Toisaalta, jos minun käsketään kertomaan elämäntavastani, sekin tiivistyisi helposti mekanistiseen toimintakuvaukseen. Luen, ostan kirjoja, lainaan kirjoja, heilutan miekkaa, ylläpidän hikipediaa (nauttikaa ikibanneistanne) ja muuta vastaavaa. Elämäni itse asiassa rakentuu näistä asioista. Identiteettini rakentuu tähän vahvasti. Tunnemaailmassani vain kaikenkattava nuivuuteni värittää kaiken (muun paitsi yllä olevat).
Tämä sisällön ja kuoren yhteys on vaikea asia. Sisareni kirjoitti "Vauvanukkea hoivailleen haave äitiydestä toteutui. En kuitenkaan osannut tehdä pojalleni lapsuutta, josta silloin haaveilin. Ulkoiset asiat olisivat hankittavissa. Peltiset autot, lumikelkat ja pehmeät lemmikkieläimet, mutta niilläkään en saa elämästämme lastenkirjaa. Ne voivat antaa kuvalle muodon, mutta eivät sisältöä. Saan kuvaan ripauksia rauhasta, ilosta, odotuksesta ja jännityksestä, mutta en saa niillä täytettyä koko maisemaa, vaikka haluaisinkin. Soisin hänen saavan lämmön ja pehmeyden. Lapsuuden koko sen ansaitsemalla arvollaan." Nukkeleikki on hyvinkin utooppisen ideaalisen äitiyden muodon kuvaaja. Nukke on symboli ja leikki rituaali, joka sitoo idean maailmaan. Arkielämässä ulkoiset asiat voidaan järjestää, hankkia leluja ja muuta vastaavaa. Mutta tällä ei voi koristella tai kattaa koko elämää.
Unkurissa katsottiin elokuvaa. Siinä elokuva on murtumisprosessi, jossa ytimessä on haastattelu. Alussa on muodikasta, on oikealla tavalla mielenkiintoiset ihmiset muodikkaine mielipiteineen ja asuntoineen. Matkan varrella pinta karisee, ja huomataankin että pariskunta elää rakkaudettomasti. Lopussa annetaan kuitenkin toivoa, ehkä tiedostuminen ja se, että pinta on karistettu, pakottaa kohtaamaan asian oikein. Ehkä pinnan sijasta saadaankin oikeaa rakkautta. Ehkä tässä ei tarvitse edes luopua tästä muodikkaasta talosta.
Tavara ei ole onni, ilo tai kauneus. Mutta kummasti se tavara kuitenkin voi helpottaa asiaa. Tätä paradoksia saa kenties auki Tolstoin "Anna Kareninan" kautta Siinä kun kerrotaan siitä, miten jokainen onnellinen parisuhde on onnellinen samalla tavalla, mutta jokainen onneton parisuhde on onneton omalla tavallaan. Moni asia voi mennä pieleen.
Muoti koskettaa elämässä kaikkea. Mutta tosiasiasa ehkä kovin pinnnallisuus käsittelee sitä, mistä ei saada puhua. Tämä on tietysti kuolema. Napoleonin komplekseissa oli tähän liittyvä kirja. Siinäkin kaikki rakentuu muodin ympärille. Englantilaisen gentlemannin tulee tehdä tiettyjä asioita tietyllä tavalla. Jotkin asiat ovat right out. Julkisuuskuva on oleellinen.
Kirja siirtyy pian aiheeltaan hautaamiseen, mutta ei hylkää pinnallisuutta. Keskiössä on ruumiinkaunistus, jossa kuollut vainaja puetaan, meikataan ja tehdään vaikka mitä muuta. "Jäljelle jää epämääräisen karmaiseva ja siirappinen ready-made-narratiivi "rakkaista", joille on rakennettu pinnallinen, maailmasta irralleen asetettu paratiisilehto, jonka monumentit ovat banaalia eurooppalaisen taiteen tyylikausien sekoitetta. Kaikki on falskia, epäaitoa ja kiiltokuvamaista, kuoleman glorifiointia jonkinlaisena täyttymyksenä, mutta kaikista menetyksistä ja tuskista riisuttuna." Ruumiille tehdään ties mitä toimenpiteitä, jotta totuus unohtuisi. Ja nämä palvelut ovat nimiä myöten sievisteltyjä. Aidon tunteen sijasta myydään pinnallista sievistelevää versiota, joka myydään tunteen tilalle. Näin kuolema latistuu.
Me teemme helposti kuoleman kanssa jotain samantapaista. "Penn&Tellerin" hautajaisepisodikin keskittyi juuri siihen, miten erilaista kaupallista toimintaa hautaukseen liitetään. Henki oli usein kuoleman kieltävä. Kuoleminen yritetään ikään kuin eriyttää elämänpiiristä. Jäljelle tästä pakenemisesta jää tietysti vain koristelut.
Olen vielä jotenkin tajunnut sen, miten kuolema on uskonnoissa mystinen asia ; Siinähän voidaan ajatella hengen siirtymistä toisenlaiseen todellisuuteen, joka on elossa olevalle ihmiselle tuntematon, mysteerinen ja taianomainen sekä näkymätön. Kuoleva ihminen ja tämän jälkeenjäänyt ruumis ovat kuitenkin sellaisenaan varsin tämänpuoleisia asioita. Jos tästä prosessista poistaa inhottavuudet, jäljelle jää vain tarjottava tyhjä kuori.
Nykyään jopa uskonnot ja muut vastaavat, joihin on tavattu liittää syvällisyyttä, tarjoavat ihmisille tässä yhteydessä tämän pinnallisuuden rakentamista. Ne eivät auta tuskan kanssa, vaan auttavat lakaisemaan sen maton alle. Ne tarjoavat sen valmiin narratiivin rakkaista ja ne puitteet ja koristelut.
Kuolemasta seuraava askel pimeämpään on tietysti itsemurhassa. Sen kohdalla pinnallisuus-syvällisyys -ajattelu on itse asiassa äärimmäisen kova. Sillä tekoja on joskus hyvin vaikeaa ymmärtää. Tästä hyvän kuvan saa Simon Singhin matematiikka -aiheisesta kirjasta "Fermat'n viimeinen teoreema". Se kertoo matematiikan historiaa. Esiin nousee Yutaka Taniyama (谷山 豊), japanilainen matemaatikko, jonka konjektuuri oli olennaisessaa osassa Fermat'n esittämän matemaattisen pulman ratkaisussa. Hänellä puitteet olivat kunnossa. Ura näytti olevan hyvässä kunnossa ja hän oli peräti menossa naimisiinkin. Hän aloitti itsemurhaviestinsä sanoilla "Vielä eiliseen mennessä minulla ei ollut ehdotonta aikomusta tappaa itseäni. Tosin monet ovat varmasti huomanneet, että olen viime aikoina ollut väsynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti. Mitä itsemurhani motiiviin tulee, en oikein ymmärrä sitä itsekään, mutta se ei johdu mistään tietystä tapahtumasta tai erityisestä syystä."
Vaikka onnellisuus liittyykin lujasti tuollaisiin asioihin, ja esimerkiksi epäonnistunut ura voi tehdä onnettomaksi, nostaa itsemurha nämä kysymykset oleellisesti esiin. Normaali kuoleminen ei kykene aivan samalla tasolla raaputtamaan näitä asioita, koska itsemurha on vapaaehtoinen toisin kuin muunlaiset kuolemat. Koristeltu elämä ei ole samaa kuin onnellisuus.
Osittain syynä onkin se, että onnellisuus ja hyvä elämä eivät tiivisty mihinkään mitä voidaan esittää siististi. Omistaminen, tavara, ura, avioliitto ja monet muut asiat ainoastaan liittyvät siihen, korreloivat sen kanssa. Ne eivät kuitenkaan ole sama asia. Järjettömyydestä kertonee (järjettömän naivisti kuvitettu ja kornin leppeästi muotoiltu) itsemurhasivusto, josta voi lukea että "Suicidal thoughts are an involuntary affliction! We don't choose to think them. Suicidal thoughts just enter, they just come into your mind on their own. And they don't just sit idly by... Suicidal thoughts are VERY ACTIVE and have tremendous emotional power! They push you, urge you, compel you towards suicide."
Syvällisen saavuttaminen ei kuitenkaan aina tarkoita sitä, että pinnallinen olisi turhaa, tai että siitä täytyisi luopua. Olisi vain hyvä huomata, että jos priorisoi onnellisuutta, on syytä priorisoida siihen.
Kuvassa on Korsossa haudatun pikkueläimen hauta. Paikalliset lapset kuluttivat aikaa ja vaivaa sen eteen. Jotenkin tuntui, että tässä oli aavistus sitä, että mukana oli kuoren lisäksi jotain yllättävän aitoa. Tämä kosketti kylmää aukkoa rintaontelossani sen verran paljon, että mukana oleva voimakas kristillinen symboliikkakaan ei yhtään ärsyttänyt. Leikissä oli mukana paitsi pintatason toiminta, myös aavistus ensikertalaisuudesta. Tämän jälkeen monen lapsen kalmaneitsyys katoaa, ja ihmisten kanssa he osaavat enemmän toimia oikein ja ajatella kyynisemmin ja osaavat myös käsitellä (~torjua) negatiiviset tuntemuksensa paremmin. Naiviuden kuplan puhkeaminen, se kun pinta paljastuukin vain pinnaksi. Se on aina raju asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti