Sitä sanotaan, että filosofia lähtee kysymisestä ja kyseenalaistamisesta. Ja sanomisen asteelle se jääkin. Jos otamme käsille filosofian kysymykset, moni korostaa ns. suuria kysymyksiä. Kysymyksiä kuten : "Onko Jumala olemassa?", "Mikä merkitys on elämällä, kuolemalla ja rakkaudella?"
Näissä asenteissa peruslähtökohtana on se, että ei kysytä sitä että miksi pitää kysyä juuri näitä kysymyksiä eikä muita. Eikä kyseenalaisteta vaihtoehtoa jospa näillä ei olisikaan merkitystä. Miksi juuri nuo olisivat tärkeitä eivätkä muut asiat?
Filosofian harrastajien ja sitä opiskelleiden kohdalla tilanne näyttää peräti pahenevan. Moni voi jopa kokea loukkaavaksi, jos esittää että valtaosa filosofiasta tuntuu käsittelevän näitä kysymyksiäkin käsiteanalyysin ja loogisia kytköksiä -mitenkä sen sanoisi- aiheen merkityksen ja omaleimaisuuden hävittävästi. Kun filosofi puhuu Jumalan olemassaolosta - olipa hän uskonmies tai paatunut ateisti tai mitä vain - seurataan ajatteluprosessia. Ja rehellisesti sanoen "Tällä on aika vähän tekemistä pyhäkoulun kanssa. Tämä on sitä "kun on
premissit A ja B niin seuraa C" -juttua. Jossa on tavallaan ihan sama
puhutaanko jalkapalloista vai enkeleistä. Jos premissit ovat todet,
lopputuloksen pitäisi olla tietty."
Miksi ei siis saman tien luovuttaisi enkeleistä ja puhuttaisi jalkapallosta? Ja jos enkeleissä pysyttäisiinkin, niin kysymysten ja totuuden hakemisen pohjalla voisi olla jopa asenne, jossa ensin mietitään montako enkeliä mahtuu tanssimaan neulankärjellä ja sen jälkeen mietitään montako niitä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu.
Ajatus on hieman korni, mutta minusta filosofian opiskelun aloittavan tärkein kysymyssarja on seuraava "Mikä on elämän tarkoitus?", "Miten pysyn uskollisena itselleni?" ja "Olenko oikeassa luokkahuoneessa?"
Joista tärkein voi olla se kolmikon viimeinen.
"Olenko oikeassa luokkahuoneessa" on siitä hyvä kysymys, että ensin on ymmärrettävä mitä kysytään. Kysymykseen voi periaatteessa vastata vaikka perustelemalla miksi luokkahuone olisi todennäköisesti olemassa. Ja sitten vastata spatiaalisesti kysymykseen siitä voidaanko kysyjän olettaa olevan ihan oikesti olemassaolevassa oikeassa luokkahuoneessa eikä vaikka jossain luokkahuonetta epäilyttävästi imitoivassa hallusinaatiossa tai piilokameraohjelmassa. Tämä on filosofisesti hyvin hedelmällinen tapa vastata kysymykseen.
Toisaalta voidaan miettiä onko luokkahuone oikea. Tällöin voidaan esimerkiksi miettiä mitä tarkoittaa se, että on väärässä luokkahuoneessa. Joku voi liittää asian jo tehtyyn sopimukseen ja siihen että opiskelijan olisi hyvä velvollisuudesta kuunnella, vaikka olisivat kuinka erilaisia saivarteluja. Joku voisi sanoa että oikea luokka on sidottu kysyjän tavoitteisiin.
Joku voisi liittää tähän vielä suuremman mittakaavan siitä mikä on inhimillisesti oikeassa paikassa olemista. Silloin voidaan jopa kysyä, että onko opiskelija valinnut oikean oppialan. Näin ollen filosofianopiskelija saattaa järkiintyä ja valita biokemin ja keksiä lääkkeen syöpään. ; Monien filosofian opiskelijoiden vanhemmat saattavat muistuttaa filosofian laitokselta valmistuneiden tulotason epävarmuudesta ja korostaa että hetken huvista seuraa iso itku.
Tai sitten ovella väärään luokkaan eksynyt kaupallisen alan opiskelija hätkähtääkin kun tajuaa päätyneensä oikeaan paikkaan vaikka eksyneensä luuli. Ja niin hänestä valmituu 10 vuoden opiskelun jälkeen onnellinen surffipummi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti