Siltala kuvaa, miten koulukiusaamisen kohdalla sukupuolten välillä on eroja ; Tyttöjen kohdalla tilanne on kompleksinen. Huipulla oleva tyttö voi olla myös kiusattu. Poikien maailma on nollasummapeliä ja kiusaamisen mukana menee kaikki. Samoin tyttöjen kohdalla tilanne on se, että tilastojen valossa kiusattua tyttöä autetaan useammin, poikien ikään kuin oletetaan selviävän omillaan.
Ja tässä mukaan tulee antamani vennin diagrammi. Moni voisi pitää perustasoa hyveinä. Ja että paradoksaalisesti mitä useamman hyveen keräisi, sitä huonommassa asemassa olisi. Tämä voisi jopa kyseenalaistaa "kaikki tai ei mitään" -mallin pojilla. Mutta asia on väärin ymmärretty. niitä pidetään "naishyveinä" tai "ei-miesten" hyveinä. Tällä logiikalla voitaisiin jopa ennustaa että mitä syvemmälle tuossa vennin diagrammissa mennään, sitä suuremmaksi kasvavat mahdollisuudet tulla kiusatuiksi.
Siltalan kirjasta saa melko helposti kaivettua esiin sen, miten Suomessa näyttää yhä vaikuttavan jonkinlainen viikinkiaikojen ihmiskuva - tosin se toimii vahviten poikien kohdalla ja tyttöjen kohdalla se on vähentänyt merkitystään. Viikingeillähän oli kaksi sukupuolta. Oli mies ja ei-mies. Naiset, orjat ja nöyryytetyt soturit olivat ei-miehiä. Ei-mieheksi voitiin esimerkiksi nöyryyttää. Tässä eräs tunnettu erittäin alentava keino oli raiskata päihittämänsä mies. Vastaanottavassa osassa tultiin ei-mieheksi. Raiskaajalle tämä ei ollut noloa - mikä voi tuntua erikoiselta nykyaikana, jolloin homo on homo on homo. (Jos joku kysyy voiko miestä raiskata, niin voi - perseeseen.)
Ja tässä vähentävässä roolissa on modernissa kielenkäytössä oleva "homo" -sana. Siltala nostaa esille sen, minkä pitäisi tavallaan olla ilmiselvää muutenkin (mutta itselleni ei ennen kuin ääneen sanottiin). Kun toisille huudellaan koulun käytävällä homoudesta, ei viittaus ole oikeastaan ollenkaan seksuaalisuuteen. Kysymyksessä on alentavan antimaskuliinisen statuksen antamisesta. ; "Homo" on uusi "ei-mies".
Tässä roolissa Siltala ottaa esille ns. emokulttuurin, etenkin emopojat. (Sana ei tule äitiydestä, vaan emootioista.) Kun minä olin nuori, nämä "androgyynit" olivat jonkinlaisia Sartren väärinymmärryksestä kehittyneen eksistentiaali-angst -kulttuurin modernisoitu versio. Viiltely ja murjottaminen kuvasivat ryhmää. Siltala on huomannut miten nykyisin emo -kulttuuriin kuuluu esimerkiksi se, että kuvissa tulee hymyillä. Tyyli on kuitenkin astetta naisellisempaa ja meikkaaminen kuuluu kuvioon yhä. Voidaan sanoa että emo -poika edustaa jotain sellaista johon oikeasti viitataan kun koulun käytävillä puhutaan "homoista". Siksi ei pidä ihmetellä kun Siltala kertoo miten itseään viiltelevät ja tästä kuvia näyttäneet nuoret eivät ole saaneet tukea, vaan kiusaaminen on pahentunut ja kuville on jopa naureskeltu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti