Vuohia ja ihmisiä.

"Something in your eyes / it seems / Is all I've ever wanted / (And) Something in your smile / for me / Is calling out my name / Your eyes / it seems / Are mirrors of my dreams / In ways I can't explain / And my heart will never be the same"
(Karen Carpenter, "Something in your eyes")

Vanhassa vitsissä kerrotaan tilanteesta jossa katsotaan karhua. Siinä suomalainen miettii "mitäköhän tuo karhu ajattelee minusta?" USA:laiset sotilaat, jotka tuijottavat vuohia miettisivät sen sijaan "onko tuo vuohi kuolemassa?" Likimain näin karkeasti voisi sanoa, ainakin mikäli meidän on uskominen Jon Ronsonin "Vuohia tuijottavat miehet" ("The Men Who Stare at Goats") -kirjaan. Kirjailija Ronson on brittiläinen toimittaja, joka kirjoittelee muun muassa "The Guardianiin".

Kirjassa kerrotaan monista mielenkiintoisista Yhdysvaltojen armeijan projekteista. Niiden tutkimuskohteet ovat "vähintäänkin erikoislaatuisia". Listaan muutamia tälläisiä tutkimuskohteita, jotka on otettu vakavasti.
1: Voidaanko vihollinen päihittää esittelemällä heille suloisia karitsoja ja soittamalla heille rauhoittavaa henkistä musiikkia.
2: Voidaanko tiedustelua tehdä psyykkisin PSI -voimin, esimerkiksi voidaanko pelkällä ajatuksen voimalla löytää etsitty henkilö Saddam Hussein tai joku muu tavoiteltu, voidaanko saavuttaa kyky tuntea uudet paikat opettelemalla ympäristö etänä ajatuksen voimalla.
3: Voidaanko ajatuksen voimalla muuttua näkymättömäksi.
4: Voidaanko taistelukentällä haavoittuneiden ensiapu suorittaa shiatsuhierontana
5: Voidaanko sotilaat harjoittaa oikeille kvanttivärähtelytasoille niin että heidät voidaan opettaa kävelemään seinien läpi. Atomeissa kun on enin tila on tyhjää, joten sotilaat voivat kenties harjoittaa lomittamaan atominsa oikein. (Kirja alkaa kertomuksellä tästä, ja koevuosi oli 1982.)
6: Voidaanko katseella tappaa. Tätä tarkoitusta varten Fort Braggiin laitettiin vuohia. Näissä kokeissa itse asiassa kuoli vuohi. Sääli että se oli väärä vuohi, ei se joka piti tappaa vaan toinen. Aluksi kokeissa käytettiin koiria, mutta kun ne eivät kuolleet, tilalle laitettiin vuohia koska selitettiin että sotilailla oli liian kova tunneside koiriin. Vuohet olivat sopivan neutraaleja uusiksi ehdokkaiksi. (Cruel for the goats: They are such a splendid animals!) No, ehkä niitä ei tuijotettu tarpeeksi kauan?
7: Voidaanko henkilöitä kuulustella ajatuksenlukukyvyllä.
8: Voidaanko kuulusteltavat henkilöt kertomaan tietonsa viihdemusiikilla jonka sisällä on salattuja viestejä.

Vastuussa näistä Ensimmäisen Maailmanpataljoonan opeista olisi peräisin yhdeltä tyypiltä: Ohjeistuksen sisältö kun on everstiluutnantti Jim Channonin käsialaa. Vietnamveteraanit halusivat voittaa rauhanomaisesti ja verettömästi. Kun New Age -aate ja erikoisjoukkojen taistelijat lyömättömäksi yhdistelmäksi, voisi tuntua että odotettavissa on vähintään hyvää viihdettä. (Vahingonilo on paitsi paras ilo, toisten mukaan myös ainut ilo.)

