että "paina nappia ja kohtaat Jumalan".

Lisäksi kuolemanrajakokemuksia joita joillain ihmisistä on normaalisti, voidaan aikaansaada keinotekoisesti esimerkiksi lentäjille tarkoitetuissa kiihdytyslaitteissa. Näille ruumistairtautumiskokemuksille erikoinen piirre on kulttuurisidonnaisuus: Henkilö näkee juuri sellaisia näkyjä, kuin hänen kulttuurissaan ja uskonnossaan kerrotaan.

Mitä tämä sitten muka selittää? Tämä on itse asiassa tärkeä huomautus. Nämähän vain osoittavat että kokemuksilla on yhteys aivotoimintaan. Ja voidaanhan aina kuvitella että jokin sielu ohjaa aivoja. Valitettavasti tämä johtuu vain siitä että sielukäsitykseltä puuttuu kyky itsekritiikkiin, se on rakennettu siten että on aina mahdollista suorittaa jokin selitys, jolla sielu tehdään ad hoc mahdolliseksi, eli mikään todistusaineisto ei voisi kumota sitä tai tuottaa sille vaikeuksia. Siksi asiaa onkin lähestyttävä "paremman selitysmallin kautta", eli toisin sanoen hommaamalla todisteita aivojen fysikaalisesta luonteesta. Kun tiedetään että aivotoimintaan liittyy fysikaalista toimintaa, huomataan että aivojen fysikaalisuudesta on todisteita jotka ovat niin mielipidevapaita että erilliseen sieluunkin uskovien on pakko hyväksyä ne ja selittää ne itselleen sopivaksi - esimerkiksi vihjaamalla että ohimilohkoepileptikoilla on "Jumalan puhelin" joka on kokeissa paikallistettu. Tällöin tilanne muuttuu sellaiseksi että fysikaalisuus on kaikkien mielestä totta, mutta subjektiivisuus ja mielipiteet jylläävät niissä asioissa joista ei ole tietoa. On tietoa fysiikasta, mutta ei mistään muusta. (Muuhuh uskominen on mielipiteen ja rationalisointejen varassa.) Tämän seurauksena tilanne aivojen ja sielun keskinäiseen suhteeseen on itse asiassa juuri samanlainen kuin mikä oli vitalismin suhde elämään. Aikaisemmin ajateltiin että orgaaninen kemia on täysin erillistä muusta kemiasta. Ja että elämä selittyi erityisellä elämänvoimalla. Kuitenkin huomattiin että orgaanisia yhdisteitä voidaan tehdä synteettisesti ja että solutkin toimivat kemiallisesti. Toki sen lisäksi voisi aina kuvitella jonkinlaisen elämän, mutta Occamin partaveitsi leikkaa sen pois. Oikeastaan nämä tapaukset ovat sen kannalta ideaalisia: On tilanne, jossa väitetään että jokin asia tapahtuu ilman jotain ja toinen väittää että tätä jotain tarvitaan. (Tarvitaanko solukemian tai neurologian lisäksi jotain ylimääräistä elämänvoimaa tai sielua?) Molemmat selitykset ovat mahdollisia, joten yksinkertaisempi on parempi. Ja yleensä on ajateltu että jos jokin on olemassa, tällä on jotain enemmän kuin sellaisella jota ei ole olemassa.

Lisäksi aivojen kohdalla on käytettävissä lisäkortti: Daniel Dennett on huomauttanut että sielunhan täytyy vaikuttaa jotenkin aineellisiin aivoihin. Vaikka itse sielua emme voisi havaita, vaikutukset voisimme havaita. Dennettin mukaan fysikaalisessa reagoinnissa olennaista on aineen ja energian säilymislaki. Sielu taas olisi ulkopuolista vaikutusta, jolloin se näkyisi aineen ja energian säilymislain rikkomisena. Tämä tarkoittaa sitä että niin kauan kuin aivotoiminnassa ei havaita näiden keskeisten lakien rikkoutumista, mitään erillistä sielua ei ole perusteltua uskoa. Tätä vastaan on kritisoitu monistisella ajatuksella siitä että itse asiassa kaikki ainekin on sielua. Tämä tarkoittaa sitä että dualismille, eli sille että mieli ja fysiikka ovat erillisiä on annettu periksi ja astuttu monismin piiriin: Joko mieli on aineellista tai aine on mielellistä. Mielestäni mielenkiintoisinta ja tästä hieman eriävää monistista synteesiä edustaa Spinozan näkemys, jossa kaikki on jumaluutta ja tällä yhdellä elementillä on erilaisia attribuutteja. Tässä on se, että aivan kuten fysiikassa Einstein osoitti että aine ja energia ovat vaihdannaisia, sama asia joilla on eri luonne, Jumaluudellakin voi olla erilaisia luonteita, joista yksi on aine ja toinen henki. Kuitenkin voidaan sanoa että fysikaalinen on yhtä perusteltu kuin henkinen tai hengellinenkin tausta. Paitsi että meillä on tietoa fysiikasta, ja viitteitä siitä että mieli ei ole mikään kaiken aineen, kuten kivien ja puhelinpylväiden, perusominaisuus ; Se vaikuttaa olevan enemmänkin kuin kello, joka ei heijata mitään yleisluonteista universumin "kelloutta", vaan on yhteen liitettyjen osien vuorovaikutusten suhteesta syntyvä koneisto.

Tässä kohden puhe tyypillisesti siirtyy tietoisuuden ongelmaan. Tässä ollaan sinänsä fiksuilla jäljillä, että tietoisuuden kokemuksen tieteellistäminen on ongelmallista, ja tähän ei ole vastausta. Tässä on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, että jos tämä jotenkin estäisi aineellisen mielen uskovan kannanotot, se tekee saman myös uskovaisille. Tietoisuuden luonnehan oli se että se on ainakin toistaiseksi selittämättä. Tällöin oikea vastaus olisi "emme tiedä." Tai sitten molemmat kannaotot tulisi sallia "mahdollisina" ja tunnustaa että ne ovat vain mielipiteitä. (Kyseessähän on malliesimerkki "Aukkojen Jumalasta" joka on argumenttivirhe, jossa todistustaakka käännetään väärin päin : Jotain asiaa, kuten tässä tapauksessa sielua, pidetään perusteltuna koska jollekin asialle ei ole selitystä, jotain ei tiedetä. Tässä kohden voitaisiin siksi puhua "aukkojen sielusta". Valitettavasti perusteleminen tapahtuu viitaten tietoon, ei sen puutteeseen. Ja todistustaakka on sillä joka väittää jotain asiaa olemassaolevaksi.)

Tai sitten unohtaa tämäkin vetoomus perustelemattomana.

Sillä on hyvä huomata että tietoisuuden aistimus liittyy jo väreihin. Kun havaitaan punaista, tiedämme miten aivot toimivat. Samoin voimme huomata kun joku ajattelee punaista: Tietyt alueet syttyvät. Mutta itse punaisuuden kokemusta on vaikea siirtää. (Tosin voidaan kysyä että onnistuuko tämä itse asiassa jo nyt - meillä kuitenkin on mahdollista tuottaa aivoihin tila, joka "nappia painamalla tuottaa jumalakokemuksen"? Tämä kokemus on siirrettävissä ihmiseltä toiselle. Laitetaan värkki päähän ja aktivoidaan ohimolohkoa.) Olennaista on se, että kun puhutaan punaisesta väristä, harva ajattelee että tietoisuuden selittämättömyys jotenkin tarkoittaisi että ei olisi perusteltua ajatella "fysikaalisesti" ja että punaisen kokemus ei voisi siksi olla luonteeltaan fysikaalinen ja aivotoimintaan redusoituva. Ajattelemme silti että on ihan järkevää yhdistää tietyn aallonpituuden suhde aivoitoimintaan ja että punaisuudessa ei ole mitään yliluonnollista tai mystistä tai että sen selittämiseen tarvittaisiin jotain erityistä.