Surrealismi pseudoabsurdismina

"In ordinary life a situation is absurd when it includes a conspicuous discrepancy between pretension or aspiration and reality: someone gives a complicated speech in support of a motion that has already been passed; a notorious criminal is made president of a major philanthropic foundation; you declare your love over the telephone to a recorded announcement; as you are being knighted your pants fall down."
(Thomas Nagel, "The Absurd")

Olen melkoisen outo. Lisäksi ajatusmaailmaani ovat vaikuttaneet sellaiset kaunokirjalliset tuottajat kuin Daniila Harms ja Franz Kafka. Olen härömielinen, vandaalimielinen, hullujen ja eksentrikoiden ystävä. Lisäksi olen "paatunut naturalisti" ja skeptikko. Nämä sopivat karkeasti sanoen melko huonosti yhteen. Yhdistäviksi teemoiksi voi kaivaa lähinnä Camusin tyylisen absurdia korostavan intellektuellismin. Jolla onkin syviä vaikutuksia. ; Tästä seuraakin helposti päätelmänä joko se, että eläisin joko jonkinlaisessa kaksoisstandardissa. Tai sitten eläisin jonkinlaista nihilistin arvotyhjiöelämää. Tämä ei kuitenkaan karkeasti sanoen pidä paikkaansa. En ole myöskään mikään übermench, zeniläinen tai irrationalisti. Niissä on aavistus jotain oleellista, mutta nähdäkseni ei riittävästi. Siksi olenkin "vain surrealisti".

Tarkalleen ottaen sellaisella tavalla jonka käsittämiseksi on hyvä katsoa Thomas Nagelin käsityksiä absurdismista. Hän ei nimittäin kaupittele näkemystään surrealismina, mutta näkisin että hänen mallinsa on itse asiassa pseudoabsurdia ja että olen tässä kohden hänen linjoillaan monessa kohdin. ; Aivaan alkuun laittamani lainaus näyttää tietysti jo tietä sille että hän ei näe absurdia missä tahansa. Siinä missä mielestäni universumin näkeminen aidon absurdina tarkoittaisi sitä että vaikka aamukahvi nähtäisiin absurdina, hän selkeästi liittää absurdin yllättävyyteen, kaksoisstandardissa elämiseen, epäonnistumiseen, hairahtumiseen, erehtymiseen ... Nagelin absurdi lähentelee merkityksettömyyden sijasta jotain sellaista jota kutsuisin kyynisyydeksi, pessimismiksi tai ironisuudeksi.
1: On muuten merkittävää että Nagel korostaa absurdia. Hänen ajatuksensa sopivat nimittäin jossain määrin yhteen Intelligent Designin kannattajien ajatustapojen kanssa. He korostavat Nagelin tärkeyttä ja läimivät häntä selkään vaikka hän on ateisti. Sillä he kokevat tässä lujaa yhteyttä jossa soditaan oleellista asiaa vastaan. Sielukonseptin pelastaminen pahoilta neurologeilta on oleellista. Lisäksi kun muistetaan että ID;n ytimessä on denialismi - tai kuten he sen sanovat "eliminatiivinen päättely prosessi" tai Dembskin tapauksessa "eliminatiivinen filtteri" - jossa luonnolliset elementit korostetaan huonoiksi selityksiksi, on selvää että ID:n Suunnittelija on absurdin ytimessä. Sehän on määritelmällisesti jotain joka ilmentää Suunnittelua joka ei sovi luonnonlakiin tai sattumaan tai muuhun luonnontieteellisen Järjen konseptiin. Ja jonka tarkoitusperistä ja luonteesta, tietoisuudesta tai oikein muistakaan ominaisuuksista ei voida saada mitään tietoa. ID on absurdi, ei vain surreaali vaan lähtökohtaisesti ihmisen elämän kannalta irrationaalinen, ja siksi se on täysin sovelluskelvoton esimerkiksi etiikan kannalta.
___1.1: Toki on pakko myöntää että oikeasti ID:läiset moittivat "darwinismia" nimenomaan nihilismistä ja korostavat että ID on tärkeä eettisyyden kannalta, että se suojaa darwinismin kylmyydeltä ja julmuudelta. Mutta tämä johtuu siitä että  ID:läiset ovat kaksoistandardi-absurdeja. He eivät halaa nihilismiään ja seuraa premiseejään loppuun asti, eli päättele että etiikasta ei voi tietää kun on Suunnittelijakysymyksen ulkopuolella ja tämä jää siksi perustelemattomaksi tyhjäksi oletteluksi. Nagel otetaankin käyttöön lähinnä koska tämän sanat sopivat joltain osin ID:n retoriikan osasiin ja sitä kautta yritetään epätoivoisesti luoda tilaa sielukonseptille joka sekin itsessään taas on ID -kysymyksen ulkopuolella. Sillä teknisesti ottaen ID on kysymys siitä olemmeko eräänlaisia robotteja vai emme, sielu ei ole välttämätön konsepti tässä yhteydessä.

Nagel on toki luultavasti tarkoittanut että tarkasti katsoen jokainen piirre olisi tämänlainen. Että aamukahvissa olisi esimerkiksi itsepetosta, kun haluan itse olla pirteä mutta käytänkin tässä kävelykeppejä. Tai vähintään siinä että en ole enää aikoihin juonut kahvia ollakseni pirteä vaan sen takia että pääni ei olisi kipeä. Tästä huolimatta hänen esimerkeistään jää vahva mielikuva siitä, että tosiasiassa absurdi ei olisikaan maailman syvin olemus, vaan se olisi jonkinlainen attribuutti joka lymyäisi yksityiskohdissa. Tässä mielessä pidän lausuntoa surrealismin - ainakin oman surrealismini - ytimessä.

Nagel ei siis esitäkään että maailma olisi absurdi vaan että ihminen tekisi siitä sellaista. Eli absurdius johtuisi siitä että maailmassa on ylitsepääsemätön ero tavoitteiden, tavoiteltavuuden ja saavuttamiemme asioiden välillä. Onkin selvää että maailma jossa elämme on ylitsepääsemättömästi auki epävarmuudelle ja kyseenalaistamiselle. Epävarmuus taas johtaa siihen että vaikka pidämme asioita tärkeänä ja panostamme niihin, on tilaa epäonnistumiselle ja jos onnistuminen merkitsee on elämässä väistämättä onnistumisen vastakohtaa, jonka on merkittävä koska muutoin onnistuminenkaan ei merkitsisi. Ja joskus jopa päädymme erilaiseen tilanteeseen kuin mitä olemme tavoitelleet, mutta olemme siitä silti tyytyväisiä. Näin ollen elämässämme on kaiken kaikkiaan surreaalisia piirteitä.

Nagel myös asettaa nähdäkseni merkitykselle ja järkevyydelle, tuolle absurdin vastakohdalle, erikoisia vaatimuksia joiden kanssa en voi olla yksimielinen. Tärkein niistä koskee ajallisuutta. Nagel korostaa tässä mittakaavaa. "It is often remarked that nothing we do now will matter in a million years. But if that is true, then by the same token, nothing that will be the case in a million years matters now. In particular, it does not matter now that in a million years nothing we do now will matter." Nähdäkseni tämä on läheistä sukua klassiselle teistiselle ajatustavalle jossa merkitys sidotaan ikuisuuteen. Väliaikainen olisi siis absurdia ja jotenkin säälittävää. Nähdäkseni tämä on kuitenkin enemmänkin vaatimus ja toiveajattelua kuin todellinen merkityksen ehto. Nähdäkseni merkitys on nimenomaan ajallista, jopa lyhytaikaista. CMX esittääkin eräässä kappaleessaan nimeltä "sielunvihollinen", että "Eikä liene rangaistus jos käymme hetken yhtä matkaa kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään." Nähdäkseni eivät. Valhe selittää muutoksen ja nykyisen tämän jälkeisen huonon tilan. Mutta myös hyvä kokemus on ollut tosi.

Toki moni korostaa "Raamatun" Saarnaajan hengessä elämän väliaikaisuutta, jota pitäisi käyttää ikuisuus mielessä. Että ilman ikuisuutta olisi turhuutta, mutta ikuisuuden kanssa väliaikaista "henkäystä" jossa on aika maata ja aika tehdä työtä. Ja ilmeisesti myös aika paskahuusissa istua. Moni korostaa Platonisen ideamaailman hengessä että ideaalit eivät toteudu epätäydellisessä maailmassa ja että siksi maailmallinen ei voisi olla tärkeä. Joku voisi kuitenkin ajatella - vaikka  kuppeihinsa ns. tahallisia värivirheitä, kuhmuja ja polttojälkiä tekevien teetaiteilijoiden tapaan - sitä että ehkä poikkeamat ovatkin sitä kaunista ja hyvää.

Tässä mielessä sanoisin että elämällä ei ehkä ole Tarkoitusta sanan vanhahtavassa teologisessa mielessä. Mutta siinä on paljon merkitystä. Ja se johtuu siitä että merkitys liittyy ihmisen kognitiivisiin toimintoihin. Ne ovat aivon sisäinen subjektiivinen todellisuus joka kenties ruokkii hengissä selviämistä evoluution välineenä (tai on hassu sivutuote jostain joka tekee niin) eikä maailman "syvin olemus".

Skeptismin sovittaminen tähän kudelmaan ei ole itse asiassa vaikeaa. Syynä on se, että tunnistaakseen surreaalin täytyy sen olla kontrastissa johonkin joka on merkityksellistä tai ainakin säännönmukaista. Tieteenfilosofinen teorian falsifiointitilanne tai paradigmanvaihdos on kannanotto siihen että tuo ennen järkevänä pidetty konsepti on paljastanut meille surreaaliutensa, "ylitodellisuutensa" joka ei ole tästä maailmasta vaan ainoastaan (ala)päästämme revitty juttu.
1: Ja toisaalta vaikka näin ei tapahtuisikin, niin mieti seuraavaa. Kun kuullaan niiden puheita jotka korostavat irrationaalis-esteettisen puolen tärkeyttä ja korostavat skientismin kuivuutta ovat usein tieteenfilosofiassa vetoamassa piirteisiin jotka paljastavat tieteenfilosofian jotenkin ontoksi, eli irrationaaliseksi asiaksi jota kannatetaan emotionaalisin syin, siksi että ne nähdään "fiksuina, kauniina yhteensopivina" eli esteettisessä mielessä harmonisina ja merkittävinä asioina. Skientismi olisi itse asiassa  tässä mielelessä jotain joka olisi nimenomaan irrationaalis-esteettistä.