Olenko minä rikollinen?

Rikollisuus on ilmiö, jota yleensä selitetään. Syyt voivat vaihdella yhteiskunnallisista rakenteista psykologisten henkilökohtaisten ominaisuuksien kautta ideologioihin. ; Näin toimii vaikkapa Zimbardo viittasi "Lusifer -efektiin" jossa tietyissä ehdoin aivan psykologisesti tavallinen ihminen voi tehdä kauhutekoja. Tai psykoanalyysin ystävä joka korostaa että rikollisuuden syynä on traumaattinen kokemus lapsena. Näissä yhteistä on se, että rikollisuuteen viitataan jonain joka on ikään kuin kaikkien tiedossa.

Kuitenkin tarkemmin katsoen rikollisuudesta on monia erilaisia määritelmiä.

Rikollisuutta tarkastellessa jopa se, mikä on rikollista vaihtelee ajassa ja paikassa. Nykyään ihmiset kauhistelevat islamia pedofiliauskontona koska profeetta Muhammad meni tytön kanssa naimisiin. Siihen aikaan se oli kuitenkin tavallista - itse asiassa Shakespearen "Romeo ja Julia" kertoo siitä miten nuorina kristillisissäkin kulttuureissa on menty naimisiin. - Ja onhan "Raamatun" Mariakin Jeesuksen saadessaan nuori, häntä voitaisiin nykyään kauhistella siveettömänä teiniäitinä. Samoin nykyään kristitytkin ovat vieraantuneet jumalanpilkasta tuomitsemisesta, mutta ennen se on ollut hyvin vakava rikos.

Tämän vuoksi kriminologit voivatkin hylätä kulttuurirelativistisen mallin (tai legaalisen mallin, jossa rikos määritetään lainvastaiseksi teoksi jota yhteisön enemmistö paheksuu). Tällöin huomio siirtyy lainsäädännöstä muualle. Rikollisuus ei tällöin enää olekaan lain rikkomista, vaan määrittyy vaikka sitä kautta että katsotaan minkälaisia psykologisia piirteitä raiskaajilla on, ja miten raiskaamiset ilmenevät rikostilastoissa. Ytimenä ei tällöin ole se, onko raiskaaminen laitonta. (Tämä näkökulma on toki selvempi jossain sellaisissa aiheissa jotka ovat aiemmin olleet laillisia ja jotka nykyään ovat laittomia. Kenties pitäisikin siksi puhua aviopuolison väkisinmakaamisesta ja sen jakautumisesta.)

Kun rikoksen määritelmässä poiketaan lain rikkomisen kautta tarkastelusta, määrittyy laajasti katsoen uusiksi. Kyseessä ei olekaan juridinen lakimiesten jatkumo, vaan sen sijaan viitataan psykologiaan. On puhuttava kriminaalipsykologiasta, joka sitten viittaa esimerkiksi "antisosiaaliseen käytökseen". ; Lakiin tuijottamista pidetään relativistisena, ja antisosiaalisuuden kohdalla universaalius toteutuu paremmin, tosin sen hintana tuppaa olemaan käsitteiden epämääräistyminen. (Jota ei paranna se, että psykologia on poikkeuksien tiede.)

Tämä taas voi johtaa erikoisiin tilanteisiin. Otan tästä esimerkiksi Jaana Haapasalon "Kriminaalipsykologia" -teoksen esittämän mallin. Siinä rikos ja rikollisuus jaetaan erilleen. (s. 28) "Rikos on rajattu tapahtuma, joka edellyttää tiettyjä oloja, kohteen, tietynlaista toimintaa, tilaisuutta ja mahdollisesti rikoskumppaneita ja uhreja, tai joukko tällaisia tapahtumia. Rikollisuus sitä vastoin viittaa yksilöllisiin eroihin taipumuksessa tehdä rikollisia tekoja." Tästä seuraa esimerkiksi se, että rikollisuus ei tarkoita rikoksia ; Yksilön lisäksi tarvitaan olosuhteita. Rikosten esiintyminen ei siis ole se tapa jolla arvioidaan rikollisuutta. Tämä arvioidaan psykologisesti. Voi jopa olla, että yksilön rikollisuus pysyy vakiona vaikka hänen tekemänsä rikokset vähenevät.

Tässä kohden voi olla valaisevaa ottaa esille ns. SAVRY:n riskitekijöitä ja suojaavia tekijöitä tarkasteleva arviointimenetelmä joka ennustaa rikosten tekemistä tulevaisuudessa. (s. 102). Siinä on pitkähkö lista erilaisia piirteitä. Ne ovat kohtuullisen yksiselitteisiä (malliin "vanhemman rikollisuus" ja "itsetuhoyritykset", "heikko koulumenestys".). Mallissa nämä on kategorisoitu luokkiin "kehityshistoria" (10 kpl), "sosiaalisen ympäristön tekijät" (6 kpl), "yksilölliset tekijät" (8 kpl) ja "suojaavat tekijät" (5 kpl).

Näiden kokonaisuudesta sitten saadaan ennuste. Joka omalla kohdallani on erikoinen, ja varsin pessimistinen. (4/10, 4/6, 6/8, 3/5) Merkillepantavaa on se, että jos eri piirteet luokittelee sitä kautta miten yhteiskunnallisia asiat ovat, korostuvat jo noista luvuista saatavat vihjeet. Nyrkkisääntö on, että mitä lähempänä itseäni asia on, sitä suurempi ongelma se on. Yhteiskunta ei siis ole minun kohdallani riskitekijä, sosiaaliset suhteeni mutkistavat asioitani - ja olen suunnilleen oman itseni pahin vihollinen. (Jopa suojaavista piirteistä vain 1 on sidoksissa itseeni ja muut 2 muiden kärsivällisyyteen.) Olen siis varsin potentiaalinen rikoksentekijä.

Kysymys onkin se, että tarkoittaako tämä että olen rikollinen? Asia on hieman hankala. Jo ensimmäisenä ajatuksena on se, että rikollisuus jopa Haapasalon määritelmissä. Sillä annettu rikollisuuden määritelmä viittaa ontologiaan. SAVRY taas on epistemologiaa, ennuste joka yrittää selvittää ja viitata ontologiseen rikollisuuteeni kuitenkaan olematta aivan sama asia. Tämä on kuitenkin jossain määrin saivartelua - epistemologia sikälimikäli se on validia nimenomaan kertoo ja vihjaa jotain oleellista ja relevanttia siitä ontologiasta. Tässä mielessä olisin siis rikollinen. Vaikka en koskaan tekisi rikosta.

Ylläoleva ajattelutapa on jotain jossa on kenties parasta katsoa asiaa kylmän filosofisesti.

Klassisesti filosofiassa määritelmiin on liittynyt attribuutteja, ominaisuuksia. Nämä nähdään kuitenkin hyvin helposti pysyviksi. Koska tosielämässä vain läski ja kreationistien tyhmyys ovat ikuisia, on usein tarpeen käsitellä ominaisuuksia dispositioina. Dispositiot ovat yksinkertaisesti sanoen ominaisuuksia, jotka liittävät kantajiinsa kykyjä tai taipumuksia käyttäytyä tietyillä tavoin tietyissä olosuhteissa ; Niitä tarkastellaan sellaisilla käsitteillä kuin "omaaminen", "ilmeneminen" ja "toteutuminen". Tämä voi olla mekaanista, kuten särkyvyyden käsitteen läpikäymistä. Se voi olla hyvinkin persoonallista kuten huumorintaju. Tässä mielessä Haapasalon käyttämä määritelmä rikollisuudesta on hyvin tyylipuhdas dispositionaalinen ominaisuus.

Dispositio on jotain jota on vastustettu aina. Jo Aristoteles joutui reagoimaan ns. megaralaisuuteen. Siinä dispositioiden reaalisuutta ei hyväksytty. Näin esimerkiksi jos rakensi taloa, kykeni rakentamaan taloa. Silloin kun oli tupakkatauolla, kykeni vain vetelehtimään. Ei siinä mikään talo rakentunut. Aristoteles irtautui tämänlaisesta ajattelusta ja hänen maailmassaan aktuaalinen ja potentiaalinen ovatkin molemmat oleellisia käsitteitä. (Olemassa vs. eiolemassa -jaottelu onkin dikotominen, potentiaalinen on tavallaan molempia.)

Dispositionaalinen ajattelu on pienemmässä määrin "kerettiläistä" myös kaikissa deterministisissä malleissa ; Näissä maailmoissa asiat tapahtuvat eikä vaihtoehtoja ole. Ilman vaihtoehtoja ei ole mietintää miksi tietty asiantila toteutuu ja toinen ei. Ja näin dispositio kuvaa helposti enemmän ihmisen epätietoisuutta kuin todellisuutta ; Arjen kannalta dispositioita voisi siis kaikesta huolimatta soveltaa. (Ja jos ei voisikaan, niin olisi kai deterministisesti kohtalon pakottamana tekemässä niin joka tapauksessa.) Toisaalta jos mietimme kohtaloa, se itsessään voisi kuitenkin olla jotain joka ilmenisi dispositiona joka on aktuaalinen. Fortunan isku voi olla satunnainen ja yllättävä. Se vain ilmentää itsensä jossain hetkessä.
1: Determinismi ei ole kovin suosittua nykyisin. Sitä kuitenkin löytää kalvinistisesta teologiasta. Siinä ihmisen perimmäinen vapaa tahto kiistetään, koska se sotisi liikaa Jumalan suvereeniutta vastaan. ; Tämä ei toki estä monia vähemmän fiksuja kalvinisteja soveltamaan pahan ongelman ratkaisuksi sitä, että Jumala on antanut meille vapaan tahdon, jota hän ei kalvinistisen teologian mukaan ole antanut.. Mutta ei tästä tämän enempää.

Dispositio on usein esitetty empiristeille epämukavaksi. Sillä siinä käsitellään vaihtoehtoja jotka eivät koskaan realisoidu. Kuitenkin Petri Ylikosken kirjoitus "Dispositioiden ontologia ja selittäminen" (minusta klassikko jo syntyessään) käyttää dispositioita tavalla jonka empiristikin taatusti hyväksyy. (Koska empirismi on kuitenkin etääntynyt verifikationismista.) Ja itse asiassa nostin rikollisuusteeman esille siksi, että siinä on jotain hyvin lajityypillistä sellaisella tavalla joka on monista humanisteista ikävää ; Dispositiossa ihminen lokeroidaan ja käsitteellistetään, jopa leimataan ja käytetään luokitelmia ikään kuin kuvauksina jossa "tilastoissa näkyvä mahdollisuus rikolliseen käytökseen" muuntuu yksilön pysyväksi ominaisuudeksi "on taipumuksiltaan rikollinen".

Esimerkiksi itse olen hyvinkin tuomitseva koulukiusaamisesta. Olen jopa niitä jotka lanseeraavat lausuntoja malliin "ei ole mitään entisiä koulukiusaajia". Tämä viittaa siihen että koulukiusaaminen olisi heidän ominaisuutensa, vaikka he eivät koulukiusaisi tai työpaikkakiusaisi ketään. Vihjaan siis että koulukiusaaminen olisi näiden ihmisten dispositionaalinen ominaisuus, korkeintaan piilossa, mutta alati olemassa.

Tämä samantapainen stereotypiointi on luultavasti myös takana niillä jotka korostavat että islam olisi pedofiliauskonto. Ja siksi islamkritiikki voidaan jopa kokea epämiellyttävänä. Sillä siinä missä kristinuskoa haukkuvat ateistit usein pilkkaavat Jumalaa julmaksi ja Raamattua epäloogisiksi. Moite koskee siis uskovaisia vain epäsuorasti. Pedofiiliuskonnon kaltainen käsite sen on helposti jokaiselle islaminuskoiselle lausunto, että juuri häntä yksilönä loukataan henkilökohtaisesti pedofiiliksi. Tätä vastaan on tietysti vaikeaa taistella, koska se ei ole mitenkään loogisesti ristiriitainen.

Mutta jos ominaisuus on dispositio, ei syytökseltä ole helppoa puolustautua. Sitä voidaan sanoa että jokainen islaminuskoinen on taipuvainen pedofiliaan ja että tämä ei vain aina aktualisoidu. Joku voisi pitää tämänlaista "loogista koherenssia" huonona vedoten vaikkapa falsifiointiperiaatteen puuttumiseen.

Kuitenkin toisaalta sekä islaminuskoisten maahanmuuttajien kriitikot - jonka alakulttuurissa on omituinen segmentti joka puheissaan puhuu usein siitä että maahanmuuttajien tulee tehdä töitä, mutta palaavat sitten islamiin jonka rinnastavat hyvin vahvasti lähinnä ihonväriin kautta tunnistettavaksi piirteeksi - viittaavat korrelaatioihin rikostilastoissa. Samoin Haapasalon kirjassa oleva malli perustuu yhteyksiin jotka lienevät hyvinkin tieteellisesti valideja. Tilastolliset ilmiöt taas voidaan falsifioida, ei yhdellä mittaustuloksella, mutta mittausaineiston tasolla sitä voidaan hyvinkin heikentää, jopa kumoutumiseen asti. Näin ollen

Niin, olenko minä rikollinen vai herjaanko minä vain itseäni? Sen kun tietäisi!