Suisidaaliset ihmiset saattavat huomata, että ihmisillä on mallivastauksia kyseiseen aiheeseen. Perhe, ystävät, sosiaaliviranomaiset, helvetin kusipäät, ja monet muut kansanryhmät ovat sen verran hyväntahtoisia että ajattelevat että ongelmallesi on tehtävä jotain. Ja tätä varten heillä on mallivastauksia.
Jostain syystä erittäin suosituksi kliseeksi on muodostunut jokin jota voi kutsua "katumusargumentiksi". Sen muotoilu vaihtelee, mutta sisältö on aina sama. Siinä korostetaan miten väliaikainen tilanne on. Miten tulevaisuudessa asiat voivat olla hyvin. Ja miten tulisi katumus jos eläisi tätä onnellista elämää sen jälkeen kun on tehnyt sen itsemurhan.
En puutu tässä pelkästään rakenteen omituisuuteen. On omituista että kuolemaan voisi liittyä katumusta, koska sitä sattuu olemaan kuollut. Siinä ei kaduta mitään vaan eletään tuskattomassa maailmassa. Joka suisidaaliselle ihmiselle riittää. Hän ei odota maailmalta suuria, voi olla että hän ei odota siltä mitään. Jonkin enemmän lupaaminen on utopian tarjoamista joka vaikuttaa yhtä uskottavalta kuin se, että sitä kuulisi menevänsä ladalla kuuhun.
Näkisin että tässä mallivastauksessa taustalla on vahva ajatus ihmisestä jonka onnellisuus redusoituu olosuhteisiin, ja jossa ikään kuin eletään hetkessä. Oikein millään muulla tavalla tätä on vaikeaa selittää, sillä ihmisillä on muisti. Ja ihmisillä on myös aivot jotka muistavat ne suisidaaliset ajatusradat. Niille palaaminen on helppoa.
Tämä liittyy melko tiiviisti masennukseen liittyvään aforismiin jossa "masennus on vanha ystävä". Se ei väitä että ihminen nauttisi masennuksesta tai haluaisi olla masentunut tai hakeutuisi masennuksen avulla marttyyriksi. Vaan siitä, että se on sentään tuttua paskaa. Tämä on melko yleinen tilanne masennuksen kanssa, olen kuullut siitä monelta joka on käynyt masennuksen kanssa terapiassa. Sitä kuvaa esimerkiksi "Tuumasta taiteeseen" -blogisti. "Pelottavinta parantumisessa on se, ettei tiedä mitä itsestä jää jäljelle, jos masennus/ahdistushäiriö/pelkotilat jne otetaan pois. Mitä onnellinen ihminen tekee illalla sängyssä jos hän ei itke ja murehdi? Onko onnellisen ihmisen pakko mennä joka päivä töihin ja minkä verran onnellinen ihminen suuttuu tai ärsyyntyy eri asioista? Millainen on onnellisen ihmisen huono päivä? Mistä tiedän mikä on tervettä ja mikä ei?"
Suisidaalisuus on tässä astetta ikävämpi. Sillä se on aktio, joka enemmänkin vaanii jossain nurkan takana. Sen tietää, että se on siellä jossain. Ikään kuin vaanimassa. Tässä mielessä elämänhalu vaikuttaakin olevan jotain sellaista, joka on suurimmalla osalla ihmisistä vahva, mutta sitten kun ne ruuvit saa jotenkin pois, niitä ei niin vain laitetakaan takaisin.
Tässä mielessä suisidaaliselle puhuminen tulevaisuudesta on myös lööperiä. Ei tule olemaan mitään turvallisia aikoja ikinä. Tämän vuoksi tämä mallivastaus, kaikista sanojansa hyvistä intentioistaan huolimatta, on sama kun selitettäisi kidutettavalle, että kidutus kestää vain vähän aikaa. Että puoli vuotta ja vuoden kun jaksaa, niin sota varmaan jo loppuu. Sitten pääsee kotiin. Pääsee kotiin nauttimaan elinikäisestä PTSD:stä. Sillä muistiaan ei pakoon pääse.
Siinä missä masennuksesta voi päästä eroon, suisidaalisuuden kanssa tulee tulla toimeen. Sillä ajatus on aina korkeintaan mutkan takana, valmiina kuin "se oikea" epätoivoisten sinkkujen parisuhdehaaveissa - paitsi tietysti siinä, että se suisidaalisuus on siellä oikeasti.
Tämä mallivastaus ei siis oikeastaan toimi oikein millään tasolla. Se nojaa tavallisen ihmisen elämänhaluiseen tapaan olla olemassa, joten viesti ei ole uskottava joten toivoa se ei anna. Se on lisäksi mitä todennäköisemmin epätotta. Joten kannattaa käyttää jotain muuta mallivastausta. Tai sitä, että vie huomion ... katso, tuolla on jänis!
6 kommenttia:
Gustave Flaubertin valmiiden ajatusten käsikirjassa lukee "itsemurha on osoitus pelkuruudesta". Tämä on nykyäänkin yleinen asenne ja voin kuvitella Jari Sarasvuon kaltaisten ihmisten lausuvan "näiden hemmojen psyykkinen kompetenssi ei nyt vaan riitä. Maailma on kova paikka ja sun täytyy olla taistelija selviytyäksesi. Ja nää hemmot ei selvästikään ole niitä". Sarasvuon henkilökohtainen valmennus olisi se viimeinen naula itsemurhaajan arkkuun.
En nyt meinaa, etteikö itsetuhoista ihmistä tulisi auttaa, mutta kuten sanot, ei siinä paljoakaan auta, kun sanoo "elämä on hauskaa, siitä tulee ottaa kaikki irti. Tartu hetkeen, kyllä se siitä". Tällaisia laukovilta ihmisiltä tuntuu puuttuvan jonkinlainen syvempi kuvittelu- ja samaistumiskyky. Heille rautaisannos eksistentiaalista kauhukirjallisuutta ja elokuvaa tekisi terää.
Plus yksi perusajatus on se, että itsemurha on yksinkertaisesti väärin. Eli sen lisäksi, että naamaan lyödään hyvin menestyvän ihmisen elämänilo, saa lisäksi syyllistämistä velvollisuuksien kiertämisestä. Ja velvollisuushan elämä vaikuttaa olevan, kun meillä ei ole lupaa päättää omasta kuolemastamme. Meiltä ei kysytä haluammeko syntyä, eikä meiltä kysytä haluammeko jatkaa. Elä, tai itke ja elä.
Lars von Trierin uusimassa elokuvassa joku hahmoista lausahtaa "we are all waiting a permission to die". Voin samaistua tuohon lauseeseen.
Toisaalta en kestä itsemurhan romantisointiakaan. Kaikenkarvaiset "I cut my wrists"-emot ovat lähinnä koomista porukkaa ja voin kuvitella useiden saavan romantisoivasta viihteestä yllykettä omalle itsetuhoisuudelleen (kuinka kukkahattuilulta tuo kuulostaa?).
Ääh, syteen ja saveen. Ihmiselle kohtuus on kohtuuton vaatimus. Joka demonisoidaan tai glorifoidaan. Joko itsemurhaaja on syntisistä pahin ja helvetin alimmassa osastossa kärvistyvä puolipaholainen tai sitten oman elämänsä sankari, joka ei pelkää "katsoa kuolemaa silmästä silmään". Olisiko kuitenkin helpointa yrittää ymmärtää niitä elämäntilanteita, jotka tuollaisiin ratkaisuihin johtavat? Eli niiden hyväosaisten ymmärtää, etteivät kaikki omaa samaa perusoptimismia kuin he itse. Ja toisaalta olla hehkuttamatta itse aktia ja antaa turhia yllykkeitä.
Itsemurhan yhdistäminen pelkuruuteen on omituinen. Moni on elossa koska pelkää kipua, yrittämisessä epäonnistumista ja jotain jälkeenjäävien surua.
Jokainen joka on istunut sillankaiteella ja katsonut alas, tietää että biologialla on korkeuskammo. Intentiota ja rohkeutta tarvitaan tämän pelon ylittämiseen.
Vaihtoehtona näyttääkin olevan se, että itsemurha olisi vain jostain ikävistä olosuhteista johtuva. Eli halu kuolla nähdään situationistiena, ohimenevänä ja muutettavana asiana. Eihän se sitä ole.
Esimerkiksi itselläni on asiat hyvin. En tarvitse masentuneisuutta suisidaalisiin yllykkeisiin. Minulla on kohtuu hyvä työ, tärkeä vaimo, harrastan liikuntaa, rasitan aivojani ja innostun pikkuasioistakin. Nukkumisongelmat ja syömättömyys ovat seurausta suisidaalisuudesta eikä toisin päin kun toinen tulee ensin ja muu seuraa. Minulle riittää siihen pelkkä positiivinen ajattelu Jeesuksesta. (Vähän kuin jotkut palaavat musiikkissa tunteisiin joita ovat tunteneet aiemmin näitä tunteita kuullessaan, on muistettava että viimeinen asia jonka kristittynä tein oli itsemurhayritys. Aivot palaavat "kristittymoodiin" ja tästä seuraa välittömiä reaktioita.)
Toki idiootit hakevat selityksiä itsemurhalle mallia "pettyi rakkaudessa" mutta nämä ovat ulkopuolisten selityksiä asialle. Väitän että kun itsemurhaajia listaa, ja aidot motiivit aidosti käytäisiin läpi, vain osa menisi tähän "explained by situation" -mallilla. Kun ei ole pelkoa maailmaa ja kestämättömyyttä sen olosuhteissa, menee teoria harakoille.
Vain pelkuri elää pakkoelämää. Emot on sitten muuta. Ne on feikkiä, viiltävät ranteita tarkoituksella niin päin, jotta jäisivät eloon. Hakevat kipukokemuksia eivätkä kuolemaa. Ovat
Feikkiä kuten muuten ovat myös ne "minut puhuttiin sillalta alas" -ihmiset jotka ovat pelastelemassa itsemurhaa hautovia. Minäkin istuskelin usein sillalla miettimässä. Se on kuitenkin vain ennakoiva vaihe. Siksi kääntyvätkin pois mistä tahansa tekosyystä ; Se, että joku argumentoidaan pois kertoo siitä että on haettu huomiota tai ei ole reflektoitu asiaa loppuun asti.
Minä lasken vain ne, jotka ovat puhumisesta huolimatta hypänneet, jääneet eloon ja jotka katuvat yrittäneensä. (Vaikka eivät ole neliraajahalvaantuneita tai vastaavia.)
Itsemurhan yhdistäminen pelkuruuteen on omituinen. Moni on elossa koska pelkää kipua, yrittämisessä epäonnistumista ja jotain jälkeenjäävien surua.
Siinä lieneekin taustalla ajatus, että päivänsä päättävä pelkää elämää ja sen kipuja enemmän kuin kuolemaa. Eli ei uskalla kohdata elämää "kasvoista kasvoihin" yms. Lienee siis yksilökohtaista onko itsemurhassa kyse kuolemanpelon voittamisesta vai siitä, että elämänpelko on suurempaa kuin kuolemanpelko. Niin tai näin, itse näkisin itsemurhan pelkuruuteen yhdistämisen tyypillisenä löysän ajattelun muotona. Toinen vastaava ajatus on "itsemurhaajat ovat vähän tyhmiä ressukoita, jotka eivät vain tajua kuinka ihanaa elämä on". Tai "se on vain ohimenevää".
Tiedä sitten onko mielekästä puhua feikkaajista. Meinaan, että itsemurhaa toistuvasti ajateleva ihminen on mitä ilmeisimmin henkisessä hädässä, vaikka hänen kynnyksensä tehdä se olisi korkea esimerkiksi kipukammon takia. Suurin osa tuskin pitää melua tällaisista ajatuksistaan ja löytyy toki niitäkin, jotka möykkäävät asiasta ja pitävät koko lähipiirinsä varpaillaan. Joku Seppo Heikinheimo uhkaili läheisiään vuosien ajan itsemurhalla ennen kuin lopulta teki sen.
On. Feikkaaminen on se sana joka sisältää olennaisimmat sävyt. (Tuoreen psykologisen tutkimuksen mukaan viiltelyä ja itsen vahingoittamista ei pidä sekoittaa samaksi kuin itsetuho.)
Olen kokenut että itsetuhoisen ihmisen "toiseus" ei johdu pelkästään kyseisestä yksilöstä vaan muiden rajusta torjunnasta itsemurhaiseen ajatukseen tai yllykkeeseen. Toki tämä on usein täysin tai osittain tiedostamatonta (kuten niin moni asia -> toisilla ihmisillä) Väki tulkitsee jotenkin itsemurhaiset ajatukset kuolemanpelon puuttumiseen tai vääristymiseen mikä torjutaan visusti.
Minusta tämä näkyy siinä että esim masentumista ei nähdä tai ei halutakkaan havaita. Ei lähipiirissä tai yleisesti.
Myös eräänlainen "maaginen" ajattelu vallitsee, että huomioimattomuus suojelee itseä itsetuhoisuuden tarttumiselta.
On suorastaan piinallista on kuulla kommentteja. "X:n itsemurha tuli ihan puuntakaa...", "Hänellähän oli kaikki niin hyvin...?", "Miksei hän tullut hakemaan tukea, jos kerran oli vaikeaa..." jne...
Tosiasiassa se että ilmaisee itsellää olevan itsemurhaisia ajatuksia, on jotenkin peitetysti tuomittavaa. Ihankun tilanteen ilmaiseminen - on se sitten avunhuuto tai vain oman tilan toteamus - pahoittaa toisten mielen.
Itsetuhoinen on ja jää yksin, riippumatta ilmaiseeko itsensä vai ei. Henkiin jäänti on usein tekniikkaa jossa rakentaa esim kivun pelosta tai eläämään jääneiden läheisten harmituksesta itselleen häpeän tai vastaavan keinon padota itsemurhaisia ajatuksia.
Lähetä kommentti