Kristinuskon januksenkasvot

"Terroristiorganisaation vaarallisuus on suoraan verrannollinen sen saamaan ymmärrykseen ja hyssyttelyyn mediassa ja sen tehokkuus kääntäen verrallinen sen jäsenten ylläpitämään meteliin itsestään."
(Takkirauta)

Tietyssä määrin ylläoleva lausunto voidaan nähdä vähättelevässä mielessä. Sillä korostetaan sitä, että esimerkiksi maahanmuuttokysymyksessä mediassa aika isosti esille tulleet uhkailut ovat vain "pikku juttu". Asiasta on erimielisyyttä ja alaan koulutettujen parista löytyy myös näkemystä jonka mukaan "ei savua ilman tulta". Heistä vihapuhe on sotapropagandaan rinnastettavaa toimintaa jolla oikeutetaan tulevia väkivallantekoja. ; Kuitenkin tietyssä määrin mainittu pitää paikkaansa. Voidaan sanoa että väkivaltaa on sellaista jossa väkivallalla uhkailu on enemmän varoitusrituaali jolla vaiennetaan. Ja sellaista jossa hiljennetään vastapuolta väkivallalla ja jossa manööverejä ei pidä paljastaa ennalta koska muuten on Poliisi odottelemassa esteenä strategisesti tärkeän H -hetken koittaessa.

Tässä määrin esimerkiksi klassista natsimeininkiä on kuvannut tietty pömpöösiys. Uhkaavuutta on ollut eleissä, mutta se on ollut sen verran sirkusta että tätä on ollut yllättävän vaikeaa ottaa kunnolla vakavasti. Viime aikoina puheet ovat tältä osin hyssyttyneet huomattavasti - rasismi ja natsismi kun on korvattu paljon poliittisesti korrektimmalla islaminvastaisuudella ja maahanmuuttokriittisyydellä joiden alla ennen rasismin ja natsismin nimissä tehty toimita voidaan tehdä nyt. Vain vähemmällä vastustuksella ja enemmällä hyssytyksellä. Siksi ei pidä ihmetellä miksi homojen kulkueita on kaasutettu ja kirjastoihin käyty puukkojen kanssa vasta sen jälkeen kun maahanmuuttokriittisyys astui kuvioihin. Maahamuuttokritiikissä on tietysti se puoli, että se ei itsessään ole rasismia. Se on enemmänkin vain rasismihenkinen. Se luo tilanteen jossa moni einatsi nimenomaan suojaa natseja vaikka ei hyväksy natsismia. Sloganissa on siis selvästi jotain ansiota.

Siinä määrin missä lause on nähtävissä vakavasti, olisi syytä pitää kristillistä väkivaltakulttuuria äärimmäisen vaarallisena. Sitä nimittäin kuvaa tietty ... diskreettiys. Kyseinen ilmiö on lisäksi sellainen että sitä on hyssytelty. Asia on toki nyt ollut vahvasti muuttumassa. On esimerkiksi tulossa paljon kirjoja aiheesta. Niiden takana on vuosikausien teot. Ne eivät ole tulleet aiemmin julki koska se mitä itse olen oppinut kristillisestä väkivallasta on se, että kristinuskon väkivallalla on januksenkasvot.

Tämä liittyy oleellisesti siihen kysymykseen mitä tänään esitettiin "Metro" -lehdessä. Siellä kerrottiin että tiedettiin mitä uskonnon uhreille on tehty, ja että asiasta on silti aika vähän meteliä. Kysymys oli että kun ilmiö on tosi, niin miksi sitä ei näy missään. Tämä vähyys on jokin jonka perusteella moni näkee että ilmiötä ei ole olemassa. Kun ei ole media näkyvyyttä, ei tavallaan ole olemassakaan. Toisaalta jokainen tuppaa järkyttymään siinä vaiheessa kun selviää mitä kaikkea uskonnossa uskonnon nimissä ja uskonnon kautta voidaan tehdä toisille ihmisille. Tähän "hiljaisuuteen" on kuitenkin monia syitä. Yritän itse asiassa listata niitä tähän.

Ensimmäinen sääntö on se, että reagointeja on karkeasti ottaen kahdenlaisia:
1: Kun teot tulevat julki, ne ovat niin kauheita että niitä ei uskota. Ajatellaan että kristitty ei voi tehdä tuollaisia. Henkilö loukkaantuu oman vakaumuksensa puolesta. Esimerkiksi jos uskonto liitetään rasismiin voidaan selittää että Jeesus pelastaa kaikki.
2: Kun teot tulevat julki, niitä pidetään ihan normaaleina. Selitys onkin yleensä siitä miten teko on ollut oikeutettu. Esimerkiksi jos uskonto liitetään islamilaisten vastustamiseen ja se assosioidaan erityisesti tummaan ihonväriin, tätä pidetään oikeutettuna koska oman uskonnon mukaan islam on harhaoppi.
+: Ja tärkein tähän kohtaan liittyvä lisäys on se, että käytännön tasolla et juuri koskaan tiedä kumpaan luokkaan jokun tietty henkilö kuuluu.

Tämä jako on omituinen mutta hyvin oleellinen. Tämä näkyy "Ei oikea kristitty" -argumenttejen kautta varsin hyvin. On nimittäin niin että esimerkiksi kouluampumisten yhteydessä on korostettu että jos kristitty tekisi joukkoampumisia, se rikkoisi suoraan uskontoa vastaan. Näin selitetään että teot ovat itse asiassa ateistisia ja liitoksissa ateismiin. Samat ihmiset eivät kuitenkaan noudata tätä "dogman lukemista" silloin kun teko on selkeästi kristillisesti värittynyttä. Silloin korostetaan vain että "tekijä on hullu". Tämänlaisia tulee vastaan melko usein. Esimerkiksi vauva on voitu laittaa mikroon koska tässä on nähty demoni. Samoin pahojen henkien manauksien yhteydessä on kuollut ihmisiä. Yleisimpiä lienevät kuitenkin ns. hoitoon menemättömyyspuolet. "Tämä päivä" -blogissa on tähän liittyvä tuore juttu. Sen kohdalla oleellinen ero kristittyjen puolustamaan Jalovaaraan nähden on se, että tässä sattui kuolemaan ihmisiä. Jokainen tämänlaisen parissa toimiva leikkii tuurilla. Jos kuolemia ei tule, on se oikeaoppista. Koska kristityt uskovat ihmeparanemiseen ja demoneihin, onhan molempia faktakirjoista suurimmassa, "Raamatussa". Jos joku kuolee on selitys että "hulluja on ateisteissakin" ja selitys ei liity ideologiaan vaan mielenterveyteen. (Ja samat tyypit loukkaantuvat jos minä sanon uskovaisia kohkaajia hulluiksi. Body count eli tämänlaisissa tapauksissa pohjimmiltaan tuuri erottaa ihanneuskovat ja uskontopöpit toisistaan.)
1: Itse näkisin että hullut ihmiset tekevät hulluja asioita ja siksi hullut ateistit värittävät tekonsa ateismilla ja hullut uskovaiset uskonnolla. Mutta aika harvat uskovaiset ovat valmiita tähän. Heistä hun ateistisesti värittyneen rikosselityksen kohdalla ideologia on tärkeä. Mutta kun kristitty tekee mitä tahansa, se on selitettävä muulla kuin dogman kautta. Se, että suoraan torjuu ajatuksen että vauvasta on kasvamassa antikristus ei olekaan enää ateismia ja naturalismia, kun joudutaan elämään mikrossa käväiseen kuolleen vauvan kanssa.

Ylläoleva oli lähinnä tuomassa huomiosi. Sillä tosiasiassa se kuvasi vain yhden linjan uskovaisia. Tosiasiassa tämä jakolinja fundamentalistisiin suuntauksiin ja leppeimpiin suuntauksiin ei ole oleellinen. Oleellinen on idea siitä että kritiikki ohitetaan joko sellaisena että se on oikein. Tai sellaisena että se ei koske oikeasti kristittyjä. Kaikki kritiikki kohtaa periaatteesa täsmälleen saman idean. Uskonnollinen väkivalta on joskus uskovaisista "kamalaa". Silloin se selitetään vääräoppiseksi. Monesti väkivalta on kuitenkin "ihanaa" ja silloin sille keksitään oikeutus. Molemmissa tapauksissa tekojen välillä voi olla hyvinkin marginaalisia eroja. (Jos sinut hakataan ihonvärin vuoksi tai sen vuoksi että olet islamilainen, ihmiset saivartelevat rasismi -sanan merkityksestä jos eivät ole uhreja vaan ovat kristittyjä väkivaltailijoita.)

Ongelmia tulee kuitenkin siinä että usein näihin tekoihin ajautuva on hyvin varovainen. Tässä kohden toiminnan kuvaukseksi sopinee määritelmä "se on oikein mutta ei laillista". Lakia voidaan hyvin tässä kohden kiertää koska jos laki ei ole kristillinen niin laissa on vika. Sitä vastaan on oikein kapinoida koska se tukee oikeaa uskoa. Siksi tekijä haluaa yleensä samanaikaisesti oikeuttaa teon, mutta kiertää rangaistuksen. Tämä ei nimenomaan riko heidän oikeustajuaan vastaan. Päin vastoin, tämä kikkailu on heidän oikeustajunsa suora seuraus.

Tästä päästään toiseen sääntöön. Toinen sääntö on se, että uskovaisia on karkeasti ottaen kahdenlaisia:

1: Kun teot tulevat julki, ne ovat niin kauheita että niitä ei uskota. Ajatellaan ihan suoraan että kristitty ei voi tehdä tuollaisia. Siksi oman vakaumuksen puolesta loukkaannutaan. Asiasta helposti pestään kädet ja irtaudutaan asiasta sen sijaan että sille tehtäisiin jotain.
2: Kun teot tulevat julki, niitä pidetään ihan normaaleina ja hyväksyttävinä. Teot eivät ole kamalia koska nehän seuraavat Jumalan lakeja.
+: Ja tärkein tähän kohtaan liittyvä lisäys on se, että käytännön tasolla et juuri koskaan tiedä kumpaan luokkaan jokun tietty henkilö kuuluu

Tässä ytimessä on se, että tosiasiassa väkivaltailu ei ole valtavirran toimintaa. Väkivaltainen kristillisyys on vähän samanlainen kuin maahanmuuttokritiikin ja rasististen iskujen suhde. Valtaosa tuottaa hyssyttelyä. Pieni marginaali tulkitsee tämän hyssyttelyn sotapropagandaksi. Näitä ei oteta vakavasti koska sitä hyssyttelyä on paljon.

"Älä käännä koskaan kenellekään uskovaiselle selkääsi jos et ole aivan varma siitä että haluat siihen puukon."

Tärkein asia on kuitenkin mekaniikassa. Kristillinen väkivalta on hyvin erilaista kuin natsipellejen pömpöösi iloittelu. Se on hyvinkin salattua. Se oikastaan paljastuu vain väkivallan kohteille. Pienen alkusoiton aiheeseen saa huomaamalla mikä on aivan leppoisan uskovaisten uskontoryhmän vallankäyttöstrategia. "ryhmän ylläpitäjät sensuroivat harhaoppisena pitämäänsä materiaalia ja lähettävän ryhmän jäsenille yksityisviestejä, joissa kyseenalaistetaan näiden uskonnäkemyksiä." Tekijät kiinni jäätyäänkin selittävät asiaa parhain päin ja hyssyttelevät. "Yleisimpiä hengellisen väkivallan muotoja, joihin joudumme puuttumaan, ovat syntiin kehottaminen ja Raamatun vastaisen materiaalin levittäminen." Nähdäkseni puolustelun erot ovat semanttisia. Moni kokee väärän uskonnollisen mielipiteen Raamatunvastaisuudeksi. Tämä ei toki ole mitenkään kovaa pelottelua josta pitäisi nostaa kauhun kädet suun eteen. Se nostaa kuitenkin esiin sen, että tärkeimmät keinot joita uskovaiset käyttävät on nimenomaan sensuuri ja henkilökohtaiseksi asian vetäminen.

Uskonryhmien tärkein julkisen hallinnan keino onkin pahstuminen. Pääsääntö onkin se, että uskovaisten ryhät tuottavat närää koska uskovaiset pahastuvat. Ateistien ryhmät tuottavat närää koska uskovaiset närkästyvät. Uskovaisten ryhmät mieluusti suojelevat keskustelukenttänsä koska "tämä ei ole debatointipaikka vaan henkisen kasvun ja omassa uskossa syvenemisen paikka." Ateistien puolella vastaava ei käy koska "mehän vain haluamme herättää keskustelua ja tuoda esiin toisenkin puolen ja kritisoida". Ja jos uskovainen ei kritiikittä saa suoltaa vakaumustaan hän pahastuu jälleen. There is a pattern. Ja se on kaikkialla. Se koostuu hyssyttelystä.

Mutta väkivalta. Se ei ole koskaan julkista. Jos uskovaisten kanssa keskustelusa voi oppia jotain, se on se että keskustelut halutaan aina siirtää mahdollisimman henkilökohtaisiksi. Mielellään sellaisiksi että siitä ei jää rekisteriä. Foorumeilla esimerkiksi argumentteihin ei osallistuta julkisesti - sehän esimerkiksi kasvattaa riskiä että joku osaa vasta-argumentin siihen mitä on itse heittänyt. Sen sijaan lähetetään tunkeilevia yksityisviestejä. Asia ei yleensä jää tähän. Jos mahdollista niin pitää käydä kotona tai työpaikalla juttelemassa kasvokkain. Aivan rauhallisetkin uskovaiset tekevät tätä. Ja se ei vielä ole väkivaltaa. Se on tungettelua ja sosiaalista perseilyä ja osoitus siitä että usko vie kyvyn asettua toisen asemaan ja vie tietyssä määrin taidot ns. asialliseen käytökseen. Mutta kusipäisyys ei ole rikos eikä siitä pidä sellaista tehdäkään.

Mutta kun sanoin "juttelu" korostan että ei se aina jää jutteluksi. Ellei juttelu tarkoita uhkaavaa läsnäoloa, sitä että vieressäsi ajaa auto josta veivataan ikkuna auki ja näytetään kyynärspäätä ja ajetaan rauhallisesti vieressä sanomatta mitään. Tämänlaisia on tietysti vaikeaa saada näytöksi poliisille. Tiet ovat julkisia ja ihminen saa seistä ja "odottaa kaveria" ja "olla pahalla tuulella" työpaikkasi lähellä vaikka joka päivä. Tämä on silti ns. "vitun pelottavaa". Ja tämä nähdään usein oikeutetuksi. Tässä yksi syy on syvä ero ateismin ja uskonnon välillä. Nimittäin se, että ateismi ei ole uskonto ja uskonto taas by definition on. Uskovaiset tunnistavat tämän eron usein "arvotyhjiönä". Mutta sen takana oleva voima on jotain vähäsen muuta. Jos nimittäin ateistin sukulainen käännytetään uskovaiseksi, ateistit kutsuvat tätä halveksivilla nimillä. Mutta jos uskovaisen sukulainen käännytetään ateistiksi, tämä nähdään käytännössä Helvettiin joutuneeksi. Se mikä on ateistille mielipiteenmuutto naurettavaksi hölmöilyksi ja taikauskosoopaksi on uskovaiselle murha. Tästä voi seurata vaikka mitä. ~ Ja tästä seuraa helposti jotain jota ei koskaan merkitä nimelle "viharikos". Sillä evolutionismi tai ateismi tai "homoasiamies" ei ole ihonväri. Kun tummahipiäinen saa turpaan siitä tulee helposti viharikos silloinkin kun se ei ole. Kun ateisti saa turpaan uskonnollisista syistä hän käytännössä vain saa turpaan. Hän näkyy pahoinpitelytilastossa ja kasvattaa "ateistien ja pahoinpitelyjen välistä korrelaatiosta" eikä kavata tilastoissa suinkaan mitään "uskovaisten tekemiä viharikoksia".

Uskonnollisen väkivallan tekijä on lisäksi korostetun renegade. Hän ei suinkaan kerro yhteisölle teoistaan. Tämä on siitä vittumaista että jos sinua vaikka piinataan yksityisviesteillä ja vuodat niitä julkisuuteen, lausuja helposti kiistää mitään sellaista koskaan kirjoittaneensakaan. Tämä muuttuu syyttelypropagandaksi. Toisaalta täsmälleen vastaavaa tapahtuu jos tekee ylitulkinnan ja syyttää syytöntä. Olen ollut osallisena molemman laatuisissa tapauksissa ja tiedän miten ulkopuolisen on lähes mahdotonta tietää mikä on asian oikea tola. Sillä viestintä on yksityistä. Täsmälleen sama tapahtuu myös poliisin edessä. Tilanne on usein "sana vastaan sana". Ja tästä ei tule tuomioita koska todistamisen taakka on syyttäjällä. Puolustautuminen tälläisessä tilanteessa on vaikeaa.

Ja tärkein asia on siinä että valtaosa väkivallasta on "vapaaehtoista pakkoa". On hyvin vaikeaa selittää asiaa muuta kuin selittämällä esimerkkejä. ; Esimerkiksi itse olin hyvin vaikuttunu ja pahastunut kun eräälle nuorelle sattui vahinko. Tätä kutsutaan nimellä teiniraskaus. Uskovaiset vanhemmat eivät hyväksyneet abortin ajatusta. Ja eivät hyväksyneet myöskään yksinhuoltajuuden ajatusta. Joten asia hoidettiin siten että raskauden molemmat osapuolet ajettiin naimisiin. Ukaasina oli se, että jos ei elä oikein vanhemmat eivät voi auttaa lapsen kasvatuksessa tai taloudellisesti. Eivätkä voi pitää ja huoltaa ja elättää omassa kotonaankaan. Tempussa on mukana sekä sosiaalinen lupaus hylkäämisestä - joka tehtiin kristilliseen tapaan siten että jos syntinen eheytyy niin sitten muutetaan tilannetta. Että apu katoaa niin kauan kun ei ole ideologisesti oikeaoppinen. Ihminen jätetään yksin jos ei noudata uskontoa. Ja mukana on myös taloudelliset pakotteet. Teinin on nykyään inaisen vaikeaa tulla toimeen omillaan ilman ammattikoulutusta. Teknisesti tässä ei tietysti ole "Pakottamista" väkivallalla. En usko että se on suoraan rikos. Mutta temppu on silti vähintään törkeä. Tämä ei tietysti ole ainut tapaus ja tiedän myös että ihmiset ovat tehneet sala-abortteja joista ei ole kerrottu kotona koska tästä olisi seurauksia.

Tämänlaisiakin on tietysti vaikeaa näyttää toteen. Ne jäävät lähinnä rajatun lähipiirin tietoon ja sen ulkopuolella esille nousevat sanat "herjaus" ja "haastan oikeuteen jos asia vuotaa" ja muut taktiset lauselmat. Ja tekijät ovat taatusti ns. moraalisesti oikeutetun tunteen alaisia. Että kaikki on hyvin kun on lapsenlapsi jolla on isä ja äiti jotka ovat aviossa.

Lisäksi kirkko ei tosiasiassa ole koskaan tehnyt yhtään mitään. Kritiikkiä on turha viedä eteenpäin koska kirkko hyssyttelee ja ottaa tietysti huoleen ennen kaikkea syytetyn oikeusturvan. Ja väkivaltakulttuuri on nimenomaan diskreetti kohdistettu eikä julkinen rituaaliuhkaileva. Paha uskovainen on januksenkasvoinen tyyppi joka käy kylässäsi, juo kahvia kanssasi, hymyilee sinulle päin naamaa. Ja menee sitten kotiin kirjoittelemaan pikkupikku anonyymejä tappouhkauksia jotka kantaa laatikkoosi.

Kirkko välittää lisäksi muutoinkin lähinnä yhdestä asiasta. Nimittäin jäsenmäärästään. Kirkkopolitiikka on karkeasti sanoen tiivistynyt yhteen lukuun jolla sen olemassaoloa oikeutetaan. Ja siksi se on hyvin varovainen tarttuessaan ylilyönteihin. Ne kun ovat huonoa PR:ää. Jos olet uskontojen uhri, saat olla melkoisen varma että kirkko uhraa sinut ihan ilman tunnontuskia tärkeämmän arvon, maksavien jäsenien, edestä. Siksi asiat hoidetaan sisäisesti nuhteluin ja anteeksipyyntövaatimuksin. (Ja esimerkiksi lestadiolaisyhteyksissä uhrin antama anteeksianto on ollut tärkeä koska muutoin hän ei ole hyvä armelias kristitty. Uhri joka ei anna anteeksi onkin sitten rikollinen.)

Siksi onkin huomattavaa että kun muutama vuosi sitten "Helsingin Sanomat" nosti esiin piiloteltuja pedofiliatapauksia uskonlahkojen puolesta, keskustelussa paheksuttiin sitä miten "Helsingin Sanomat" pitää missionaan uskontojen tuhoamista. Tämä johtuu itse asiassa siitä että uskontokritiikki koetaan lähes aina henkilökohtaisesti ja vain siten. Tästä on seurannut varsin omituinen trendi. Nimittäin se, että jos nostaa esiin yhteisöjen parista nousevan väkivallan, on vaadittu että uskovaiset irtautuisivat ja pesisivät kätensä tästä aktiosta. Ja samoin kriitikolta on vaadittu jotain pitkää sepustusta siitä että miten asiallisiakin uskovisia on. Uskontokritiikin kannalta tilanne on hyvin sairaalloinen, koska sitä voi hieman verrata lääkärissäkäyntiin tai autohuollossa käyntiin. Kun menet autohuoltoon tai lääkäriin, on järkevää kertoa missä on kremppaa. Ei tarvitse sanoa että tämä ja tämä osa on ehjä. Tehtävänä ei myöskään ole pestä käsiä ja irtisanotua tästä pahuudesta. Tehtävänä on tehdä asialle jotain. Moni uskovainen onkin hyvä juuri sillä tavalla että he ensin epäilevät että mitään pahaa on tehtykään. Ja seuraavaksi he selittävät että he eivät yksilöinä ole tuollaisia. Ja pahantekijä jää vakaumuksineen ilman mitään. Uskovaiset irtisanoutuvat hänestä, mutta antavat hänen jatkaa touhujaan täsmälleen niin kuin ennenkin.

Siksi ei pidä ihmetellä että viime aikoina uskonnolliseen väkivaltaan liittyvät asiat ovat tulleet julkisuuteen sitä kautta että siitä on kirjoitettu kirjoja. Sillä kirkko ei näitä asioita hoida. Omien ja vierestä seuraamieni tapausten kautta olenkin melko varma siitä että ainut mikä estää monia uskovaisia on laki ja poliisi. Jos nämä muuttuisivat ja joku joukkoteloittaisi ateisteja julkisesti Senaatintorilla. Puolet papeista itkisi silmänsä kipeiksi illalla kotona. Toinen puoli masturboisi että jess kun oli kivaa. Julkisissa lausunnoissa teoista esitettäisiin virallista jargonia etkä tietäisi kuka itkisi ja kuka runkkaisi. Mutta tällä ei ole oikeastaan paskankaan väliä koska olet kuollut.

Loppukaneetti:

Uskontokritiikissä ollaan hiljaisia seuraavista syistä:
* Väkivallassa uhri sitoutetaan yhteisöön tavalla joka estää avun hakemisen ja saamisen. Taloudelliset ja sosiaaliset sidokset estävät vaikka teot olisivat miltei mitä tahansa.
* Uskonnollinen väkivalta on usein vaikeasti näytettävää. Se kun pyrkii henkilökohtaisuuteen ja vaikeasti todennettavaan ahdistavuuteen. Ja jos siinä on suoraa väkivaltaa se peitetään muunlaiseksi väkivallaksi.
* Uskontokritiikkiin suhtaudutaan siten että kriitikolla on kädet täynnä töitä. Käytännössä todistaminen on tehtävä monelle ihmiselle yksi kerrallaan. Käytännössä aikaasi samanaikaisesti sidotaan yksityisviestipuolustuksiin.
* Uskontokritiikin esittäminen on hyvä keino saada lisää uskonnollista väkivaltaa. Yhteisö rankaisee.
* Uskontokritiikkiä on kaiken kaikkiaan helvetisti mutta sitä sensuroidaan siten että valtaosa siitä on lähinnä uskonnon uhrien näkyvissä.
* Uskontokritiikkiä on yllättävän helvetisti mutta se ohitetaan kutsumalla sitä "uusateismiksi" ja leimaamalla se joksikin joka koskee "anglosaksista kulttuuria". Tämä automaatti estää lähes kaiken. Väärinteko ei kohdistukaan siihen mihin se kohdistuu koska se viittaa johonkin rapakon taakse. (Samanaikaisesti kun juuri sitä rapakontakaista anglosaksista uskontokultturia ladataan suomeen copy-pastein ja apologeetikkojen käännösartikkelein.)
* Uskontokritiikkiä ei kannata tehdä koska se ei johda mihinkään seurauksiin. On aivan turhaa miettiä onko kirkko hyväntahtoinen vai ei. Kun apua ei saa, ei olotilaa kannata pahentaa.

Uskontojen uhrien pitäisikin tajuta että he eivät tavallaan edes voi tehdä mitään. Kaikki mitä he tekevät on käytännössä tilanteen pahentamista entisestään. Sillä uskonnollisen väkivallan vaarallisuus on suoraan verrannollinen sen suojakseen saamaan hyssyttelyyn. Ja sen tehokkuus on kääntäen verrannollinen sen näkyvyyteen. Ja uskonto on yhteisö jonka elinehto on se, että myy pehmokuorta ja liittää uskonnon eettisyyteen, hyvyyteen ja rakkauteen. Tämä brändääminen on kierolla tavallaan aina hyssyttelyä - jopa silloin kun sitä tekee rakkaudellinen hyvä uskova joita valtaosa uskovaisista onkin. Ja uskovaista väkivaltaa diskreetimpää väkivaltaa on vaikeaa keksiä. Christofascistit eivät pommita autoja. He tuhoavat ihmisiä hilaisella täsmäkohdistuksella. Eikä oikein kukaan myönnä heidän olemassaoloaankaan. Kaikista vähiten ne jotka ovat sellaisia itse.