Uskonto ja uskonnottomuus - eli keskustelun syvä epäsymmetrisyys

Kotimaassa keskusteltiin uudesta lakialoite-ehdotuksesta jossa noin karkeasti sanoen haetaan valtion ja kirkon erottamista toisistaan. En itsekään ole allekirjoittamassa ehdotusta, sillä vaikka siinä on mielestäni moniakin asioita joita pidän hyväksyttävänä ja jopa haluttavana, mukaan on niputettu liikaa asioita, mukana on sellaisiakin joiden vuoksi en nimeäni asiaan laita.

Kommenttien puolella on kuitenkin se, mihin tällä kertaa keskityn. Nimittäin lausunto "Uskonto on esille otettava ”ja toisia ei jätetä“. Olkoon se sitten koti , työ, koulu , armeija tahi jokin muu korkeampi opisto ja sen elinvoima.Ihminen voi johtaa itseään harhaan esim, sen osalta , mitä hän ei tunne tai tiedä . Tämä asettaa ihmiselle velvoitteita . Suomen armeijassa on hyvin kouluttautunut piispa ja sotilaspapit. Heillä varmasti on kykyä jäejestää syvällisiäkin keskusteluja , eri uskontokuntien tai uskonnottomien kanssa." Mitä tuollaiseen oikein voi sanoa?

Yksi ilme kertokoot enemmän kuin tuhat sanaa.

Tyrmistyksestä huolimatta lähestyn asiaa kylmän rauhallisesti. Sillä sekä lausujan että oma reaktioni ovat "hyvin tavallisia". Ja tähän on syynä muutakin kuin se, että jompikumpi tai molempi osapuoli on typerys ja ääliö.

Nähdäkseni epäsymmetria on todellinen. Uskovaiset haluavat keskustella ja näkevät että siitä olisi uskonnottomille hyötyä. Uskonnottomat ovat hyvin harvoin samaa mieltä. Nähdäkseni tähän on kaksi ymmärrettävää pääsyytä. Jotka ovat ideologisia, ja hyvin läpitunkevia. Voi olla, että kaikki kommunikaatio uskovaisten ja uskonnottomien välillä pitäisi tehdä  nämä kaksi tasoa huomioiden.

Ensimmäinen epäsymmmetria koskee keskustelumotivaation olemassaoloa.

Uskovaisen puolella uskonto nähdään usein homo religiosus -ihmiskuvan kautta. Perusoletuksena on siis se, että uskonto olisi joka ikisestä ihmisestä kiinnostavaa. Hyvin moni uskonnoton - eritoten ns. igteistit jotka ovat hiljainen mutta yllättävän suurimääräinen joukko - eivät jaa tätä näkemystä. Vielä useampi on kyllä kiinnostunut uskonnoista, mutta ei tavalla jossa uskovaisella teologilla olisi hirvittävästi mitään arvoa. Sillä valtaosaa ateisteja kiinnostaa vain se, onko Jumala luonnontieteellisesti perustellen olemassa vai ei. Kristityt ovat karkeasti joko kreationisteja joita bashataan tai muunlaisia uskovaisia joiden Jumaluus on haukotuttavan irrelevantti.

Toinen on se, että uskovaisilla on vahva - ja periaatteessa ihan positiivinen - puoli keskusteluun. He yrittävät pelastaa ihmisiä. Hyvin usein ateismiin ei suhtauduta ateistien sukulaisten puolella vihalla vaan itkulla. Moni uskovainen lähestyy asiaa hyvin vahvasti Pascalin vaa-an kautta ; Heillä on ikään kuin niin paljon annettavaa ateistille. Ateistihan voi voittaa, pirulauta sentään, ikuisuuden! Valitettavasti tämä motiivi vaatii kristillisen viitekehyksen vakavastiottamisen. Ja uskonnottomalla harvemmin on näin. Siksi onkin huomattava että kristityllä ei ole uskonnottomalle tai ateistille mitään annettavaa. Hänellä on perusteillaan annettavaa kristityille jotka eivät usko. (Joka on oleellisesti eri asia.) Näin ollen kristityllä on motivaatiota keskustella, mutta vastaava ei hevin koske vastapuolta. (Ateisti tuskin pelastaa ketään muulta kuin huijaukselta joksi uskonnon kokevat. Harmittomiin uskonnon puoliin tuskin löytyy hirveästi intoa.)

Siksi esimerkiksi minä ihmettelenkin syvästi miten uskovaiset voivat kertoa uskonnottomien puolesta, miten arvokkaita asioita kristityt voivat kertoa. Kun reaktio on niinkin yleinen ja vahva, pitäisi minimisamastumiskyvyllä ja minimiymmärtämishalulla tiedostaa, että väite ei voi pitää paikkaansa. Harvoin uskovaisilta kuitenkaan löytyy tätä. Sillä heillä on vain oma puolensa. Uskovaisille uskonto on yhteisöllinen asia, kun taas uskonnottomalle se kuuluu privaatin piiriin.

Toinen epäsymmetria on syvä osaamisepäsymmetria.

Olen kokenut kaikki uskovaisten kanssa käymäni keskustelut jotenkin turhauttaviksi. Usein olen yrittänyt hakea niihin siedettävyyttä siitä millä asenteilla näen keskustelua haettavan. Yllättävän usein tämäkään ei ole mahdollista ja uskovaisen keskusteluuntuloon voi nähdä vain hyvin ikäviä syitä. Normaali vastavuoroisuus ja asiallisuus puuttuu ; Uskovainen ottaa lähtökohdaksi vihollisuussuhteen tai asettaa itsensä käännyttäjä-opettajaksi uskonnottoman yläpuolelle.

Kuitenkaan niiden asenteiltaan reilujen ja käyttäytymiseltään aivan asiallistenkaan uskovaisten kanssa keskustelu ei kuitenkaan yleensä suju, sillä valtaosa ajasta ei mene viestintään vaan siihen että korjaa toisen tekemiä asiavirheitä. Nähdäkseni kaikki voivat opetella faktat, mutta ymmärtäminen vaatisi syvää kommunikaatiota. Uskovaisten kohdalla näiden faktojen opettelukaan ei oikein tunnu onnistuvan, hyvistä aikeista huolimatta. Sitä joutuu jatkuvasti huomauttamaan tietyistä seikoista. Ne ovat yleensä herjaavia ja stereotyyppisiä rinnastuksia joiden ytimessä on jokin ihmeellinen ajasta jälkeenjäänyt väärä dikotomia, uskonnottomien argumenttien olkiukottaminen, tai käsitteiden kanssa tehty ekvivokaatio.
1: Ja suoraan sanoen on äärimmäisen vittumaista olla korjaamassa toisen sanoja kun tämä muokkaa sanomisiasi ihmeellisiin muotoihin joita joutuu paikkaamaan. On myös turhauttavaa kun joku esimerkiksi luokittelee sinut vapaa-ajattelijaksi. (Mikä on niin vastenmielinen syytös, että toivoisi että maassamme olisi terve kaksintaistelukulttuuri kuolemaan asti, jotta tämänlaiset ihmiset saisivat julkisesti vastata sanoistaan sillä syvyydellä mikä aivan asiallista ja kohtuullista olisi.)

Tosiasiassa välillä on myös aivan hirvittävän suuri osaamiskuilu. Tarkalleen ottaen ero on se, että kuka tahansa ateisti osaa kristinuskon paremmin kuin suunnilleen kukaan edes tohtoritason teologi osaa modernin uusateismin salat. ; Pääsyynä on tietysti se, että kouluissa opetetaan uskontoa ja kristityt julistavat sanomansa kanssa vain aivan kaikkialla. Tutustuminen on väistämätöntä myös viihteessä - kuten Mikko Alatalo on selittänyt, Monty Pythoneitakaan ei voi ymmärtää jos ei ole tiedossa kulttuurista viitekehystä nimeltä kristinusko. Kristitty näkee tämän tärkeytenä, mutta uusateistit viittaava tämänlaiseen läpitunkevuuteen Hitchensin sanoin "religion poisons everything".
1: Jonka uskova tulkitsee häijyydeksi, vaikka kysymys on oikeastaan hyvin samasta asiasta kuin kristinuskon kulttuurin läpitunkevuus, jota he korostavat tosiasiana. Myrkyllisyys korostaakin sitä keskustelumotivaatiota joka ei ole kaksisuuntainen. Uskovaiset eivät ymmärrä tätä, ja siksi heidän on vaikeaa sisäistää mikä siinä kommunikaatiossa on myrkyllistä.

Sen sijaan esimerkiksi uusateismia ei ole opetettu teologeille. Sotilaspastori on opetellut kristillistä teologiaa, ja on kenties tutustunut johonkin kommunistisen vapaa-ajatettelun versioon. Nämä ovat kuitenkin modernin uskonnottomuuden kannalta "turhaa muinaishistoriaa". Eikä siksi että historia tai filosofiset perinteet olisivat turhia. Vaan siksi, että nämä eivät anna relevantteja jäsennystyökaluja ilmiön ymmärtämiseen. Itse asiassa enemmän ; Jos käyttää vanhan ateismin skeemastoa moderniin uskonnottomuuteen, syntyy väistämättä keskustelu joka koostuu hyvin suurelta osin ekvivokaatioista ja olkiukoista. Tämänlainen saattaa uskovaisen silmiin tietysti näyttää yksinkertaiselta, pinnalliselta, syvästi virheelliseltä. Mutta yleensä olkiukkojen kohdalla tilanne onkin se, että niitä hakatessa unohtuu se, että se oikea sisältö ei muistuta tätä hakattua mallia.

Kuitenkin samanaikaisesti moderni uskonnottomuus on ilmiökokonaisuutena kohtuullisen uusi. Ja siksi koulutetutkin ihmiset tuntuvat vääristävän ja olkiukottavan asioita jotka ovat nuorille uskonnottomille helppoja itsestäänselvyyksiä. Minun on ollut hyvin vaikeaa ymmärtää - saati hyväksyä - sitä että perusasiatkin tuntuvat vääntyvän omituisiksi väännöksiksi. Nähdäkseni syy on kuitenkin tavallaan siinä että "vanhasta ateismista" muistetaan jotain. Uusateistit halutaan nähdä analogisina. Ikään kuin uusateismi osuisi oleellisesti ateismin perinteeseen vain minimaalisin muutoksin. Tämän vuoksi asiat tulkitaan väärin. Tämä on syy, miksi Timo Eskolan "Ateismin sietämätön keveys" kuluttaa modernin ateismin moittimisessaan aikaa vanhaan ateismiin, kuten Nietzscheen ja Sartreen ja tuntuu muutenkin olevan aivan pihalla kritiikkinsä kohteen sisällöstä. Tämä on syy miksi Jolkkonen näkee uusateismin sekularismin valistusajan ranskan vallankumouksen antiteismin kanssa samaksi. Ja tuntuu muutenkin kontekstoivan ateistien sanomiset hyvin omituisesti sellaisella tavalla jota on hyvin vaikeaa kuulla ateisteilta - mutta joka on uskovaisten suusta tavallinen syytös.

Ja siksi moni uskovainen ei ymmärrä jos minä sanon että minua agnostikkona vituttaa suunnattomasti se, että minuun liitetään sellaisia käsitteitä kuin "uusateisti" tai "vapaa-ajattelija" (ja mikä huolestuttavinta - pitävät näitä jopa synonyymeinä keskenään). Ja jos tälle esittää vastaesimerkkejä, kuten sen miten uusateistien medianäkyvin hahmo Suomessa, eli Jussi K. Niemelä, on tunnettu ideologisista erimielisyyksistään vapaa-ajattelijoiden kanssa, tulkitaan Jussi K. Niemelän yleiseksi asennevikaisuudeksi. Ideologista yhteyttä ei nähdä vaikka siitä on puhuttu pitkästi "Mitä uusateismi tarkoittaa?" kirjassa. Ei nähdä, että vapaa-ajattelijat on instituutio jonka suhde klassiseen ateismiin ja uusateismiin on tietynlainen ja hyvin mutkikas ; Vapaa-ajattelijat on perinteinen ateistien järjestö jolla on infrastruktuuria. Tämä perinne-inertia ei kuitenkaan ole ideologisesti vahva, ja siksi vapaa-ajattelijoissa on klassisia vanhan mallin ateisteja ja näistä ideologisesti irrallaan olevia uusateisteja - ja valtaosa uusateisteista ei ole yhtään missään suhteessa tuohon järjestöön. ; Kun irtautumista ei tajuta, myös tilastot ja liikehdinnät tulkitaan erikoisesti. Olen esimerkiksi varma, että vain sen takia että vapaa-ajattelijat on aloittanut kirkon ja valtion toisistaan erottamisen lakialoitteen, kaikki siihen allekirjoittaneet nähdään liitoksissa vapaa-ajattelijoihin. Ja väitänkin että se, että mukaan tulee uusateisteja jopa ikään kuin vahvistaa tuota virheellistä alkuoletusta. Uskovaiset menevät siis yhä syvempään tulkintakuiluun jossa virheellinen lähtökohta syventää väärinymmärtämistä jokaisessa tiedonhankintavaiheessa.

Uskovaiset voivat tomerasti selittää että uskonnon siivoamista valtiosta kokonaan pois on Stalinin kommunistisen dialektisen materialismin tietä. Eli heistä tilanne on todistus siitä että minä olen hoopo, pinnallinen enkä tutustunut siihen mitä sekularismi tarkoittaa.
1: Tässä tasossa dogmaattisuutta ja asennevammaa on tavallaan jo aivan turha selittää että uusateistien sekularismi ei tarkoita tätä ja että dialektinen materialismi on Dawkinsin seuraajille hyvin vieras. Ja että itse asiassa uskonnottomuuden selittämisessä tämänlaiset konseptit ovat olleet relevantteja aiemmin, tarkalleen ottaen aikana jolloin minä, nykyään pikku hiljaa keski-ikäistyvä mies, en ole ollut elossa tai vähintään josta ajasta minulla ei ole omaelämänkerrallista muistojen maailmaa. Mutta tätä on tavallaan turhaa kertoa uskovaiselle, koska hän on jo valmiiksi päättänyt että hän tietää minun vakaumukseni filosofiset juuret ja peruspremissit paremmin kuin minä itse. Ja hän on päättänyt lähtökohtaisesti että se, että olen erimielinen jostain johtuu väistämättä siitä, että hän osaa myös oman ideologiansa paremmin kuin minä. Koska jos osaisin, olisin ehdottomasti samaa mieltä kuin hän itse.

Nähdäkseni jo vapaa-ajattelijoiden lukumäärästä ja uskonnottomien runsaasta määrästä pitäisi jo voida nähdä se, että yhteys ateismin ja vapaa-ajattelijuuden välillä on marginaalinen. Mutta ihminen jäsentää analogioin jo oppimaansa. Assimilaatio on niin vahva voima, että lienee hyvin vaikeaa muotoilla uusateismia siten että Jolkkonen tai Eskola sen ymmärtäisi. Heillä on opeteltuna vanhalle ateismille relevantti viitekehys, mutta tämä jäsentely ei valitettavasti sovi kovin hyvin uusateismiin. ; Onkin tavallaan hieman surullista, että "uusateismi" -sanaa kyllä heitellään mutta ei mietitä että jo semanttisesti tämä nimi vihjaa että tässä olisi jokin uudenlainen sisältö. Sen sijaan sen ajatellaan olevan sitä tuttua ja vanhaa ateismia, ja että "uus" olisi tavallaan pitänyt korvata sanalla "militantti".

Syynä väärintulkintaan on se, että siinä missä ateisti vaatii valtiolta neutraalia suhtautumista kaikkiin uskontokuntiin, muut näkevät lausunnon ranskan valistusajan antiklerikaalisessa merkityksessä. ; Uskovainen tulkitsee siksi asioita valtionateismi vs. etatistinen julkinen uskontokulttuuri -tyylisin jaotteluin. Kuitenkin kun sekularismi ymmärretään oikein, huomataan että uskonto kuuluukin privaatin piiriin ja siksi uskontoa ei "vihata ja halveksita" sen enempää kuin uskovainen "vihaisi tai halveksisi" seksiä vain sen takia että haluaa rajoittaa sukuelinten julkista vilauttelua ja sitä milloin seksiaktioita on soveliasta tiedustella ja sellaiseen pyytää.
1: Kun asia nostetaan esiin, uskovainen tulkitsee että tässä loukataan uskontoa jotenkin. Ateistit käyttävät uskovaisuuden vertausta seksiin usein, ja olen lähes varma että hyvin harva uskovainen on ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Vaikka tiedostavatkin että ateistit eivät ole seksinvastaisia. ; Jos uskovainen kysyy ateistilta miksi tämä ei usko Raamattuun ja saa listan Raamatun lauseista jotka ateisti kokee moraalittomina, ei nyky-yhteiskuntaan sopivina tai keskenään ristiriitaisina, uskovaisen pitäisi olla iloinen. Se nimittäin vastaa palveluksena sitä jos ateisti tulisi pyytämään uskovaiselta suihinottoa ja tämä suostuisi sellaisen antamaan kondomin kanssa!

Siksi voisinkin väittää että on ymmärrettävää miksi uskovaiset luulevat ymmärtävänsä ateismia. Miksi he sanovat sitä pinnalliseksi, mutta tuntuvat esittävän vain irrelevantteja ja vääristeltyjä versioita ateismista. Samoin voi tuntua ymmärrettävältä että tämän jälkeen syntyy yleinen kulma jossa ajatellaan että uskonnottomuus johtuu uskonnon huonosta ymmärtämisestä ja että uskovaisella olisi siksi arvokas tiedottajan rooli. Kuitenkin uskovaisenkin pitäisi ymmärtää se, että jos tämä olisi totta, niin kaikki koulun uskonnonopetus, uskonnolliset perinteet, tavat ja kulttuuriin totuttaminen eivät olisi toimivia opetusmenetelmiä. Ne jouduttaisiin hylkäämään joka tapauksessa, tehottomuutensa vuoksi. Itse kuitenkin uskon että kulttuuriin kasvattaminen opettaa.

Itse asiassa myös uskonnottomien kulttuuriin kasvetaan. Ei toki vanhempien kautta samaan tapaan kuin kristinuskon tai kommunismin kohdalla, mutta kulttuuri pyörittelee tiettyjä ajatuksia ja sisältöjä. ; Paradoksina onkin oikeastaan se, että moni diginatiivisukupolven edustaja ja jopa tätä vanhemmat ihmiset ovat sitä mieltä että uusateismissa ei oikeastaan ollut mitään uutta. He olivat tottuneet sen ajatuskuvioihin ennen teoksia, ja Dawkins tavallaan toi esiin pintaraapaisun olemassaolevasta kulttuurivirtauksesta, joka oli jo valmiiksi melkoisen suuri.

Kuitenkin uusateismi on samanaikaisesti aivan liian uutta ja vierasta niille jotka ovat tottuneet siihen että ateismia tulkitaan filosofisesti jonkun toisen maailmansodan jälkeisen mannermaisen filosofian kauta. Tai vielä pahempaa, sille ei löydetä Robespierreä modernimpaa edustajaa tai keksitä Stalinkorttia relevantimpaa kulmaa. - Joka on ideologisesti paljon kauempaa haettu yhteys kuin mikä on luterilaisen ja katolisen kirkon välillä. Saman tien voitaisiin moittia nykykirkkoa siitä että sen hedelmät tunnetaan oleellisesti koska katolisen kirkon miekkalähetys. Näitä anakronismeja ja filosofisia yliyleistyksiä ja me-muut -dikotomioita harrastavat lähinnä idiootit.

Ja siksi tilanne onkin itse asiassa se, että uskontokeskustelun kattaa valtava ja äärimmäisen läpitunkeva epäsymmetrisyys ; Uskovaiset kokevat ymmärtävänsä uusateismia ja luulevat että uskonnottomat eivät osaa uskontoa ja sen oppia ja sen kulttuuria. Kuitenkin uskonnottomat ovat huippuunsa treenattuja uskonnon tietäjiä verrattuna jopa uskovaisten eliittiin jolla ei ole harjaannusta uskonnottomien konsepteihin - ja itse asiassa koulutettuna väärät ja harhaanjohtavat skeemastot asian jäsentelemiseenkin! Tämän vuoksi Eskola ja Jolkkonen voidaan ymmärtää helposti Dunning-Kruger -efektin valossa.