Kirjassa Ronson käy lävitse tuollaisia Yhdysvaltojen armeijan tekemiä tutkimuksia. Aluksi kirja tuntuu viihteeltä, mutta lopulta se tuntuu viittaavan muuksi, ja lopuksi se alkaa tuntumaan vakavalta viihteeltä. Alkupuoli kirjasta kun lähinnä huvittaa, mutta pian ymmärtää että tavoitteissa ollaan tosissaan. Alun sekavat ja toisistaan irralliset tarinat ikään kuin kietoutuvat tässä puolivälin vaiheessa yhteen, eikä juttu enää siinä vaiheessa juurikaan naurata. Tarinat eivät enää olekaan irrallisia, vaan kokonaisuus rakentuu näiden päälle. Lopputulos ei ole niin hauska.

Kirjassa viitataan myös moniin levinneisiin juttuihin: (Tämä olkoon ennen kaikkea liittymäkohta siihen elämysmaailmaan, joka kuvastaa kirjan luonnetta ja sitä emootiota jonka se minussa synnytti täsä vaiheessa lukuprosessia.)
1: "Heavens Gate" sai oudon ideansa komeetan pyrstöstä "kirjassa käsiteltyä kautta".
2: LSD ei saanutkaan ihmisiä lentämään, tosin jos LSD ei toimi kokeessa ja koehenkilöä lyödään aseen perällä päähän, ilmalentoja ikkunasta on odotettavissa.

Kirjan tavoitteetkin paljastuvat. Abu Ghraibin ja Guantanamo Bayn uutisiin levinneet kidutustapaukset liittyivät Irakin sotaan, ja vähintään PR:älle oli ikävää, että Yhdysvaltojen kaltainen sivistysmaa eikä mikään barbaarivaltioksi leimattu, oli näiden tapausten takana. Näissä paikoissa vankeja kidutettiin, kiusattiin ja häväistiin jopa oudoilla tavoilla: Kidutuskeinona oli muun muassa Metallican "Sandman" ja lastenohjelma "Barney the Dinosaur" -tunnusmusiikin soittaminen välkkyvaloissa vangituille. Amerikkalaiset tiedotusvälineet pitivät tätä Strobo-Discoa hauskana, mikä rinnastuneena inhimillisen kärsimyksen kanssa ei tuo hyvää mieltä. Etenkään, kun ainakin kirjan haastattelujen mukaan näissä paikoissa nöyryytettiin vankeja paljon pahemmillakin tavoilla, sellaisilla että edes minun kaltaiseni kyyninen koomikko ei keksi niistä vitsiä. Tai keksisi, mutta niiden kirjoittaminen ja esittäminen olisi "very low".

Näistä tempauksista oli kirjan mukaan vastuussa PsyOps (psykological operations) yksikkö. Erikoiset projektit saivat nousua kun 11/9 2001 kaksoistornien tragedia johti epätoivoiseen tilanteeseen ; Osama bin Ladenhan on yhä karkuteillä. Pakon edessä oli sitten syytä heittäytyä vähemmän nirsoiksi keinojen suhteen ja sekoittaa mukaan hieman epämääräisempiäkin aineksia. Ronsonin kirja yrittääkin pääasiassa ymmärtää tai ainakin selitellä sitä, miten Abu Ghraib ja sen käyttämät kuulustelumetodit yhdistyvät psykologiseen sodankäyntiin jota on kehitelty 1950 -luvusta asti. Henkenä on, se että alussa koomisesti alkaneet jutut johtavatkin siihen, että alussa veretöntä sodankäyntiä tavoitelleet koomiset metodit johtivat absurdiin ahdistamiseen, koska kirjaa koristavat projektin jäsenten joutuminen mielisairaalaan tai hiljaisesti eläkkeelle. Ja kun kukkaislapset lakoontuvat, alkavat rikkaruohot rehottaa. Kirja mainitsee nimeltä Pete Brusson, joka esitteli tapaamisessaan lelun näköistä kidutuslaitosta, jolla sai aikaan paljon kipua olemattomilla vammoilla.

Kirja toi kuitenkin esiin sen mielenkiintoisen asian, että sotilastoiminta ei ole tiedettä vaikka molemmissa tehdään tutkimuksia.
1: Asevoimia kiinnostaa toimivuus, tiedemaailma on enemmän teoriakeskeistä.
2: Armeijaa ei sido tiedemaailman eettiset säännöt: Jos jokin koe ei saisi tutkimuslupaa koska se on "liian julma", asevoimilla vastaavia juttuja ei niinkään ole.
3: Tiedemaailmassa keskeistä on avoimuus, eli tutkimuksia julkaistaan. Armeijassa taas arvokkaimmat toimivat projektit saavat leiman "Classified", "Top Secret".
4: Asevoimia kiinnostaa koko ajan uusien entistä tehokkaampia ja huomaamattomampia menetelmiä nopeasti, ja raha ei ole ongelma. Tiedemaailmassa uudet teoriat korvaavat vanhat hitaammin, ja taloudessa on ainakin nykyaikana enemmän rahapulaa kuin sotaintoisessa USA:ssa, joten armeijan tutkimuksen ei tarvitse olla keskittynyttä tai edes uskottavasti tuottaa tuloksia
→ Kaiken kaikkiaan; Armeija voit kokeilla enemmän, erikoisempia, epävarmempia, epätieteellisempiä ja sairaampia asioita.

Ja sitten siihen kirjan aineistonkäsittelypuoleen. Tämän kirjan kohdalla pitää nimittäin olla tarkkana: Lähteidensä kannalta kirja on ongelmallinen. Se kun on muodostettu vanhaan kunnon gonzo -tyyliin ; Kirjassa aineisto on lähes täysin haastattelupohjaista, jotka on laitettu kirjaan sellaisenaan. :
1: Ronson on koonnut tiedoilleen monikohtaisen lähdeviitteistön. Moniin kohtiin löytää virallista vahvistusta myös muualta, ja asiat ovat asian sisällön, argumentoinnin kautta pätevää ja lähteidensä kautta luotettavaa tavaraa.
2: Ja osa on ennästään aihepiiristä kiinnostuneille tuttua juttua, mikä on toisaalta "sitä luotettavaa mutta toisaalta asiaa tunteville tylsää tavaraa."
3: Osa on myös Yhdysvaltojen hallituksen myöntämää.
4: Toisista asioista ei voi olla niin varma, esimerkiksi virallinen USA:n kanta ei ole se, että se olisi mitenkään autorisoinut kidutukset. (Tässä kohden syyllinen ja syytön tietenkin esittävät että ovat syyttömiä, joten asiasta ei pääse varmuuteen.)
5: Toiset lähteet taas ovat erikoisia, esimerkiksi eläimiä tuijottamalla tappava taistelulajimestari Guy Savelli on sellainen, että hänestä ei tule määrite "selväjärkinen ja luotettava lähde" ihan ensimmäisenä mieleen.

Kirjassa on kuitenkin salaliittoteoreetikoiden käyttämiä kikkoja ja elementtejä, ja jos niihin ei ole ennalta tutustunut kirjan lukeminen vaatii erityistä taitoa nähdä outouksien läpi. Kirjaa lukiessa pärjää, jos ja vain jos muistaa "kriittisen lukutavan", eikä "pidä mieltään niin avoimena että aivot valuvat korvista". Pahempiakin on nähty, ja aihepiiri on siihen liittyvän "perustellusti olemassaolevan salailun" vuoksi hankala ylipäätään.

Itseä, joka on tutustunut mielenhallintaa koskeviin juttuihin muutenkin, suorastaan ärsyttää se, että Ronsonilla on välistä tapa esittää väite ja esittää tätä sen jälkeen faktana, ja näitä kasataan siten että lukijaa menee helposti sekaisin, jos ei ole tarkkana. Palaset yhdistämällä syntyy lisäksi sen verran aukkoinen kudelma, että kokonaiskuvassa on helposti mukana "fiilistulkintaa". Esimerkiksi kirjasta saa vahvasti sellaisen kuvan, että kidutuspaikoissa vierailleet tai muuten poliittisesti tärkeässä asemassa olevat henkilöt Rumsfeld, Rice, Gonzalez ja Bush olisivat jotenkin tienneet ja salaisesti hyväksyneet vankien kidutuksen. En välttämättä ihmettele jos näin on, mutta kirjan todisteet eivät vielä minusta ole sellaisia että laskisin ne "todisteiksi". Ne ovat korkeintaan "aihetodisteita". Minä jos kuka olen periaatteessa halukas kuulemaan kuinka USA:n tilanne ja kidutuksen kulttuurispoliittinen selitys voitaisiin tiivistää muotoon "an elected leadership waging a messianic war." Mutta en ole valmis tekemään sitä ihan näillä todisteilla. Kutsun tälläistä menettelyä johdatteluksi (joka aikaansaa ärsyyntymistä, toisin kuin vetoaminen jossa henkilö perustelee vain miksi jokin asia voi mahdollisesti olla jotenkin - joka kykkö aikaansaa joskus mutta ei aina myötähäptää - tai perustelu joka sanoo miksi asian pitää olla jotenkin eikä muuten, joka on hyvä.) Tosin nämä keinot tietenkin iskevät salaliittojen ystäviin kuin Wincapitan osakkuus 10 000:lle.

Kirjassa on toki myös valtava määrä varmoja tietoja, kuten nimiä ja päivämääriä ja yksityiskohtia ja tutkimussuunnitelmia. Ongelma ei synny niinkään asiavirheistä, vaan siitä että aktuaalisen datan lomaan jätetään tilaa "arvauksille", joihin vielä hieman johdatellaan. Isoin aukko on siinä, että varsinaisten New Age -joukkojen olemassaoloa ei todisteta. Tietenkin salainen ei olisi salaista, jos se olisi julkista, mutta harppaus olemassaolevasta vuohilaboratoriosta katseentappojoukkoihin joita pistetään salaisille missioneille, on aikasmoisen iso. Ja jopa minun sinällään vakaa luottamus ihmisten epärationalisuuteen on tässä kohdin rajallista.

Mutta tietenkin voi olla että new -age sotilaat ovat fakta ja tämä kirja vain vuodatusteos, jossa kaltaiseni skeptikot saadaan vakuuttamaan että tälläinen on huuhaata, jolloin esimerkiksi "Suomen Uljas Soturi Iliit" ei testaisi näitä oikeita toimivia katseellatappamiskeinoja ja vastaavia Pyhän Jääkiekon nimeen ja saisi sitä kautta keksittyä sotilasmahtiasioita joiden Ainoa Oikea Paikka Tämän Hetken Osaajien Mukaan On Vain USA:n Mahtava Armeija. Tai sitten minä olen yksi niistä! Eräiden mukaan tämä olisi jopa mahdollista, koska olen hyvä tuottamaan pienillä vammoilla paljon kipua, nimittäin puujalkavitsieni kautta: Jos niistä yrittäisi jotenkin uuttaa jonkinlaista tylsyysseerumia, sitä voisi käyttää vaikkapa amputoitujen sotavankien hoitamiseen? Perhaps God don't heal amputees, mutta puujalkaseppää aina tarvitaan.

Voin pistää tälläisen lopetuksen, koska kirjan kirjoittaja selvästi hyväksyy että aihe on outo, ja lähestyminen puutteellista, ja esittää juttua siksi humoristisessa sävyssä. Kyseessä on siis eräänlainen itsehuvittunut salaliittokirja, josta kuitenkin myös oppii joitain asioita.