Mitä tarkoitan kun puhun epäonnistumisesta?

Tuskin kukaan tuskin kyseenalaistaa
asiantuntijuuteni tässä asiassa.
Olen se joka halaa haihattelujaan
maailman romahtaessa ympärillä.
Joskus siksi että haihatus on tukipylväs.
Ja riippuessani vain satun irrottamaan sen.

Eräs tämän blogin toistuvia teemoja on ollut epäonnistumisen käsittely. Se on selkeästi samalla jotain jota vastustan, koska en pidä huonoudesta. Toisaalta korostan epäonnistumista ja sen väistämättömyyttä. Tämänlainen yhtälö johtaa tietysti tietynlaiseen viheliäisyyteen. Viheliäisyyteen jonka voisi tiivistää oleellisesti kyynisen optimismin ideaan. Epäonnistuminen on minulle tietysti sinänsä luonnollinen aihe, että olen perseillyt taatusti oman osani. Ja luultavasti jonkun muunkin osan. Tässä mielessä olen tässä asiassa hyvin kokenut, jonkinlainen ekspertti, juuri sellaisella tavalla että mikään onnistuneen akatemiauran läpikäynyt filosofian supertähti ei kykene ohittamaan. (Paitsi ehkä Himanen. Ja hänkin vain ehkä.) Asiaa on hyvä selventää. Etenkin kun tämä liittyy siihen miksi olen vihainen, surullinen että kohtaloon naurettavuuksiinkin asti heittäytyvä.
1: Tästä on lopputuloksena pitkähkö ja omituisen rakenteinen juttu. Uskoisin että tämänlainen "sisäkkäinen kasautuva pikkuesseekokoelma ilman alaotsikoita" kuitenkin tuo parhaiten esille sen idean joka minulla on takana. (Idean epäonnistumiseseta ja perimmäisestä suttuisuudesta. Tai sitten demonstroin epäonnistumista epäonnistumalla tässä blogauksessa. Kuten haluatte.)

Karkeasti ottaen epäonnistuminen nähdään usein käsitteen postmodernissa mielessä. Silloin ihmisellä on tavoite johon hän tähtää. Ja hän ei vain onnistu tässä. Tässä on siis intentio, odotus ja tavoite ja aktio joka ei autakaan saavuttamaan tätä. Tuon tyyppisellä epäonnistumisella on melko pitkä perinne. Esimerkiksi tragedioissa tunnettu hamartia on perusvirhe ja erehdys joka vääjäämättä kuljettaa tragedian sankarin kohti tuhoa. Tämä on usein esimerkiksi epätietoisuutta tosiasioista.

Pidän tätä vielä hieman latteana. Sillä voidaan kysyä ovatko halu-teko-saavutus todella ratkaiseva? Vastaus on peräti todennäköisesti "ei". ; Esimerkiksi Oidipuksen tarinan ydin on esimerkiksi siinä että ennustusta siitä että hän yrittäisi tappaa isänsä ja naivan äitinsä yritetään estää. Tämän estämisyrittämisen vuoksi Oidipus ei koskaan tapaa vanhempiaan ja siksi hän ei tiedä tappavansa isänsä ja naivan äitinsä. (Hän ei tiedä että nainen jonka hän nai on hänen verisukulaisensa.) Oidipuksen tarina kuitenkin sisältää erään mielenkiintoisen elementin. Oidipus on noudattanut intentioitaan ja onnistunut. Oidipus on tavoitteidensa saavuttamisen kannalta onnistuja. Hän haluaa naimisiin äitinsä kanssa ja onnistuu tässä. Epätieto joka ei näy intentioissa "ennen tietoa" on se ongelma joka tarinassa on ytimessä.

Valitan. Tämän hyväksyminen johtaa jonkinlaisiin hyveisiin. Tavoitteiden sijasta katsotaankin ikään kuin suurempaa kokonaiskuvaa. Tässä Platon on jakanut hyvyyden kolmeen osaan : On hyvyys, totuus ja kauneus. Kuilu tosiasioiden ja näiden ihanteiden välillä on epäonnistuminen. Jos maalisi tähtää näiden maalien ulkopuolelle, olet epäonnistunut tavoitteidenvalinnassasi.

Pidän tätä jaottelua siltä osin, että se erottelee analyyttisesti nämä kolme osaa toisistaan erilleen. Useinhan etenkin nykyisessä kristillisessä kulttuurissa selitetään että totuus on kauneutta. Jumalalla on kaikki Platonin hyveet samanaikaisesti. Tämä on teoriassa mahdollista, mutta tosiasiassa tämä ei kuitenkaan tunnu olevan asioiden tila.
1: Tässä eräs ehkä karuimmista esimerkeistä ovat sadut. Usein ihmiset korostavat että ei saa murskata ihmisten näkemyksiä Jeesuksesta koska isku on kova ; Korostetaankin että ihmiset eivät usko Jumalan olemassaoloon vaan Jumalaan. Jumala on siis toive ja eettinen ajatus todellisuudesta. Hieman samalla tavalla vihjataan että se että menee lapselle kertomaan joulupukin epätotuudesta on karua. Mutta se, että lapsille kerrotaan että sadut eivät ole totta, on kova paikka. Mutta sitä pidetään tärkeänä ns. todellisuudentajulle. ~ Tässä kohden oleellista on huomata että tarinoissa onkin se jännittävä piirre, että ne voidaan jakaa karkeasti ihanteellisiin tarinoihin jotka opettavat ihanteita, moraalia ja utopiaa. Että niihin jotka jakavat tietoa maailmassa toimeen tulemisesta. "Takkirauta" miettii tätä jaottelua jakamalla kertomukset yliluonnollisiksi saduiksi ("fairy taleiksi") ja faabeleiksi ("eläintarinat").
2: Skeptikon elämässä vastaava on arkipäivää. Usein korostetaan miten häijyä on kritisoida asioita joita joku pitää tärkeänä. Voidaankin sanoa että skeptikoilla on voimakas ristiriita koska he taistelvat tieteeksi (totuus) näkemänsä puolesta ja rikkovat tässä jotain jonka muut näkevät joko esteettisenä (kauneus) tai eettisenä (hyvyys).
___2.1: Toki tässä moni moittija on hieman tai enemmänkin kaksinaismoralisti. Esimerkiksi eräät kristityt naureskelivat kovastikin intialaiselle mystikolle joka kertoi "yhteyttävänsä" meditoimalla ja elävänsä ilman ruokaa. Heistä tässä on tapahtunut joko valehtelua (ruokaa livautetaan jotenkin) tai vääristely (oikeasti hän syö tosi tosi vähän). Samat henkilöt voivat kuitenkin ottaa rukousihmeet asiallisina anekdootteina Jeesuksen olemassaolosta. Ruumiin toimintojen tunteminen ja fysiikan rajoitteet riittävät kritiikiksi ja dumppaukseksijoogille mutta ei rukousihmeelle. Toisen usko on vakaumuksena kunnioitettava ja rationaalinen ja toinen tieteenvastaista naurettavaa harhaoppia jolle ei pidä antaa tilaa. Mutta tämäkin muistuttaa siitä miten vaikeaa ja kompromissejentekoa vaativaa asiat ovat. Uskovaiset eivät ole ainoita jotka kykenevät kaksoisstandardeihin. Niiden huomaamisen olisi vain syytä olla pyrkimys niistä eheytymiseen. Ainakin siinä ideaalimaailmassa, jossa emme elä.

Platonin maailmassa kuilu ihanteiden ja todellisuuden välillä on ilmiselviö. Platonin maailman luonut demiurgi ei selvästi ole täydellinen ja erehtymätön, sillä todellisuudessa kaikessa on aina puutteita. Jopa täydellisin harpilla taidolla ja huolella piirretty ympyrä pitää sisällään pieniä epätarkkuuksia ja horjahduksia. Se ei vastaa ympyrän ideaa aivan täysin. Siksi maailmassa on epäonnistumista aina ja kaikkialla. Se on oleellinen ja irtipääsemätön osa todellisuuta. ~ Tämän kuilun olemassaolo on konkretisoitunut kristillisen kulttuurin sisällä. Sillä siinä Platonilla on pitkät perinteet. Kuitenkin kristillinen Jumala on kaikkivaltias ja kaikkitietävä että kaikkihyvä. Siksi pahan ongelma onkin relevantein kysymys johon kristityt joutuvat vastaamaan - ei ateistien moitteena ja tyytymättömyytenä vaan ihan oman perinteensä pohjalta.

Kysymys onkin oikeastaan se, että miksi meidän on tärkeää oppia että sadut eivät ole totta? (Jeesuskin on yliluonnollinen fairy tale minusta kyllä. Mutta moni pitää tätä enemmän eläintarinana. Ehkä siksi että Jeesus ajaa lauman demonien riivaamia sikoja jyrkänteeltä.) Jos yliluonnolliset sadut esittävät maailman joka esittää ihannetta, miksi tämä Hyvyyden kuvaus ei ole samalla Totuus? Monet selitykset ongelmaan tarjoavat pahuudet haasteina. Silloin ne muistuttavat saduissa kohdattuja noitia ja muita sankarin vastustajia. Onkin totta että satujen maailmassa näillä haasteilla on osa. Ilman niitä satujen maailma olisi tylsä. Niissä paha tekee maailmasta paremman. Niissä jokainen haaste on itse asiassa eettisyystesti koska saduissa Hyvyys voittaa. Satujen maailmassa valta on oikeutus, koska erimielisyydestä syntyy konflikti ja hyvä voittaa pahan. Maailma ei vain valitettavasti toimi näin. Kaikki ne selitykset joissa paha tuottaa enemmän hyvää tai tarjoaa vapaan tahdon kautta lisää hyvää ovat puutteellisia siksi että satujenkin sankarit soveltavat niitä ja niissä pahuus näyttelee tismalleen erilaista roolia kuin eläintarinoissa.

Kuitenkin kristillisen kulttuurin sisältä löytyy oleellinen epäonnistumista kuvaava konsepti. Nimittäin synti. On mielenkiintoista huomata, että usein synti kuvataan hyvin rajussa mielessä. Kuitenkin otan sen tässä käyttöön viitaten sen alkuperään. Synti -sana on pohjimmiltaan viitannut ohi ampumiseen. Ei pahuuteen. Siitä on vain tullut pahuudella värjätty lyömäsana. Itse asiassa jos otamme tämän leppeämmän määritteen käyttöön voimme huomata että ihmisen syntisyys tarkoittaakin sitä että ihmisessä on virheitä. Tämä puoli ei ole ollut kristinuskon perinteen suosima. Siinä on nimittäin korostettu armoa. Silloin synnillä pitää olla merkitystä. Synnin on oltava vakava. Itse pidän kuitenkin juuri siitä että syntiä tulee kenties jatkaa tällä "liirumlaarumlässyllä" kerettiläisellä syntikäsityksellä joka on vain arkisemmin "epäonnistumista".

Tämä nimittäin johtaa siihen että voimme miettiä sitä, mitä tarkoitetaan silloin kun synnistä ei puhutakaan pahuutena vaan hyvyyden poissaolona. Nähdäkseni teologiassa usein korostetaan vain toista tulkintaa. Eli joskus pahuus on konkreettinen essenssi, voima joka aktiivisesti toimii oikeutta vastaan. Ja joskus se on vain hyvyyden poissaoloa eli se on passiivisesti etäällä hyvästä.

On selvää että synti kuvaa vain yhtä Platonin hyveiden kulmaa, Hyvyyttä. Itse vetäisin tästä ajatuksen että vastaavantapainen toimisi jokaisessa muussakin Platonin hyveessä. - se johtaisi johonkin allaolevaan kuvion tapaiseen. (Tämä oli oma mietelmäni, ja kenties lukija rakentaisi samalla idealla hieman eri näköisen tuloksen.)

Tässä on useita eri asteita epäonnistua. Osa niistä ovat hyväksyttävämpiä kuin toiset. Tätä kautta voidaan esimerkiksi sanoa että ihmiset ovat välinpitämättömästi ja tietämättömyyttään eihyviä. Samoin vastaan tulee skeptikon elämän haasteellisuus ;  Sitä ei aina tiedä taisteleeko sitä väärää tietoa vai epätietoa vastaan. Onko vastustaja ignoranssi vai valheellinen tieto. Tämä voi asettaa erilaisia tilanteita hieman analysoitavampaan muotoon. Keskustelutilanteen eettisyyden arviointia voi tehdä ja omaa toimintaa kenties sovittaa saamaansa tulokseen. (Ihannemaailmassa näin tekisi. Käytännössä ainakaan minä en tee tätä kovinkaan usein.) Vedän tästä kuvakkeesta pari minun "näkemyksissäni" heijastuvaa "otsikon kannalta tärkeää" alakohtaa.
1: Toinen idea on huomata että itse asiassa elementti joka tekee rikkeen pahemmaksi on jollain tavalla sidoksissa siihen mitä käyttämällä itse hyvyys tehostuu. esimerkiksi kauneuden kohdalla "vallankäyttö" voi tuntua pahalta sanalta. Mutta se korostaa sitä että merkitys, viesti ja toisten tunteisiin ja muuhun vaikuttaminen ovat olennaisen tärkeää kauneudessa. Mutta tosiasiassa valta on itsessän enemmänkin neutraalia. Se on se mitä sillä tehdään. Halusin tässä tietysti korostaa myös sitä että nähdäkseni etiketti, hyvät käytöstavat jne. ovat nimenomaan kauneuden maastossa toimivaa muotoa jota ei pidä sekoittaa sydämellisen sosiaalisuuden hyvyyteen. Tätä kautta voidaan huomata että ollaksesi oikein kunnolla hyvä, sinun on paitsi tehtävä oikein, niin myös haluttava hyvän tekoa. Totuuden ja tiedon suhteen tämä on kenties helpoin huomata.
2: Ja osa on tarkoituksellisesti pahoja. Intentiota käytetään tässä usein mittarina. Puhutaan syyntakeisuudesta jossa rikos oli tahallinen tai tahaton. Tahattomuutta käytetään kuitenkin aika usein hyväksi. Moni jättää ottamatta asioista selvää aivan tahallaan. Siksi juristit ovat keksineet että vilpitön mieli tarkoittaa että "ei tiennyt eikä pitänytkään tietää" Tällöin on hyvä huomata että laistaessa tiedonhankinnassa tehdään epäonnistuminen toisessa mittarissa. Lieventääkseen vakavan hyvyyttä vastaan sotivan ilkeyden pelkäksi hairahdukseksi ihminen tekee lisäsyntiä totuutta kohtaan tehden ignoranssin rikkeen. (Mikä korostaa tekojen kompromissiluonnetta.)

Näin ollen näkisin että epäonnistumisen käsittely-hyväksyntä-vastustaminen on oleellinen osa hyvin laajaa elämääni kontrolloivaa ajatuskokonaisuutta. (Jota voisi kutsua maailmankuvaksi jos se vain olisi riittävän rakennettu ja hieno sellaiseen. Maailmanpiirrustelma / maailmankyhäelmä lienee osuvampi käsite.) Näkisinkin että filosofiassa epäonnistumisen ymmärtäminen paikoin sekä ongelmaksi että olotilaksi on tärkeää. [Jos asia on ongelma sille on olemassa ratkaisu. (Etsi se) Jos siihen ei ole ratkaisua se ei ole ongelma vaan olotila. (Opi elämään sen kanssa.)] Asiaa voi lähestyä ontologian ja epistemologian kautta. Ne ovat Totuuden metsästämisen apuvälineitä.
1: Esimerkiksi klassinen aksioomia ja logiikkaa käsittelevä filosofia ontologioineen epäonnistui jo siinä että jos nojatuolifilosofiointi olisi oikea tapa selvittää asioita, ei meillä olisi oleellista laadullista eroa kokemuksesta oppimisen kanssa. Aksioomat eivät ole yhtä hyviä ja niiden paremmuutta ei voida selvittää mietiskelemällä vaikka menisi elämä, ikä, terveys ja itkisi ja nauraisi ja yömasturboisi. Todellisuutta kuvaakin ontologian epäonnistuminen. Tietomme kokemusperäisyys tekee siitä myös ajallista. Siitä tulee jotain jossa ennaltanäkeminen (foresight) eroaa sen hetken tajuamisesta (insight) ja ne molemmat ovat hyvin erilaisia kuin jälkiviisaus (hindsight).
2: Empiirinen maailma taas on jo aikaa sitten irtautunut positivistisesta totuuden havaitsemisesta. On korostettu falsifiointia, induktioiden kumoamista, kriittisyyttä ja testaamista joka ei lopu koskaan. Akatemian opettamat teoriat ovat vain mutta ehdottomasti kuitenkin koeteltua ja korroboroitunutta tietämistä, sen hetken asiakokonaisuuksien ymmärtämistä (insight) ja niiden pohjalta tehdyt ennusteet (foresight) eroavat joskus saadusta testiaineistosta jota sitten selitellään uusiksi (hindsight).

Koska näen totuuden, hyvyyden ja kauneuden samanaikaisesti toisistaan irrallisina mutta sisäiseltä rakenteeltaan toisiinsa verrattavana. on hyvä huomata, että tieteenfilosofian huomiot osuvat hyvyyteen ja kauneuteenkin. Ne kohtaavat omilla alueillaan samankaltaiset ongelmat. Ne vain eivät koske tiedettä vaan vaikka estetiikkaa ja etiikkaa. ~ Tämä selittänee osaltaan sitä miksi is-ought ongelma on minulle tärkeä. Korostan että oleminen ja pitäminen ovat eri asioita. Eli "totuus ei ole mitenkään välttämättä hyvyys". Samalla niillä tuntuu olevan jonkinlainen liitosside. Oidipuksen itsensä sokaiseminen liittyi tietoon asioista jotka muuttivat hänen haluamisiaan. Tosiasiatilassa erehtyminen johti hyvän ja kauniin kohdalle saadun kokonaiskuvan romahtamiseen. Sokaisu tarvittiin koska tosiasiat eivät olleet hyvyttä, mutta tilanne oli paha koska tosiasiat muodostivat dekadentin ja moraalittoman kokonaiskuvan.

Aiheet ja esimerkit ovat kuitenkin analogisia ylläolevaan kuvaan.
Tässä epäonnistumisen väistämättömyydessä on kuitenkin sitä että huono ei tarvitse olla, mutta epäonnistuminen on jotain jota ei tarvitse pelätä. (Kunhan epäonnistuu laadukkaasti.) Tätä kautta esille nouseekin se, että minun maailmassani kristinusko on epäonnistunut yrittäessään maalata Pahan Ongelman pois. Ja toisaalta se on epäonnistunut siinä että se käsittelee syntiä ja epäonnistumista jonain jota ei kestetä ja jota ei käsitetä tai käsitellä. Epäonnistuminen kuitataan sen maailmassa joko Armolla tai Helvettipuheilla. Tämä vaikuttaa kovin ykskantaiselta ja pinnalliseksi jäävältä mallilta. [Eivät he täysin epäonnistu ; Siinä missä normiuskova on hyvää tarkoittava lattea-ignorantikko on fundamentalistinen denialisti-kreationisti ilkeydellään ja valehteluillaan totuutta ja hyvyyttä vastaan. Mutta kiistatta he tekevät sen karismalla ja tyylillä.]