Itse asiassa Oswald Spengler liitti tornit oleelliseksi osaksi länsimaiseen kulttuuriin. Ne olivat perustaltaan jopa oleellisia Pyhyysnäkemystemme kanssa. Hän näki että kohoavat tornit juurikin ilmaisevan ihmisen halua, kaipuuta ja pyrintöjä kohti ääretöntä. Tornia kuvaakin aina jonkinlainen mahtipontisuus. Ne ovat jossain määrin jopa pömpöösejä laitoksia.
Tietyssä mielessä Baabelin torni kuvaakin juuri tätä samaa pyrintöä jota Spengler liitti etenkin yhteiskuntamme tornien rakentamisen "faustiseksi" määrittämäänsä luonteeseen. ~ Käsite "Faustinen" on tietysti poliittisesti värittynyt ja tarkoituksella sellaiseksi väritetty ; Se muistuttaa että Faust teki diilin paholaisen kanssa saadakseen tietoa ja vaikutusvaltaa. Faust möi ikuisen sielunsa höpön onnellisuuskirjan setistä, tosin itse asiassa vajaasta setistä. Nykyään kun halutaan myös ystävät sen vaikutusvallan lisäksi!
Tornitalojen kohdalla ihmiset hyväksyvät "faustisen luonteen" paljon helpommin kuin vanhempien kirkontornien kohdalla. Syynä on osittain se, että rakentajien idelogia painaa melko paljon. Tornitalo nähdään malliesimerkkinä jostain joka tehdään taloudellisten intressien vuoksi. Kirkko taas tavoittelee torneillaan henkistä ulottuvuutta. Itse olen - tunnetusti - hieman sokea tämänlaisille piirteille. Rakentamisen taustaideologian sijaan katson sitä miltä rakennukset näyttävät. Tästä ajattelutavasta yhden kätevän ajatuskulman saa "Esoteerinen maantiede" -blogin kautta. Helsinkiä kuvataan vinoon kasvaneena ja sitä halutaan suoristaa. Siellä viitataan John Ruskinin ajatteluun. Siellä aprikoidaan miten Ruskin reagoisi nyky-Helsinkiin ; "Jos olisimme ajeluttaneet häntä läpi ruuhkajonoisten kehäteiden, syösseet hänen silmilleen betoninharmaiden ja ravan kuorruttamien meluvallien lohduttomat peninkulmat, pakottaneet hänet kohtamaan levottomien ja räikeiden, kaikista esteettisyyden minimivaatimuksista irtisanoutuneiden hallialueiden loppumattomat vyöt, vieneet hänet valtaville logistiikka-alueille, joissa rumuus ja tympeys tuntuvat saavuttaneen ehdottoman kattonsa - olisiko hän pyörtynyt, itkenyt, räjähtänyt hysteeriseen nauruun - vaiko vain painanut päänsä vaieten alas?" Kirjoittajan tyylistä käy selville ainakin se, että hän ei näe Helsinkiä esteettisenä.
Ehkä tämä on osasyynä sille, että minun on hyvin vaikeaa nähdä moniakaan rakennuksia rumina. Tornitalojen kohdalla koen jopa syvää tyytyväisyyttä. Minullakin on - sanotaan nyt "faustinen" - halu nähdä asioita korkealta. En varsinaisesti pidä korkeista paikoista, ne ovat vain erittäin vetoavia. Olen niitä jotka joskus paskat housussa kiipeävät korkeisiin paikkoihin tämän vuoksi. En saa hirveän suurta iloa peltomaisemista tai merestä. Jos maisema haluaa olla minulle mieleen, sen pitää olla korkealla ja siellä pitää tuulla.
1: Olenkin joskus vähän leikillisesti sanonut että minussa täytyy olla jotain vartiovuorten sotilaiden geeniperimää. Tämä on varmasti jollain tavalla totta, jos sukua pengotaan riittävän kauas niin tokihan sieltä joku kytkös löytyisi. On siinä varmasti jonkinlainen ideologinenkin kytkös etsittävissä. En kuitenkaan ole niin kulttuurideterministi tai geneettinen deterministi että voisin koskaan sanoa tuota ihan täysin vakavasti.
Toisaalta minulla ei tunnetusti ole kauneustajua. Tätä voikin nähdä esimerkiksi "Takkiraudassa" mietityn taidekuvaston kautta. Hän korostaa karkeasti sitä että buddhalainen kulttuuri on esteettistä ja sen perusilmeneminen on pa"kitchiä". Länsimainen taidekäsitys taas keskittyy luomisen ja asioiden uudelleensanomiseen ja ilmaisun sisältöön ja se joutuu siksi alati painimaan sen kanssa että "missä vaiheessa taide muuttuu roskaksi, ryönäksi, sikailuksi, sabotaašiksi tai rikokseksi?" John Ruskinin ottaminen tähän yhteyteen tietysti liittää myös tornitalot tähän teemaan. Keskiluokkaisuusteemakin saadaan mukaan "Psykologi Hannah Arendt surkutteli, että kansan elintason nousu ja työväenluokan vaurastuminen johtaa myös taiteen banalisoitumiseen ja mauttomuuden nousuun: hyvä taidemaku häviää tällöin täysin. Kitsch onkin juurikin kaikkien saatavilla olevaa tusinataidetta." Onkin selvää että esimerkiksi vanhat kirkkorakennukset ovat usein nimenomaan tornitaloja jotka on kuorrutettu kitchillä, elementeillä jotka teeskentelevät ja antavat kuvaa kuin niissä olisi enemmän arvoa kuin niissä onkaan.
Tosin estetiikkatajuani ei kuvaa myöskään "urbaanius" sanan täydessä merkityksessä. Kykenen nauttimaan tornitalorykelmistä lähinnä siinä missä metsästäkin. Mutta jos minun annetaan valita, kokemuksen ydin ei ole pellolla, kaupungissa eikä metsässä. Se löytyy radanvarsilta ja muilta "välitiloilta". Graffitit ja rakennustyömaat ovat esteettisiä, väliaikaisia ja siksi elossa. Esteettiseksi koettu "henkisyys" näyttäytyy usein pinnallisena. Niissä tavoitellaan illuusiota ja kun tämä ei sovi todellisuuteen, niin lopputulos on kuollut ja jämähtänyt kokonaisuus. Tässä sitä on kuin liian pieni voinpala liian suurella leivällä. Ei ole ihmisen paikka se. Minulle kitciin upotettu idealismi on maksimaalisen kaukana "henkisyydestä" ja "herkkyydestä", jolla niitä yleensä kaupitellaan. Ne tarjoavat vain illusionaarisen pinnan - pohjimmiltaan Baabelin tornin pömpöösiyden ilman tornitalojen isolla hinnalla kauppaamia näköaloja.
Ja siksi Ruskinin negativiinen suhde kaupunkeihin näyttäytyy minun silmissäni kyynistyneen keskiluokkaiselta valittamiselta. Valitukselta jonka aiheena on se, että maailmassa ei olisi tarpeeksi kitchiä. Onhan sitä, miltei kaikkialla. Jopa niin paljon että mikä tahansa tästä poikkeava - kuten koskematon luonto josta ei ole tehty lenkkipolkua tai ohitustiekaavoitusta - on esteettinen jo tästä kitchistä vapautumisensa vuoksi. Jos kyynikko on tavallisesti pettynyt romantikko ; keskiluokkainen kitchiä halaileva kauneuskuvasto ja sitä vaativa ympäristökritiikki vaatii jo roiman otteen termien "romanttinen ideaali" ja "pettymys" uudelleenmäärittämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti