 |
| Kun klassinen filosofi valmistautuu seikkailuun, hänen ei tarvitse nojatuolistaan nousta. |
Tämän ajatuksen varassa on syntynyt varhaisin tieteenfilosofia. Empirismin alkuaikoina ideana oli se, että on olemassa erilaisia hypoteeseja, jotka ovat rakenteeltaan induktioita. Ja nämä varmistetaan. On puhuttu objektiivisesta tiedosta, havaitsemisesta ja verifioinnista.
Humen kuuluisan induktion ongelman perusteemana on se, että tämä lähtökohta on väärä. Induktiossa oli kysymys siitä että koska olemme kohdanneet ilmiöt tietyllä tavalla menneisyydessä, oletamme että ne toimivat samalla tavalla tulevaisuudessa. Tämänlainen "konservatiivin logiikka" oli Humesta hyvin rajoittunutta. Sillä eihän asioiden tapahtuminen yhdessä ole tae siitä miten ne toimivat tulevaisuudessa. Itse asiassa induktion kohdalla perusvaikeutena olikin kehäpäätelmäisyys. Induktiota käytettiin paljon ja se näytti toimivan, joten induktio oli ikään kuin induktiivisesti todistettu. ; Tämä on kuitenkin enemmän maailmankuvan kuvaaminen, sisäisesti koherentti väite joka selittää lähinnä sen miksi induktiosta pidetään kiinni. Se ei kuitenkaan perustellut luottamusta induktioon.
Moni onkin ymmärtänyt tämän osan tieteenfilosofiasta. Tämä on hyvä ja huono. Hyvä on se, että se paljastaa verifikationismin typeräksi. (Jos sen saisi vielä läpi niille ihmisille jotka esittävät erilaisia pseudotieteellisiä väitteitä viitaten että "senhän näkee", ja tekevät tätä vaikka omiin kokemuksiinsa vedoten. Mikään silminnäkijä ei sellaisenaan verifioi. Usein induktion ongelmaa ei sovelleta oman maailmankuvan esittämiin induktiivisiin rakenteisiin vaan pelkästään "skeptikoiden skientismiin".) Huonona asiana on se, että moni luulee tämän tarkoittavan sitä, että tieteenfilosofia on rikki. Että induktion ongelma tarkoittaa sitä että jäljelle jää vain relativistisia ja maailmankuvallisia malleja. Heidän kannattaisi kenties siirtyä tieteenfilosofiassa mystiselle 1800 -luvun jälkeiselle ajalle.
Itse asiassa induktion ongelma ei ole tieteen ongelma lainkaan. Se on teknisesti ottaen se on ongelma induktiiviselle uskomusten oikeuttamiselle (inductive justification of belief). Joku voi pitää tätä sanahelinänä, mutta takana on keskeinen tieteellisyyttä käsittelevä määrittely. Tieteen tehtävänä ei nimittäin ole perustella uskomuksia eikä tee sitä pelkästään induktiivisesti. Induktion ongelma on tässä mielessä induktiokeskeisten uskomuksia oikeuttavien rationalistien eikä empiristien ongelma.
Esimerkiksi Popperin fallibilismissa verifikationismi on hylätty ja siinä sovelletaan falsifiointiperiaatetta. Siinä missä verifikationismi oikeuttaa, falsifiointiperiaate hakee korroboraatiota. Tätä saadaan siten, että otetaan kahden muuttujan välinen relaatio, paremmin tunnettu induktioksi, ja tarkastellaan tätä sitä kautta että miten sen voisi kumota. Sitten se asetetaan testiin, jossa jokin tulos voisi kumota tämän mallin. Ja jos aineisto on sellainen että tietty tulos voisi kumota teorian, mutta se ei tee sitä, teoria vahvistuu. Syynä on yllättäen se, että kumoutumisen ytimessä on modus tollens -rakenne. Kun jokin aineisto kumoaa induktion, tämä tapahtuu deduktiivisen modus tollens -rakenteen kautta. Toisin sanoen falsifikaatioperiaate käyttää induktiota lähtökohtana, mutta oikeuttaminen tapahtuu sekä objektiivisesti että deduktiivisesti.
Tässä ei käsitellä "ehdottomia totuuksia", mutta siinä käsitellään tästä huolimatta objektiivisuutta. Arkikielessä nämä sanat menevät helposti sekaisin. Tai oikeastaan Popper määritteli objektiivisuutta koskevia kysymyksiä tavalla joka paljasti että vanha objektiivisuuden näkemys ei osannut huomata tiettyjä puolia objektiivisuudesta. ; Popperin falsifiointiperiaatteen ytimessä on se, että relaatiot on määritelty ja niitä tarkastellaan ehdolla joka paljastaa sen, että objektiivisuudessa on epäsymmetria. Induktion ongelma todisti sen, että emme voi koskaan täysin varmistaa jotain teoriaa. Sen sijaan poikkeus siitä on kuin Humen kuuluisan ajatuskokeen kanan pään katkaiseva kirves. Yksi vastaesimerkki voi osoittaa induktion vääräksi. Induktio on tältä osin epäobjektiivinen. Kuitenkin falsifioinnin prosessi modus tollens -rakenteensa kautta on perusteluperustaltaan deduktiivinen ja objektiivinen.
Näin ollen voidaankin sanoa, että nykyaikaa vaivaa se, että ihmiset eivät tavallaan ole halunneet tai osanneet irtautua siitä että omien henkilökohtaisten uskomusten perustelu olisi oleellisen tärkeä lähtökohta. Ja Humen induktion ongelmaa itse asiassa käytetään siten, että omien henkilökohtaisten uskomusten perustelua voitaisiin tehdä ilman että joku tulisi kritisoimaan, kaatamaan, kumoamaan ja vääräksi osoittamaan erilaisia maailmankuvia. Tämä on ironista, sillä edes se vedottu induktion ongelma ei anna lupaa tälläiseen kritiikki-immuniteettiin ; Humen kritiikki koski induktion todistamista, ei sen kumoamista. Ilman tätä tematiikkaa joka päivä kanaa ruokkineen isännän kirves ei voisi todistaa tehtyä induktiota isännän jyväntuontikoneeksi olettamisen vääräksi!
Itse asiassa voidaan sanoa, että modernissa maailmassa uskomiseen oikeuttamisen filosofia onkin pakosti subjektiivista. Se keskittyy siihen mitä ihmiset uskovat ja mitä he haluavat uskoa. Tämän perustaksi ympäristö enemmän sovitetaan ja tulkitaan, kuin tehdään testejä siitä onko ympäristö todella sen maailmankuvan mukainen. Tässä maailmassa on vain mielipiteitä. Ja siksi voidaankin sanoa että induktion ongelma on pahempi ongelma näille relativisteille kuin tieteelle. Jokaisessa maailmankuvassa kun pidetään asioita hyvin tärkeänä, niitä yritetään usein myös levittää muille ja näkemyksistä kinastellaan ahkerasti. Oikeuttamisen filosofiassa nämä jäävät kehäisiksi ja ilmaan kuten induktion perusteleminen induktiolla. Niin kauan kuin tätä ei tajuta, maailmankuvakeskeiset ihmiset voivat jopa ylpeillä sisäisellä koherenssillaan ja pitävät tätä samana kuin "mahdollisuus". Eli jokin mikä on otettu klassisen todistamisen tilalle tässä relativistisessa maailmassa.
Ja tästä päädytään siihen, että relativismi ei kykene käsittelemään objektiivista totuutta mitenkään, oikeastaan edes torjumaan sitä. Sillä kun sen maailmassa uskomus on sidoksissa ihmiseen itseensä, objektiivisuuden määritelmä itsessään esittää että se on jotain joka on totta riippumatta siitä uskovatko ihmiset siihen vai eivät! Ilkka Niiniluoto onkin esittänyt tähän liittyen paradoksin, jossa relativismin voi ohittaa sanomalla että omassa maailmankuvassa relativismilla ei ole väliä ja että tämä on totuus hänelle yksilönä.
Popperin malli ei tietysti ole edes uusinta tieteenfilosofiaa, ja moni näkee sen puutteellisena. Kuitenkin se joka tapauksessa ratkaisee varsin ehdottomasti induktion ongelman antamat haasteet. ; Se on perustelun ytimeltään ehdottomasti objektiivinen, se ei vain anna lopullisia ehdottomia todistuksia, jonka moni kokee riittämättömäksi, koska uskonto sentään antaa kaikenkattavuuden ja ehdottomuuden kokemuksen. Eli tunteita joita uskomuksiaan oikeuttavat perimmiltään nykyään rapsuttelevat.
Kun yritämme kumota teoriaamme ja epäonnistumme tässä toistuvasti, olemme epäonnistumiessamme onnistujia ; Ajatus joka tuntuu mielisairaalta paradoksilta omien uskomusten oikeuttamisen näkökulmasta on objektiivisuuden kannalta aivan hyväksyttävä.
Toki joku voisi sanoa että Popper olettaa että objektiivinen totuus on olemassa. Ja tähän on hyviä syitä. Jokainen tieto on joka tapauksessa yksilöiden ja ihmisten omaisuutta. Ja sillä on korroboraatiota mutta ei varmuutta. Ja ihmiset uskovat näitä. Popper vastasi tähän haasteeseen viittaamalla "tiedon maailmaan" joka piti sisällään ongelmia, argumentteja, perusteluja, suoritettuja empiirisiä testejä . Tietoja kaikista kirjastoista. Vaikka yksilöllä on tietoja, niin tämä tiedon maailma ylittää yksilön rajat.
Popper kuvasti tätä maailmaa ajatuskokeella. Hän käski kuvittelemaan kunnon maailmanloppuskenaarion. Sellaisen, jossa on kaksi versiota. (a) Ensimmäisessä maailmanlopussa kaikki maailman ihmiset, paitsi muutama, kuolevat. Jäljelle jää kirjastoja, ohjekirjoja, työkoneita ja vastaavia. Kirjat ja tallenteet säilyvät. Skenaario on siis vähän kuin neutriinopommi keittiössä : Astiat säilyvät mutta nalkutus lakkaa. (b) Toisessa versiossa ihmisten lisäksi kirjallisuus tuhoutuu.
Popperin mukaan jos uskoo, että ensimmäinen maailma pärjää paremmin ja että tulevaisuuden ihmiskunta palautuisi nykyiselle osaamistasolle nopeammin skenaariossa (a) kuin (b) viittaa siihen, että tieto on tosiasiassa jotain jossa subjektiivinen ja objektiivinen lyövät kättä. Tieto onkin muutakin kuin subjektejen uskomuksia. Se on tällöin kasautuvaa, eikä pelkästään yhden elämän mittaan kerätyn tauhkan keräämistä jossa on loputon prosessi jossa joka ikinen ihminen aloittaa elämänsä alusta ilman mahdollisuutta ponnistaa aiempien sukupolvien hankkimista tiedoista ja taidoista. Inhimillinen ja transsendentti kohtaavat jossain mielessä. Ja siksi fallibilistinen tieteenfilosofia on erikoisella tavallaan hyvin loistokasta.
 |
| Epistemologiaa ei voi tehdä nojatuolissa istuen! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti