ristin muotoiseksi plussaksi

Kotimaa uutisoi siitä miten Oulussa ollaan järjestämässä "Pappien agnostikkoiltoja" joiden tehtävä ei ole kirkkopoliittinen. Eli tavoitteiksi on asetettu keskustelun herättäminen eikä käännyttäminen. "Tarkoituksemme on viestiä siitä, että annamme tilaa keskustelulle sen sijaan, että olisimme tarjoamassa heti kärkeen omia valmiita näkemyksiämme." Suhtaudun tämänlaiseen periaatteessa positiivisesti. Tosin on hyvä miettiä sitä, että kirkko ei tosiasiassa ole kovin neutraali paikka pitää näitä keskusteluja. Ja jos uskonnoton menee yksin uskovaisten sekaan, tästä seuraa sosiaalinen valtaepätasapaino. Joka ei suinkaan johda siihen että ollaan tyytyväisiä kun saadaan keskustella vaan kysytään enemmänkin sitä että "miksi pitäisi olla kiinnostunut tämänlaisesta in first place?" Olen siis varauksellinen mutta en suoraan tämänlaista ajatusta vastaan. Kysymys on enemmän asioiden järjestelyistä ja detaljeista kuin koko teemasta.

Teema on kuitenkin suututtanut monia uskovaisia. Jo tähän kyseiseen tekstiin on saatu pari kommenttia jotka heijastelevat asiallista päätä tästä keskustelusta. "Voisi syntyä hyvinkin luova keskustelu, jos mukana on joku, jolla on omakohtainen suhde Jeesukseen. Mutta jos kysymys on tavanomaisesta uskonnollisesta kiertelystä ja kaartelusta pelastusta varten avatun oven edessä, ei se johda minnekään. Toivottavasti odotettavissa on parempaa." ... "Ihmettelen, miksi kristillisen seurakunnan papit lähtevät tällaiseen itsessään tärkeään dialogiin kyselevien ja epäilevien kanssa negatiivisten väittämien kautta. Se kieltämättä näyttää raflaavalta ja vetää puoleensa lukijan huomion, mutta synnyttää myös tahattoman vaikutelman, että kyseiset papit itse edustaisivat näitä väittämiä. Ja sehän ei liene totta. Voi olla, että uskossa ja Raamatuissa oikein väkevä väittelijä voi kääntää tämänkin negaation isoksi, ristinmuotoiseksi plusmerkiksi. Itse hyvin heikkona veljenä lähtisin mieluummin liikkeelle vaikkapa väitteistä "Jumala on" ja että "taivaassa on vielä tilaa". Niistä käsin voisin yrittää kohdata epäuskoisen maailman haasteen samalla ehkä jotenkin välittäen sitä, kuinka Jumala omalla kohdallani on nostanut epäilyksen oven kerrallaan saranoiltaan pois ja avannut tien luokseen."

He selvästi näkevät että tehtävänä tulisi olla käännyttäminen eikä keskustelu. (Apologeetikot ovat muuttaneet keskustelu -termin sisällön käännyttämiseksi ja uskonnossa on vain tämä yksi sallittu keskustelun muoto. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä että he eivät koskaan keskustele sillä sanan merkityksellä millä tämä keskustelusana on luotu.) Tämä onkin hyvin yleinen teema kaikessa uskontokeskustelussa. Sitä myydään keskusteluna. Se ei käytännössä juuri koskaan ole sitä. "Olemme kiinnostuneita sinusta" tarkoittaa käytännössä "kerro elämästäsi että saan pommittaa sinua kasalla epämääräisiä argumentteja ja persoonaan käyviä manipuloimisyrityksiä." Käytännössä yksikin tämänlainen julistaja estää kaikki paitsi yhden näkemyksen. Sillä hänellä on uskonnonvapaus ja oikeus kertoa oma vakaumuksena ja huutaa sitä kaikkien erimielisten päälle.

Asia on tietysti osa kirkon strategiaa ja minulle on sama kumpaa he käyttävät. Se, miten toimin riippuu vain oleellisesti niistä ratkaisuista joita he tekevät. Ja juuri tämä onkin asian syvin ongelma. Apologeetikot kertovat elämäntarinoita, ihmekertomuksia ja anekdootteja ja halveksivat erimielisiä. Ja tämä on se strategia jota on käytetty aina. Nyt kun vastassa on selvä ongelma - hyvin laajamittainen maallistuminen joka rehellisesti ottaen on kirkon ongelma koska ne mouhottajauskovat ovat kenties dogmin mukaan oikeassa, mutta heidän rahalla kooltaan ylitsekasvanut pulju ajautuu taloudellisiin vaikeuksiin. Apologeetikkojen ratkaisu tilanteeseen joka on jo havaintojen valossa osoittautunut toimimattomaksi on se, että tätä toimimatonta ratkaisua jatkettaisiin. Uskonnottomana en tietysti voi muuta kuin kiittää, sillä tämänlainen stratgia ylläpitää, vahvistaa ja uudelleenluo kuvaa uskontoa suvaitsemattomien mouhottajien pelikenttänä. Se on kuin antaisi lisää kannattajia ateistiseuroille.

Asiassa on toki muukin teema kuin muuttumattomuus. Teema on itse asiassa se, että uskonto on hyvin harvoin menossa siihen suuntaan mitä "pappien agnostikkopäivät" yrittävät. (Ja jo sen vuoksi suhtaudun niihin suopeasti ; Vaikka ne epäonnistuisivat detaljeissaan ne olisivat kuitenkin yritys oikeaan suuntaan. Trendin suuntaakin on hyvä vilkaista.) Se on nimittäin se, että uskonto on radikalisoitumassa. Tai itse asiassa sana radikalisoituminen on väärä. Radikalisoitumisesta on tullut julkisempaa ja hyväksyttävämpää.

Asiassa on kaksi puolta. Ja kumpikaan niistä ei ole uskovaisille kiva asia.

Ensinnäkin ikävät käytänteet ovat saaneet julkisuutta. Eli uskonnon parissa tehdyt väärinteot tulevat julkisuuteen. Minun uskossaoloaikanani ei ollut keinoja. Nykyään on kamerakännyköitä ja muuta vakuuttavaa dokumentaatiokeinostoa. Ja jos lehdet eivät ole kiinnostuneita, youtube ja muutama tunti facebookissa takaavat että aineisto leviää eikä sitä voi mikään valta poistaa netistä ikinä. Tässä kulttuurissa sensuuri on vain "Streisand effectin" lähde.

Ei ole kovin kauan aikaa siitä että jos ateisti moitti että uskontojen parissa tehdään vääryyksiä, heille sanottiin että ateistien harjoittama kritiikki oli epäosuvaa ja epäuskottavaa. Että keskittyminen fundamentalisteihin, räyhääjiin ja vastaaviin oli väärin, loukkaavaa ja turhaa. Kysymys siirtyi siihen että uhreista ei välitetty paskaakaan vaan moitittiin että jostain pedofiilipapista puhuminen oli loukkaavaa uskonnolle, että pitäisi olla armelias kun kaikkialla tehdään rikoksia. Ja huomaamatta jäi että vain uskonnon parissa toimintaa suojellaan. Lakipykäliin ja prosesseihin vetoaminen ja epäusko ja väite siitä että kriitikko ei tunne kritiikkinsä kohdetta (vaikka kriitikon peräsuoli vuotaisi verta ja takana olisi mikä sensuroiduksi tallaaminen) oli se standardivastaus jonka tiesi saavansa jo ennen kuin asiaa edes nosti esille. Joku oli opettanut hokeman "uusateisti osuu anglosaksiseen kulttuuriin eikä se koske luterilaista Suomea" ja "uusateistit eivät ymmärrä kritiikkinsä kohdetta ja keskittyvät loukkaan materiaaliin, mutta mitä muutakaan voi odottaa koska Stalinin hirmuteot, Hitler ja darwinistien eugeniikkaprojekti." (Ja valtaosa näiden hokemien lausujista ei edes tiedä mitä "anglosaksinen" ja muut heidän käyttämänsä termit tarkoittavat tarkalleen ottaen.)

Nykyisinkin tilanne on toki se, että jos olet uskonnoton ja nostat kokemuksiasi esille, se on VÄÄRIN. Ja on tätä jo lähtökohtaisesti ja periaatteelisesti. Aivan asioista ja tapahtumista riippumatta. Nykyään uskovainen sentään saa sääliä ja sympatiaa jos tuo väärinkäytöksiä esille. Esimerkiksi "Kirveellä taivaaseen?" -kirjoitus on teksti joka hyväksytään uskovaiselta mutta ei ateistilta. "Jaksan aina vain miettiä sitä, että miksi "oikeaoppisten" uskovaisten puheet ja toiminta perustuu tai ainakin näyttäisi perustuvan useimmiten ankaruuteen, sydämettömyyteen, tiukkuuteen ja "kovapanosammuntaan" kun he opastavat ihmisiä taivaaseen. Jos ja kun kerta Jumala on se, joka sydämen polvet notkistaa ja lahjoittaa uskon, niin mihin mitään palopuheita, patistamisia, painostamisia, nöyryyttämisiä, nujertamisia, niskalenkkejä ja möykyttämisiä tarvitaan? Monet sellaiset ihmiset, jotka ovat muuten tosi lempeänoloisia, muuttuvat heti ankariksi ja hymyttömiksi jäykiksi patsaiksi, kun tulee puhe uskonasioista. Hommasta näyttäisi useimmiten olevan armo, rauha, rakkaus ja lempeys tosi kaukana." Uskonnottomalle tämä tarkoittaa käytännössä sitä että tapahtumia ei kielletä, vain niiden merkitys kielletään.
1: Merkitys siinä mielessä että niillä saisi mitään ymmärrystä siihen miksi ei symppaa uskonpainostuskäännyttämistilaisuuksiin yksin monen uskovan keskelle tulemisia. Merkitys siinä mielessä että uskovaisille ja heidän järjestöilleen ja saarnamiehilleen olisi mitään mietittävää siinä että kannattaako tälläisiin tekoihin lietsoa puheilla ja asennevammoilla. Ja jos teolle ei keksitä suoraan oikeutuksia, saivarrella vastuuta uhrille ja suoraselkäisesti sanottaisiin että pahasti on tapahtunut ja että niin ei saisi olla niin siltikin asia on niin että (a) tukea ei saa (b) tekijän toimia ei rajoiteta, koska hänhän on yksin vastuussa - joten yhteisö voi ilmeisesti saman tien suojella tätä.

Ennen aggressiivisista asioista mouhotettiin jossain seurakuntanurkkauksissa. Nyt niistä painetaan kirjoja. Pienessä mittakaavassa tämä näkyy jopa siinä että lievemmässä uskontokirjoittelussa on jännittäviä piirteitä Eemil Anton selittää blogissaan "Kyllä meitä nyt hemmotellaan, kun koko ajan ilmestyy aivan tajuttoman mielenkiintoisia kristinuskoa käsitteleviä suomalaisia uutuuskirjoja. Vielä muutama vuosi sitten valittelin itsekseni, kuinka lällyä tavaraa kristilliset kirjakaupat ovat pullollaan. No, ovat ne ehkä nytkin, mutta lisäksi on alkanut ilmestyä todella kutkuttavaa kirjallisuutta." Ei ihme että mainitut kirjat - kuten Nylénin uusi kirja - edustavat aggressiivista apologetiikkaa. Sellaista jossa on taatustu kuunneltu "maailman tuulia" ja joissa on niitä ns. "angolsaksisia vaikutteita". ~ Uskontopiirit on siis itse asiassa hyväksymässä tämänlaisen aggressiivisen toiminnan. Sitä on tehty aina. Mutta ennen sitä on vähän paheksuttu, ei toki sellaisella tavalla että sitä oltaisiin jarrutettu. Tietyllä mielellä on suoraselkäisempää sanoa että "joo, tätä ateistien ja uskonnottmien kiusaamista me ihan oikeasti kannatetaan Hyvyyden nimissä" kuin jatkaa sitä perinteistä hyssyttelyn, piilottelun ja kiistämisen henkeä. Apologetiikka on in. Ja ateismiin pitää suhtautua siten että he ovat vastustajia joita bashataan tai joiden tärkein rooli on se, että heillä ei ole mitään vakavasti otettavaa kantaa vaan heidät pitää käännyttää. Ateistien, uskonnottomien ja muiden rooli on se että heidät tuomitaan ihmisinä. Ateisti ei voi olla oikeaoppinen ateisti ja eettinen, joten ehyt kokonaisvaltainen ihmisyys on heille vain potentiaalina, sitä kautta että heistä ehkä saadaan kristitty. Tämän ulkopuolella heitä ei ole olemassa. Heidän ihmisarvonsa ja uskonnonvapautensa ovat abstraktioita, jotain jota kannatetaan ideaalina joka ei näy missään heidän kohtelussaan.

Samalla myös muu uskonnollinen toiminta on tullut aggressioissaan julkisemmaksi. Esimerkiksi tuoreessa Voima -lehdessä kerrottiin miten ihmisoikeusasioista raportoimisessa on omituinen "israelilmiö". "Puhuin Pohjois-Korean loikkarien hengenvaarallisesta matkasta Kiinan kautta Etelä-Koreaan. Kukaan ei huutanut puhelinvastaajaani, että olen ammattitaidoton, aivopesty lutka, jota pohjoiskorealaiset käyvät päivittäin panemassa. Ei mikään ihme, ettei toimittaja osaa olla puolueeton! (Tällainen kuulemma on suhteeni palestiinalaisiin.)" Eli jos joku tekee ihmisoikeusrikoksen missä tahansa muussa paikassa, ei vaadita "neutraalia kannanottoa" vaan on oikein että journalisti tuomitsee teon. Israelin kohdalla sen sijaan vaaditaan että Israelille annettaisiin yhtä paljon tilaa ja seulottaisiin mitä uhrin suku ja kansanryhmä on aikaisemmin tehnyt jotta ihmisoikeusrikos voitaisiin tehdä vitivalkoiseksi kaikesta pahuudesta sillä että vedotaan kostoon ja muihin vastaaviin pohjimmiltaan todella eettisiin konsepteihin. "Radio-ohjelman lopuksi onnittelin haastateltaviani heidän ensimmäisistä tappouhkauksistaan, jotka tulivat ohjelman aikana nettisivuilla olevaan shoutboxiin." Olennaisin asia jonka itse opin, oli karu opetus. Oletin että uskontoasioista keskustelu voisi olla asiasllista, rakentavaa ja kiinnostavaa. Koska kyllähä ne uskovat siihen rakkauteen uskovat. Karu totuus on esimerkiksi se, että kreationistien lieveilmiönä suomessa on epämääräinen tappouhkailu. Oleellista on se, että tämä uhkailu-uhittelukulttuuri on ollut marginaalin lieveilmiö jo ennen tätä uskonkäännyttäjien yleisasenteen julkistumista joka on ollut samalla paljastava että oikeuttava. (Vähän kuin petoviha jota jokin aikaa sitten kiistettiin olemassaolevaksi, mutta joka on nyt oikeutettua lasten puolustamista.) Katson tulevaisuuteen ja se ei ole kovin positiivinen. Jos apologetiikkaan asema vielä aggressiivisoituu tästä nykytilasta, niin uskon kyllä että uskontokeskustelu kohdallani muuttuu ristin muotoiseksi plussaksi. Hautuumaalla.