Suhteeni ihmisiin on kenties turhankin suoraviivainen, kuitenkin tämän suhtautumisen suhde feminismiin on tietyllä tasolla mysteeri. ; Syynä on koko feminismi -sanan epämääräisyys. Esimerkiksi Rosa Meriläinen korostaa että feminismi ajaa tasa-arvoa ; Sen kriteerinä on se, että miesten ja naisten tulisi olla tasa -arvoisia. Tässä mielessä olen feministi. Toisaalta "Laasasen kritisoima feminismimalli" noudattaa joidenkin feministienkin, kuten Emer O'Toolen, kannattamaa näkemystä jossa feminismille on useampia kriteeriattribuuteja ; Tasa-arvon lisäksi tulee olettaa että tasa-arvo ei toteudu. Ja että se ei toteudu sillä tavalla että toisissa asioissa miehet ovat epätasa-arvoisia ja toisissa naisilla on vaikeuksia. Ja vieläpä että tiedostaminen ei riitä, vaan pitää ryhtyä aktiiviseksi. Ja tässä mielessä en ole feministi.
Kuitenkin jossain määrin olen leimallisesti "miesasian kautta asioita katsova". (Sovinistiksi ei ole sentään koskaan sanottu, joka vihjannee jostain.) Silti en voi oikeastaan tehdä muuta kuin ihmetellä ns. pelimiehiä.
Olen toki jossain määrin tympäytynyt siihen, että moni ei tunnusta että yhteiskunta-asema, ulkonäkö ja muut vastaavat ovat vakavastiotettavia tilastollisia esteitä pariutumismarkkinoilla. Yhtä paljon olen turhautunut väniseviin vässyköihin joiden puheista paistaa pelkkä uhriutuminen ; He katsovat ansioitaan ja valittavat että naiset valikoivat vääränlaisia miehiä. Heidät voi luokitella kolmeen alatyyppiin jotka koen kaikki jotenkin omituisina (Kaikki Laasaslaiset eivät ole sellaisia. Mutta listaan ne ärsyttävät tyypit koska olen "sellainen ärsyttävä tyyppi".):
1: Selvä lannistunut, kiltti ja selvästi yrityksen puutteessa oleva mies. "Naiset eivät ole tulleet kotiini harrastamaan kanssani seksiä vaikka poistin vuokra-asuntoni oven lukon ja olen odottanut täällä 24/7"
2: Omista, illusionaarisista tai todellisista, erinomaisista puolistaan egoutuneet tyypit joiden nettihistoria paljastaa heidän olevan aikamoisia kusipäitä. Ja valittavat että naisilla on väärät preferenssit.
3: Niitä tyyppejä joilla on hyvin tarkat kriteerit siitä minkälaisia naisia pitää olla että kelpaa. Samalla he valittavat että naisetkin pitävät kriteereitä.
Pelimieskulttuurissa hyvänä puolena on se, että uhriutumisen sijaan tilanne nähdään jonain jossa selvitään. Kun maailmaa ei voi muuttaa utopiansa mukaiseksi edes isolla internettiin valittamisella - naisia ei ala kaatumaan solkenaan sillä että käyttää naissukupuolen negatiiviseksi kuvauksiksi tunnistamia asioita (olivatpa tosiasioita tai eivät) foorumeilla ja blogissaan ihan sikana - he päättävät yrittää olla miellyttäviä. Tämä on positiivinen piirre, koska kysymys ei ole passiivisesta uhriutumista ; Realiteetteja ei kuitenkaan kiistetä.
Pelimiehen "ymmärrettävä mutta hieman likainen puoli" on sitten hyvin yleisinhimillistä. Ideaksi tulee joko maksimaalinen kaataminen tai sitten se, että haetaan jotenkin niin haluttavia naisia kuin vain voidaan. Toinen hakee määrää, toinen laatua. Tämä asenne heijastuu "Metron" pelimieskolumnista. Siinä on ymmärretty että uhriasema naisten preferenssejä haukkumalla (olivatpa nämä illusionaarisia herjoja, biologiaa jota on vaikeaa muuttaa tai kulttuurista valtaa josta ei haluta luopua) ei tehdä mitään, vaan sen sijaan pitää miellyttää. "Nykyaikana itsevarmuus, esiintyminen ja oman persoonan esiintuonti on tärkeä taito. Korostan sanaa taito, sillä pelimieskulttuurissa naisten
pokaamista pidettiin taitona: sitä voitiin opiskella, harjoitella ja kehitellä. Tytöt jopa tykkäsivät siitä." Siinä on kuitenkin selvästi kysymys taistelusta resursseista. "Mitään arvokasta – kuten laadukkaita naisia – ei saa ilmaiseksi, niiden eteen on tehtävä töitä ja niiden takia on tapeltava. Mitä vahvempi mies on ja mitä enemmän hän saa niitä asioita elämäänsä, joita oikeasti siihen haluaa, sitä vahvemmaksi tämä yhteiskunta tulee."
Se likainen puoli asiassa onkin sitten se, että perimmiltään pelimieskulttuuri ei rakennukaan sosiaalisuuden vaan resurssipelin varaan. En ole niitä joiden suusta kaikuvat huudot "reduktionismia" ja "materialismia" ovat suoraan tuomittavia. Mutta resurssipeli ja jo genren nimittäminen "pelin" kautta korostaa sitä että kysymys olisi jonkinlaisesta illusionaarisesta suoritteesta. Se onkin sitä. Ja kyseessä on manipulaatio.
Pelimiesten on jostain syystä hyvin vaikeaa ymmärtää miksi heitä pidetään jotenkin vastenmielisinä. Ainakaan minun vastemielisyyttäni ei nosta se, että korostetaan että sosiaalisuus on taito. Se on taito - ja pirun vaikea sellainen. Se, että ihminen osaa esiintyä ja on luova ja kiinnostava ja miellyttävä ovat ansiokkaita tekoja. Mutta kyseessä on kuitenkin manipulaatio eikä aito sosiaalisuus. Pelimiehet tulkitsevat ennakkokäsityksensä mukaan vastenmielisyyden perimmäisen syyn ja siksi toimintaa voi olla vaikeaa korjata.
Asenne on kuitenkin tuttu muualta ja sitä kautta asia voi kenties valaista jotain. Vastaavaa nimittäin löytyy uskovaisilta käännyttäjiltä. Heidänkin tyypillinen piirteensä on se, että heitä opetetaan erilaisiin sosiaalisiin temppuihin. Ja kuten pelimiestenkin parissa, osa niistä on harhaisia, osa taikauskoa ja vain osa on psykologian mukaan todella toimivaa. Kuitenkin näitä temppuja harjoitellaan ja niistä löytyy esimerkiksi korneja koulutusvideoita malliin "miten käännytät juutalaisen". Myös uskovaiset korostavat näitä sosiaalisina taitoina vaikka ne ovat sosiaalisia samalla tavalla kuin joku psykopaatti on sosiaalinen ; Psykopaatti osaa vetää naruista joilla ihminen saadaan ikään kuin ohjattua tekemään tiettyjä asioita. Ihmisen vapaan tahdon manipuloiminen erilaisilla tempuilla on jotain joka koetaan vastemielisenä. Uskovaisenkaan on vaikeaa korjata tilannetta koska he tulkitsevat että vastahankaiset ihmiset vihaavat Jumalaa. He kuitenkin vihaavat sitä saatanan julistajaa joka yrittää käännyttää manipuloimalla ja venkoilemalla jotain kikkakutosia joiden läpi ennen pitkää väkisinkin näkee läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti