Syksy Räsänen kirjoitti kolumnin siitä miten pitää luottaa tieteeseen mutta ei tieteiden tekijöihin. Tämä on mielenkiintoinen lausunto niin tieteentekijältä. Keskiaikainen insolubilia -filosofi miettisi tätä vähintään yhtä suurella innolla kuin valehtelijan paradoksia. Räsänen kuitenkin korostaa että tieteenteossa on usein spektaakkeleja joissa luvataan huikeita löytöjä. Usein nämä lässähtävät. Vanhat totuudetkin voivat muuttua. Siksi syntyy esimerkiksi uutisointeja ja keskustelua siitä että onko Big Bang -pätevä ja universumilla alku. Maallikko ei varmasti osaa riittävästi fysiikkaa voidakseen arvioida onko tämänlaisissa uutisissa kyseessä uudesta paradigmasta vai kohkauskuplasta.
Maallikko tietää vain sen että useimmiten kohu nousevista paradignoista on liioiteltua. Ja sen, että useimmiten asia jossa yleisestä (general) mahdollisuudesta paradigmanmuutokseen tehdään hyvin spesifi (particular) väite että juuri tietty vaihtoehtoteoria on totta on muutoinkin varsin löyhästi perusteltu. (Esimerkiksi liian moni kryptozoologi lähestyy asiaa siten että kun tuntemattomia lajeja löydetään melko usein niin juuri Loch Nessin hirviön täytyy senkin olla olemassa.)
Tämä voinee toimia innoituksena probleemaan.
Probleeman on relevantti jos tarkastellaan erästä ihmistä jolla on kolme yleistä mielipidettä. Nämä ovat skeptismiä ja skientismiä vastustavia näkemyksiä. En pidä yhtään niistä relevantteina. Mutta tässä blogauksessa katson pelkästään sitä miten nämä kolme näkemystä sopivat yhteen keskenään. Otan tämän esiin lähinnä sen vuoksi että tosimaailmassa useilla on yksi tai ehkä kaksikin näistä mielipiteistä. Mutta kyseinen ihminen on ainut tuntemani yksilö jolla on nämä kaikki kolme. Ja niiden kokonaisuus on erikoinen.
1: Tiede ei ole oikeasti itseäänkorjaava. Tieto ei voi kasautua.
2: Relativismi on totta ja tätä kautta tiede on dogmaattinen. Tämän todistaa Wittgensteinin varhaiskauden epäonnistuminen ja positivismin kumoaminen jonka mukaan tiede ei voi olla metafysiikatonta. Siksi tiede on valtajärjestelmä joka ei muuta näkemyksiään tosiasioiden edessä. Se ei ole valmis ja itse itseään todistava eikä objektiivinen.
3: Tieteen historia näyttää että ennen on uskottu moniin asioihin jotka ovat myöhemmin paljastuneet tyhmiksi. Nykyään naureskelemme kaikki näille eikä kukaan pidä niitä uskottavina. Mutta harva miettii sitä että oma suosikkiteoria on todennäköisesti aivan samanlainen.
Kokonaisuutta katsoen voi löytää ymmärrettäviä liitymiä. Mutta niistä tuntuu seuraavan vahva ristiriitaisuus. Jos ajatellaan että tietoa ei ole olemassa on luontevaa pitää tiedon kasautumista harhana. Mutta tämä tarkoittaa sitä että menneisyyden vitsit eivät olekaan mitään todisteita että tiedemiehet olisivat tehneet virheitä tai olisivat naurettavia. Ja jos tieteen pitää olla valmis niin miten se voisi niillä ehdoilla ollakaan itseäänkorjaavaa. Jos tiede ei tiedä lopullista totuutta ja se tuottaa virheitä niin silloin tiede on itseäänkorjaavaa ja opimme tekemään parempia virheitä. Ja niin edes päin.
Mutta tätä kaikkea omituisuutta voi olla vaikeaa huomata jos mielipide on se että kaikki kolme asiaa käsittelevät samaa aihetta. Eli sitä että tiede on jollain tavalla "epätäydellistä". Se miten ne sen tekevät on se mikä jää helposti huomaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti