Nyt asia on kuitenkin selkeästi muuttunut tältä osin. Hengellistä väkivaltaa käsitteleviä kirjoja on tullut julkisuuteen. Niissä on usein pitkäjänteisesti tapahtuneita asioita, monien vuosien tapahtumia. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten ja Jehovan Todistajien käsittely on ollut teemoina. Mutta osansa saavat muutkin. Voidaan puhua boomista. Näkisinkin että tämä aiemmin rummuttamani asia on nyt otettu vakavasti. Sen sijaan että kokisin voitonriemua, koen tilanteen enemmänkin helpotuksena, siten että nyt minun ei enää tarvitse. Uskonnolliset tahot ovat enemmänkin puolustuskannalla. Ongelman olemassaolo myönnetään ja otetaan vakavasti ja otetaan reagoistavasti. (Vuosien turhautuneen huutelun jälkeen en voi kuin ihmetellä että "vaadinko liikoja" ja "oliko tuo nyt niin vaikeaa"? Sen verran perkeleellisiä määriä venkurointia ja änkyröintiä olen saanut asian parissa kuulla.)
Positiivisista tunteista huolimatta -tai niiden vuoksi- olen hieman ihmeissäni. Kun jokin harvinainen tapahtuma muuttuu normaaliksi, on kyseessä jonkinlainen muoti-ilmiö. Samaan aikaan Takkiraudassa otettiin sitten sattumalta esiin huomio joka koskee monikulttuurisuutta. Siellä korostettiin että monikulttuurisuus toimii mukavasti jos vähemmistöjä on vain vähän. On kuitenkin olemassa raja, jonka jälkeen "yhteiskunnallisesti parempiosainen aines" muuttaa joukolla pois. Oleellista on että tämä ilmiö ei tapahdu vähittäin, vaan ympäristössä on ikään kuin kynnysarvo jonka alapuolella ei tapahdu juuri mitään. Mutta sen yläpuolella tapahtuu sitten paljon. "Grodzins tutki 1960-luvulla amerikkalaisten kaupunginosien muodostumista. Hän huomasi, että suurin osa valkoihoisten perheistä pysyi alueella niin kauan kuin mustaihoisten perheiden lukumäärä pysyi tietyn rajan alapuolella. Mustaihoisten lukumäärän ylittäessä tietyn rajan, valkoihoiset muuttivat joukolla pois. Ajatusta laajensi nobelisti Thomas Schelling vuonna 1972. Samankaltainen idea esiintyy myös Mark Granovetterin kollektiivisen käyttäytymisen kynnysmallissa."
Oleellista on, että syynä ei oikeastaan ole rasismi itsessään. Vaan se, että ihmiset viihtyvät parhaiten samanlaisten keskuudessa. Joidenkin kulttuurien välillä yhteistä on enemmän ja konflikteja vähemmän. Osa kulttuureista taas ovat vahvassa konfliktissa koska ne ovat hyvin erilaisia. ; Näin ollen ei voisi olla vaikeaa kuvitella kulttuuria jossa kristityt gnostilaiset ja buddhalaiset tulisivat hyvin toimeen keskenään. Islamin säännöissä on asioita ja rajoitteita joita pidämme Suomessa julmina tai ärsyttävinä ja naurettavina. Konfliktia syntyy helposti enemmän. Jos kulttuurit ovat konfliktissa helposti (eli kulttuurit näkevät toisensa jollain tavalla harhaoppisina), syntyy tilanne jossa "monikulttuurisuus ei ole mahdollista ilman voimakasta keskusvallan väkivaltapotentiaalia, kuten USA:ssa tai Singaporessa, sillä kulttuurievoluutio sanelee, että eri kulttuurit suhtautuvat toisiinsa kilpailijoina tai pahimmillaan vihollisina."
Kun katsomme ateismia, ei liene vaikeaa huomata että ne ovat usein vahvassa konfliktissa. Uskontoja katsoessa on selvää että ateistit kokevat toistuvasti vainoa sekä ideologisella tasolla että henkilökohtaisena kokemuksena. Nämä eivät ole mitään urbaanilegendoja jossa kaverin kaverin bussilippu syödään bussissa. Vaan ne ovat usein hyvinkin omakohtaisia. Kiusat ovat eri kokoisia. Ja julkisuus tuo omituisia lieveilmiöitä jopa herrasmiesmäisimmille ateisteille, eikä pelkästään raivopäisille. Kuitenkin samanaikaisesti kristinuskon kannattajat näkevät nimenomaan tilanteen niin että he eivät ole vainoamassa tai kiusaamassa yhtään ketään.
Yksi selitys onkin se, että kristityt vain harjoittavat omaa kulttuuriaan. Sen peruslähtökohta on hyvin erilainen kuin ateistien. Nähdäkseni molempia kulttuureita itse asiassa yhdistää tietty pyrkimys toimimaan kulttuurien konfliktien vähentäjänä tai monikulttuurisuuden tuomien ongelmien hillitsijänä. ; Etenkin - tältä kannalta maassamme liiankin vähän valtaa saaneen - katolisen kirkon oppiin kuuluu se, että myös muiden uskontojen kohdalla on viisautta. Luterilaisessa kirkossa tämä näkyy hieman siinä että usko on yksilön eikä instituution asia. (Luterilainen kulttuuri on toki katolista kirkkoa uudempi, mutta toisaalta Luther yritti nimenomaan palauttaa aikansa teologiaa ajassa taaksepäin. Luther kannatti vanhempia teologeja kuin siihen aikaan oli tapana. Luther oli juuri näiden syiden vuoksi nimenomaan uskonpuhdistaja eikä mikään uskonuudistaja.) Luterilaisuusfiksoituneessa kulttuurissamme onkin kehittynyt järjestelmä jossa rituaalit ja uskonto ovat perinteitä joihin osallistutaan eikä osallistujia oikeasti haittaa paskaakaan se onko mukanaolija vaikkapa ateisti. Esimerkiksi itse, julkiagnostikko, olin pohjanmaalla häissä bestmäninä. Ihmiset tiesivät tämän mutta kivet eivät lennelleet.
Konflikti syntyykin siitä kun rituaaliin ei haluta osallistua. Se nähdään uskonnon vastustamisena. Jopa hyvin lujana ja ehdottomana sellaisena koska rituaali ei uskovaisista ole uskontunnustus vaan tapa olla yhdessä.
Ateistit taas näkevät uskontorituaalin ikään kuin allekirjoituksena paperiin. Itse en voisi kuvitellakaan liittyväni kirkkoon nykytilassa jossa liittynyt joutuu allekirjoittamaan omalla nimellään sen, että uskoo kirkon oppeihin. Usein korostetaan että kirkkoon voi kuulua vain koska kirkko tekee hyvää. Tämänlaisen allekirjoittaminen on itselleni mahdotonta vaikka nähdäkseni kirkko tekeekin ihan hyviä juttuja monesti. Ateistit ovat tässä asiassa itse asiassa entistä vahvempia. Heidän monikulttuurisuudenhallintakeinonsa on sekularismi. Eli uskonto ja sen konfliktinaiheutusvaikutus minimoituu kun uskonto on jotain jota tehdään muiden silmiltä piilossa. Silloin saa uskoa mitä lystää mutta ei tarvitse.
Näkisin että uskovaisten tapa hoitaa hallinta yhteisen käytännössä joskaan ei juridisesti valtionuskontostatuksen omaavan uskonnon perinteillä yhteisöllisyys on ongelmallinen koska se "pakottaa monet allekirjoittamaan" väittämällä että "se ei ole allekirjoitus, kunhan tahrustat jotain viivan päälle paperin alalaitaan". On toki selvää että väkivalta, myös henkinen väkivalta, on joskus oikeutettua. Poliisikin saa nähdäkseni pamputtaa ja kaasuttaa tietyissä tilanteissa. Valtiovallan väkivaltakoneisto on kuitenkin tajuttu perinteisesti jakaa eri osiin.
1: Montesquieu teki vallan kolmijaon. Yksi taho säätää, toinen valvoo, kolmas tuomitsee. Näin tuomitsija ei voi säätää lakeja joiden avulla saa päiviltä ne jotka haluaa. Oikeusmurhilta vältytään. Uskonto joka määrittelee poliittisen korrektiuden ja moraalin omistaa säätämisvallan. Jos se samalla tekee rankaisujärjestelmän, joka on täsmäsuunnattu kerettiläisille, se ottaa tuomiovaltaa. Valtaosa fundamentalisteista ja muista blogauksen alkuvaiheessa mainitsemastani "hengellisestä väkivallasta" - jossa ei siis mitään hengellistä ole koska siinä on väkivaltaa - onkin lynkkausporukkaa jolla on moraalinäkemys ja jotka katsovat että heillä on lupa tuomita ja rankaista. Tälläinen tömäkkä pikku vaahtosuu on lainsäätäjä, poliisi, tuomari ja teloittaja samassa paketissa.
2: Suomessa vallanjakoasia on hoidettu säätyjärjestelmällä. Säädyissä jokaisella oli oma roolinsa jota ei menty sössimään. Esimerkiksi Sotilaat huolehtivat sotimisesta, papit hengellisistä asioista ja koulutuksesta ja porvarit hoitivat kaupankäynnin. Sotilas ja kauppias saa helposti liikaa valtaa, keinottelurahalla hankittu lisämahti houkuttelisi despotismiin ja sotilaallisella mahdilla voidaan komentaa ostokäyttäytymistä. Pappi ja porvari on huono sekoitus koska pappi voi määrätä mitä on oikein tehdä yhteiskunnassa ja tätä kautta haalia isot tulot itselleen. Rituaali on henkistä väkivaltaa jossa pappi ottaa sotilaan, rauhan ja järjestyksen ylläpitämisen.
Sekularismissa on sen sijaan vain yksi vika. Se on kaiken uskonnollistaminen. Nimittäin siinä asioita ei enää kontrolloida siten että ne ovat jonkun vakaumus. Sekularismi on sensuurilaitos joka johtaa helposti siihen että asioita käsitellään kuin ne olisivat uskontoja. Koska sillä saa asian hoitoon suoraan. Sekulaarissa kulttuurissa puhutaan tämän vuoksi uskonosta enemmän kuin missään. Kaikki tabuiksi ja kielletyiksi nähdyt aiheet uskonnollistetaan. Tämä strategia ei toki muuta paljoakaan nykytilassa, jossa moni asia joidenkin fantasiakirjojen kääntämisestä oluenmyynin kautta eutanasiaan halutaan kieltää koska ne uskonnollistetaan "loukkaamaan jonkun vakaumusta". Näin ollen en näe sekularismissa ylitsepääsemättömiä ongelmia verrattuna sen vaihtoehtoon. (Ja ei. Monikulttuurisuudesta luopuminen ei liene relevantti mahdollisuus. Vaatisi kansanmurhan tai pari näetsen.)
Näkisin aivan suoraan, että esiin noussut uskonnollisesta väkivallasta kirjoittaminen liittyy siihen että uskonnon kohdalla on monin paikoin ylitetty jokin kriittinen massa. Etelä-Suomen kirkkoonkuulumistilastot - ja etenkin kastetilastot - näyttävät muuttuneen hyvin nopeasti. Ennen harvinainen asia on nyt yleinen. Muutos on ollut nopea. Itse asiassa todella nopea. Kun kirkko on hoitanyt yhteisöllisyyden suomalaisten jullikoiden heterogeenisessä laumassa - en usko että mitään yhtenäiskulttuurin vaihetta on maassamme ollut ikinä, tai ainakaan historiallisena aikana - ei sen moittimista ole hyväksytty. Se on periaatteessa ollut sama kuin suvivirrenlaulamisenkin kohdalla. ; Mukanaolo ei merkitse niin paljoa. Kritiikillä on sen sijaan hyvin laaja ja syvä merkitys. Nyt tämä on hylätty. Ja asiasta voi puhua. Ja nyt kun sitten voi, niin padot aukeavat.
Paskaa tulee niskaan kaikkien niiden hyssyttelyvuosien teholla. Ei taatusti ole mukavaa jäädä alle. Tässä mielessä olen tosin hieman pahoillani. Sillä olen vihainen uskonnossa vallitseville käytänteille - ja ennen kaikkea monille uskovaisille ihmisille jotka opportunistisesti hyväksikäyttävät niitä - en ole koskaan ollut varsinaisen uskonnon tuhoamisen puolella. Saa nähdä huudanko vuoden päästä eri aiheista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti