Syyllisyys.

Elokuvia, kuten muutakin taidetta, on tavallisesti tulkittu kolmen erilaisen päätavan kautta:
1: Ensimmäinen on puhdas samastuminen hahmoon. Tällöin ihminen ikään kuin imeytyy henkilöihin ja tapahtumiin. Syntyy uudenlaisia kokemuksia.
2: Toinen on peilaaminen tapahtumia oman elämän kautta. Tapahtuma kuvaa jotain joka on verrannollinen omiin kokemuksiin ja elokuva auttaa käsittelemään näitä. Tällöin tarina saa jopa terapeuttisia ulottuvuuksia.
3: Tarinassa analysoidaan sen ideologioita, kuvauksen rakennetta ja montaa muuta asiaa. Tässä tunneperäisyys ei korostu, vaan katsotaan enemmänkin mitä sanomaa elokuva kantaa.

Tosiasiassa maailma ei ole näin yksinkertainen. Emme osaa olla sekoittamatta omaa elämäämme kokemuksiin. Ja ainakin minä olen nähnyt taidearvioijan, joka kylmän viileästi analysoi erään taulun rytmiä ja sanoi sitten kuivan narisevalla äänellä miten jotkut asiat olivat hauskoja. "Näkisin tässä huumoria, aika hauska." Lausunto itsessään, kylmän analyyttisesti tasaisella äänellä lausuttu huvittumiskertomus, tuntui minusta hieman hauskalta.

Minä olen tietysti korostanut sitä analyyttistä tulkintamuotoa. Siihen saa paljon sivistyssanoja. Se vie kuitenkin helposti arvon esimerkiksi saippuasarjoista. Niissähän juoni ja näyttelijäntyö on analyyttisesti katsoen kökköä ja juonenkehittely hutaistua. Nyt ajattelin käyttää astetta erilaisempaa lähestymistapaa.

Otan esiin "Virgin Suicides - Kauniina kuolleet" -elokuvan. Se kertoo sisarusparvesta, jotka tekevät joukkoitsemurhan.
1: Aihe on sinänsä kenties jopa hieman vaarallinen, koska samastumiskokemuksia katsomisestaan saavat ovat "Sopranos" -sarjan kanssa oppineet hyväksymään terapiassakäymisen. Henki on likimain se, että "Jos kovaakin kovempi (An)Tony Sopranos menee kallonkutistajalle, miksi en minäkin." Myös kuuluisa tyylillisesti "esiemoa" edustava itsemurhakirja, "Nuoren Wertherin kärsimykset" aikaansai sen, että moni teki itsemurhan. Ilmiötä kutsutaan nimellä Werther effect. Minä olen onnekseni aivollisesti vajakki, joten olen käytännössä immuuni tälläiselle. Kun on vaikeus ymmärtää toisia ja sosiaalisia konteksteja, ei tälläistä samastumisrientoa hevin tapahdu.

Lyhykäisesti itse tarina etenee siten, että eräs sisaruksista yrittää itsemurhaa. Tämä on järkyttävää, ja äiti rupeaa suojelemaan perhettään. Siksi hän rajoittaa tytärtensä toimia hyvin rankasti. Kasvatuksesta tulee tiukkaa, esimerkiksi tietyt levyt kielletään. Vanhin tytöistä, seksuaalisesti varsin utelias, kokee romanssin, joka menee pieleen. Sisarukset päätyvät käytännössä kotiinsa vangeiksi. Pojat yrittävät ottaa yhteyttä, mutta käytännössä tytöt ajautuvat omaan maailmaansa. Tytöt vapauttavat itsensä tekemällä itsemurhan.

Mitä useammin tämän elokuvan katsoo, sitä selvemmin tulee esiin se, että itsemurhalle ei ole mitään yhtä syytä.
1: Vanhempia vihaava voisi tulkita että syylliset olisivat ylisuojelevat vanhemmat. Voidaan puhua tukahduttamisesta, jossa elämäniloiselta vaikuttavatkin asiat, kuten musiikki kielletään, jotta sen takaportista ei tulisi mitään vaarallista.
2: Joku toinen, romanttisesti värittynyt, henkilö voisi nähdä että epäonnistunut suhde ajaa vanhimman tytön itsemurha -ajatuksiin jota toiset matkivat.
3: Matkimisteemalla saataisiin tietysti mukaan sekin, että itsemurhassa on copycat -efekti; Se on todellakin matkien leviävä teko. Jos tuttu tekee sellaisen, kasvaa todennäköisyys itsemurhaan. Näin ollen sisaren itsemurhastakin saataisiin teon syy.
4: Uskonnollisia järjestöjä tutkiva voisi katsoa että tytöt tekevät oman sisäisen kulttinsa, joka taistelee kaikkea ulkomaailmaa, myös vanhempiaan, vastaan. Vanhimman sisaren seksuaalinen aktiivisuus viittaisi jopa siihen että kultti käyttäisi sisarten orastavaa tai valmiimpaa seksuaalisuutta pohjanaan. Kyseessä olisi erikoinen kultti -itsemurha, kuolema olisikin sisäinen, ei ulkoinen syy.

Kuitenkin kun itse olen katsonut elokuvaa useampaan otteeseen, on selvää että itsemurha on itsessään mysteeri. Sille ei tarjota ratkaisua. Elokuva ei siis ole mikään "Sherlock Holmes ratkaisee". Tämä sopii tietysti kuvaamaan itsemurhan vaikeaa ymmärtämistä muutoinkin. Yllättävän usein teko on yllätyskin.

Elokuvaa kerrotaan "ulkopuolisten silmin", itsemurhan jo tapahduttua. Tätä kautta sille saadaan uusi teema. Se on syyllisyys. Itsemurhan tehneiden läheiset kun usein kokevat että he ovat syyllisiä tekoihin. Näin ollen elokuva itse asiassa heijastelee tätä voimakasta syyllisyydenkokemista. Kertojat purkavat tilannetta omalta kannaltaan. Ja aivan kuten elokuvakin näyttää, ei ilmiselvää syyllistä useinkaan ole. Syyllisyys tapahtumaan on siksi tavallaan turhaa - tai vähintään yhdessä kannettavaa. On useita eri asioita, tapahtumia, ratkaisuja ja tekoja, jotka ovat kalahtaneet yhteen.

Tästä voi saada jonkinlaista esimakua sitä kautta miten Unkurille tuli paha mieli. Hän kyllästyi ahdistuksesta kirjoittamiseen, jota esimerkiksi minä olen tehnyt useankin henkilön osan verran.

Itsemurhan kannalta on se, että teon jälkeen vaikeinta on jääjillä. Lähtijällä on helppoa. Jäljelle jääneet voivat vain hieman jälkeenjääneesti aprikoida, että tämä syyllisyys ei kerrokaan rakkauden puutteesta. Sillä ilman rakkautta ei olisi niin valtavaa syyllisyyttä. Syynä ei siis ole ollut ainakaan rakkauden puute itsessään.