Antiteistisin tietämäni peli?

Monet kristityt ovat tarkkoja siitä minkälaisia tietokonepelejä he pelaavat. Oikea ideologia on heille oleellinen osa esimerkiksi tietokonepelien valinnassa. Ja heille onkin suunnattu pelejä. Tätä pidetään arvostettavana ja tätä pitää kunnioittaa. Kuitenkin ikonoklastille voi olla tärkeää, että peli ei edustaisi kristillisyyttä. Jos kristittyä ärsyttää se, että hän näkee peleissä saatananpalvontaa, ateismia ja darwinismia, voi uskonnoton tarvita eikristillistä viihdettä.

Pelien uskonnollista maailmaa koskeva tutkimus antaa uskontokriittiseen projektiin toivoa, sillä useissa pelisarjoissa organisoidun uskonnon väärinkäyttö toimii pelin väkivaltakoneiston selittämisessä - sen lisäksi tietysti, että jokaisen fantasiaroolipelin papit ovat parantajahahmoja joita ilman tiimi ei tule toimeen. Mutta jos pitäisi hakea pelejä jotka ovat mahdollisimman uskontokriittisiä, pitää tietysti pudotella osuvia nimiä.

Vastaan kysymykseen osissa. Sillä se on kenties viisasta.

Jos ihminen haluaa harrastaa ikonoklasmia ilman jumalanpilkkaa, on varmasti viisasta pelata "Disgaea" -pelisarjaa. Pelit ovat "helvetin hauskoja" käsitteen monessa mielessä. Siinä pelataan demonien lähtökohdasta. Peli ei kuitenkaan ole hirveän epäeettinen eikä se loukkaa fundamentalistienkaan näkemyksiä. Peli mukailee niitä kohtuullisen pitkälle. Toki vapauksiakin otetaan ; Esimerkiksi Helvetin taisteluissa tykinruokaa edustavat pinviinin näköiset Prinnyt ovat itsemurhan tehneitä. Ja he ovat helvetissä määräaikaisina. Tätä ei mikään teologia selitä.

Itse asiassa Disgaean näkökulma ei eroa aivan hirvittävästi kristillisenä apologeetikkona vaivaannuttavissa määrin mainetta saanut C. S. Lewis, jonka "Paholaisen kirjeopisto" ottaa kristillisen teologian ja näyttää sen demonien näkökulmasta. "Disgaealla" helvettinäkökulma siis "oikeuttaa" muutoin syntisenä nähtävät taistelut erilaisilla eläimillä, eläimiltä näyttävillä olennoilla, hirviöillä, demoneilla ja ihmishahmoilla. (Osa voi nähdä tämänlaisen ahdistavana ja toisille se on piristävää. Peli voinee ärsyttää fundamentalisteja että miellyttää heitä. Ja sama koskee uskonnottomia.)

Toisaalta jos ei pidä institutionalisoidusta uskonnosta, tarjolla on huippusuosittua huippuviihdettä.
"Final Fantasy" -pelisarjaa nimittäin kuvaa varsin negatiivinen suhtautuminen uskontoihin. Tämä koskee etenkin FFX:ää, jossa uskonnolliset vallanpitäjät estävät teknologisen edistymisen hyökkäämällä sotaisalla "sin" -hirviöllä tahojen kimppuun jotka voisivat teknologiallaan haastaa kirkon sotilaallisen voiman. ; Monissa peleissä on paljon uskonnollista symboliikkaa jota ei kerrota suoraan tarinoina. Vasta tuntemus ja tarkempi mietintä ja niiden asettaminen kontekstiin johtaa uskontokriittisiin kulmiin. Antiteismi näkyy vasta kun katsotaan miten symboleita käytetään. Esimerkiksi FFVII kuvaa perimmiltään jumalansurmaa. "FF Tactics" taas pitää juonenaan sitä, että uskonto ja sen papisto (nimeltään hienovaraisesti pharist preasts) on lietsonut eri maita sotimaan keskenään, jotta he voisivat kiinnittää kaikkien huomion siihen, että saavat sivussa herätettyä henkiin profeettansa.

Final Fantasy -pelit eivät toki huuda tai pilkkaa Jumalaa. Niissä on hyvin vähän pilkkaa tai ikonoklasmia. Itse asiassa pelien symboliikka on kohtuullisen hienovaraista ja sen uskontoa loukkaavat ominaisuudet tulevat esille vasta kun pelejä pelataan melko pitkälle. ; Ja hyvin tarkasti miettimällä "Final Fantasyt" eivät juuri koskaan ole antiteistisiä. Ne moittivat (a) uskontoinstituutioita ja ihmisiä jotka toimivat niiden sisällä ja (b) ne moittivat länsimaista ihmiskuvaa ja tukevat itämaista ihmiskuvaa, ja uskonto on tässä enemmänkin kuriositeetti. ; Tässä mielessä Final Fantasyt voivat innostaa niitä jotka eivät pidä organisoidusta uskonnosta, länsimaisesta ihmiskuvasta tai kristinuskosta. Tämä miellyttää varmasti monia ateisteja, mutta puhtaan antiteismin puute voi silti tehdä FF:n sanomasta epämiellyttävän.

Siksi joskus tarvitaan todella kovaa tavaraa.
Silloin on mentävä lasten pelien puolelle. "Tales of Symphonia" on lastenpeli, joka vilisee puhtaan kristillistä symboliikkaa. Siinä ei pelata demonilla, vaan päinvastoin tuetaan enkelimäistä marttyyriä kohti hengellistä maailman pelastusta. Ja juuri tämä tekee pelistä sanomaltaan äärimmäisen antiuskonnollisen. Ja mikä mielenkiintoisinta, se ei tee sitä pelkästään jumalansurman kautta. Vaan myös sitä kautta, että se iskee uskontojen - ensin kristinuskon ja sitten itämaisten tasapainoa korostavien uskontojen - pelastustarinaa ja maailmanselitystä vastaan.

Pelin ytimessä on Lloyd Irvingin matka kun hän puolustaa Colette Brunelia pelastamaan maailman. Aluksi esitellään viholliset, joita kohdellaan kuten peleissä yleensä tehdään. Muutaman linnoituksen verran peli näyttää jopa ekstrakristilliseltä. Colette saa jokaisen linnoituksen jälkeen enkelimäisiä taikavoimia. Ja selvästi maailman tasapainokin muuttuu paremmaksi. Prosessin edetessä kuitenkin selviää että Colette joutuu todellakin olemaan itseuhrautuva muutenkin kuin asettumalla vaaralle alttiiksi. Hänen minuutensa särkyy pala palalta. Hänestä tulee ikään kuin "ikävän uskovan stereotyyppi" ja ihminen jolla ei oikeastaan ole kognitiota tai sydäntä.

Eikä tämä ollut vielä kaikki. Pian paljastuu, että ulottuvuudet jakavat maailmat ikään kuin kahtia. Marttyyri muuttaa maiden välisiä elinvoiman virtauksia. Näin ollen Colette ei oikeasti pelasta maailmaa, vaan vaihtaa sen suuntaa kumpi maailma on "loisiva" ja kumpi "loisittu". Siksi vastapuolellakin on oma marttyyrien polkunsa, jotka astuvat toimeen kun heidän maailmansa näyttää olevan vaikeuksissa. Empiirisesti kaikki näyttävät pelastavan maailmansa, mutta suurempi mittakaava näyttää että hyvyysarviot on pakko dekonstruoida vahvastikin.

Lopussa tämä "karminen tasapainon hakeminen" puretaan. Tämä tehdään taistelemalla ylöspäin kohti taivaita. Vastassa on esimerkiksi laumoittain sellaisia hirviöitä kuin "Samael". Joka on juutalaisen perinteen kuoleman enkeli, joka on enkeli mutta neutraali - ei hyvä eikä paha. Ja joka on joissain kristillisissä perinteissä liitetty myös itsensä sielunvihollisen alamaiseksi.

Hyvyys, toimiva universumi ja pelastettu maailma, saavutetaan vasta taistelemalla enkeleitä vastaan ja purkamalla tämä tasapainonhakua korostava maailmanrakenne alkutekijöihinsä. Sen jälkeen ei tarvita marttyyriuhrauksia eikä oma onni ole nollasummaisesti pakotetusti jonkun toisen elämän riistoa tai heikompiosaisen aseman hyväksymistä, kun heikkoa asemaa ei voida nähdä oikeutuksena sille, että valtakunta on aikaisemmin riistänyt ja nyt on sitten tasapuolisuuden vuoksi sen vuoro tulla riistetyksi.

Prosessissa hahmojen hyvyyttä korostetaan. Usein uusi tieto todellisuudesta pakottaa uudelleenarvioida tilanteet uusiksi. Siksi esimerkiksi alun stereotypiamuotoinen "hyvä-paha" paljastuukin suuremmassa mittakaavassa rasismiksi. Omiksi tukijoukoiksi aluksi nähdyt enkelit muuntuivat vihollisiksi. ; Tämä on oleellisempaa kuin se, että pelissä on uskonnollinen johtohahmo (Pope) joka haluaa valtaa ja väärinkäyttää systeemiä. Se kun voitaisiin nähdä siten, että yksilö käyttää uskontoa väärin. Mutta tässä vastukseksi laitetaan itse todellisuusnäkemykseen liittyvät ajatukset pelastuksesta. Ja ilman tätä uskonto muuttuu ontoksi aivan eri tasolla kuin Final Fantasy -pelisarjojen symbolisten "(epä)jumalanmurhan" kautta.

Ja koska "Tales of Symphonies" itse asiassa käyttää alleviivattua uskonnollista symboliikkaa läpi tarinansa, se on ikonoklastinen ja jumalaa pilkkaava niin monella tavalla ja monella tasolla, että vain harva peli yltää siihen. Pelin asenne on sekä antiteistinen, ikonoklastinen että jumalaa pilkkaava. Ja maailma, sen symbolit ja aihe käsittelevät uskontoa aivan suoraan. (Ja kaikki tämä lasten pelissä!)