Keskusteluissa, etenkin erimielisten kanssa keskusteluissa, olisi syytä välttää ad hominem -argumentaatiota. Tässä haetaan takaa sitä, että sillä kuka argumentin sanoo ei pitäisi olla mitään merkitystä ; kunhan hänen lähteistykensä, logiikkansa ja muu vastaava on pätevää, on lausuntokin pätevä. Sarkastista kielenkäyttöä ja kirosanoja ad hominem ei kiellä.
Niiden lisäksi on siis hyvät tavat. Ne eivät käsittele argumentin sisältöä, vaan sen muotoilua. Johtopäätösten vetämisessä tässä ei saisi olla merkitystä. (Mutta ihmisten kanssa näin kuitenkin usein käy.)
Tässä mukaan astuu kohteliaisuus. Kohteliaisuus on usein sinällään hyve. Silloin ihmiset esittävät kannat sillä tavalla että toista ei tarkoituksella pilkata. Eli tarkoituksellinen loukkaaminen ei ole hyvä asia. Ja jos asian voi sanoa nätisti ja rumasti, on asiallista käyttää sitä kohteliasta keinoa kun se kerran on mahdollinen. Osa haluaa kuitenkin vetää tämän astetta pidemmälle ; Heistä jos jokin asia herättää loukkaantumisen tunteita, se tarkoittaa sitä että asiasta ei saa puhua.
Tällöin kuvioon astuu tabu. Asiaa pidetään sellaisena että jos siitä on erimielinen, on syytä pitää suunsa kiinni. Siinä missä aito kohteliaisuus on kaksisuuntaista ja kommunikatiivitsa, tässä strategiassa toimintatapa on "aseistariisuvampaa". Kun Idefix pillittää, ei Obelixin argumentoinnilla tai mielipiteillä ole väliä. Obelixilla on käytännössä vain pienen koiran totteleminen mukisematta. Idefixin aktio ei tällöin ole kahdensuuntaista keskustelua jossa toisen näkemys ymmärretään, vaan se on sensuuriaktio jossa on vain yksi toimintatapa tai sitten nousee pirunmoinen poru.
Syytän/Syytön.
Idefix joka itkee tai henkilö joka vaatii keskustelulta kohteliaisuutta, lähestyy asiaa pyyteettömän kannan kautta; Kohteliaisuus ei koske ideologista kinaa jota ollaan käymässä. Tätä kautta mukaan saadaan käsite pyyteettömyysstrategia.
Tätä kautta voin nostaa esiin Bourdieun. Hänellä oli kova kanta intellektuelleista. Bourdieu huomautti että kaikki muut yhteiskunnalliset argumentoijat ja toimijat olivat valtapelissä. Mutta intellektuellit esiintyivät tuomareina, jotka vain kommentoivat toisten valtapelejä. Bourdieu näki että tässä on kyseessä pyyteettömyysstrategia ; Älymystö korosti olevansa hyveellinen, taho jota kiinnostaa vain tieto, kauneus, sivistys, ymmärrys ja asioiden tarkastelu. Se kuitenkin määritteli, tuomitsi ja osallistui muutenkin valtapeleihin. Itse asiassa Bourdieu esitti että älystään ylpistyneet intellektuellit itse asiassa ottivat snobistisen suuruudenkuvitelmaisen asenteen, josta he sitten erityisen kärkkäästi ja ahkerasti osallistuivat valtapeliin. He eivät olleet vain osallistujia, vaan erityisen taitavia ja aggressiivisia pelaajia.
Bourdieun vastakritiikki oli muistuttaa siitä että hän oli itse intellektuelli. Ja hänen intellektuellin moite oli myös pyyteettömyysstrategia, jossa viitattiin omaan puhtaaseen haluun puhdistaa älymystön puheet erilaisista manipuloinneista, huijauksista ja intressien eduntavoittelusta ikään kuin hän olisi symbolisen taistelun ulkopuolella. Häneltä löydettiin intressejä, kuten akateemisesta maailmasta ulkopuolisuuden tunteminen. Tätä kautta häneen osui hänen oma kritiikkinsä.
1: Bourdieu puolustautui syytöksiltä sanomalla että hän oli vain tarkastellut älymystön valtapelejä älymystön omilla välineillä. Että hän vain taisteli omilla keinoilla. Tämä oli sinällään totta.
Tilanne muistuttaa hieman valehtelijan paradoksia ; Jos kreetalainen kertoo että kreetalaiset valehtelevat, syntyy paradoksi ; Jos hän valehtelee, hän puhuu totta ja jos hän puhuu totta, hän valehtelee.
1: Merkittävää Bourdieun kohdalla on, että tämä ratkaisu ei perustunut siihen että osoittautui, että älymystö olisi rehellistä ja pyyteetöntä.
Selvää että tilanne ei ole kovin yksinkertainen. Intressien näyttäminen voi olla intressi itsessään. Ja lopputuloksen kannalta tällä ei välttämättä ole merkitystä. Vaikka ihmisiin, heidän ideologioihinsa ja muuhun suhtaudutaan antaumuksella ihmistutkimuksessa, se ei vielä itsessään sano oikein mitään moraalista. Eikä edes todellisuudesta - ihmisten käsitykset todellisuudesta ovat vähintään kukonaskeleen verran eri konsepti kuin itse maailmassa oleva totuus.
Rajanvetona.
Kohteliaisuus on hyvä asia. Mutta selvää on myös, että jossain menee järkevät rajat. Käytännön maailmassa toiset kreetalaiset valehtelevat vähemmän. Eikä kukaan valehtele koko aikaa. Mutta kaikki valehtelevat joskus.
Hyvillä tavoilla kun on puolustettu hyvinkin outoja asioita. Niillä on vähennetty keskustelua ja lisätty sensuuria. Akira Kurosawa kohtasi elokuvanteossaan vahvaa sensuuria. Hän lähestyi asiaa seuraavantapaisella logiikalla ; Sensorit olivat perverssejä. Pervoutensa vuoksi he näkivät lähes kaikessa sairaita asioita. Asia ei itsessään ollut vakavasti ottaen rivoksi luokiteltavaa, mutta kaikki mitä pervertikot näkevät rivoilla silmillään, muuttuu rivoksi. Tätä kautta yliampuvat reaktiot ja vaatimukset on ymmärrettävissä mutta ei hyväksyttävissä.
Sensuuria edustaa nykyään poliittinen korrektius. Koska suora "kiellän sananvapautesi" maistuu PR -puheissa pahalta, on paljon poliittisesti kätevämpää värittää puhe sanomalla "sinulla on oikeus mielipiteeseesi, mutta toivoisin että esittäisit sen kohteliaammin." Ja sanoa tätä joka väliin, sanoipa toinen sitten asiat ihan riittävän kohteliaasti ellei peräti erittäin kohteliaasti.
Tällöin japanin perverssit sensorit eivät sensuroi, vaan pyytävät jättämään asiattomat härkävankkurit jotka voivat kenties loukata jotakuta ja pilkata jonkun arvoja pois.
Olen niin loukkaantunut.
Etenkin "uusateismin" kohdalla tämä strategia ja sen yleisyys on yllättävän kovaa. Ateisteja pidetään ilkeinä kun he tekevät esimerkiksi julkisia bussimainoskampanjoitaan. Sellaisia joissa sanotaan "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Ymmärtäisin suuttumuksen jos teksti olisi häijyä, jotain sellaista jota alakuvassa on (ihan itte tein! Kannatan!).
Mutta tästähän ei ole kysymys. Ateistit hakivat lauseelleen sisältöä tietty tavoite mielessään. Sen tehtävänä oli olla ystävällinen, esittää ateismia positiivisessa ja elämäniloisessa valossa. "Rauhanomainen" ja "kannustava" olivat sanavalintojen taustaideat. Minusta ne peräti ovat onnistuneet tässä tavoitteessa.Tämä ei estänyt uskovaisia ihmisiä vetämästä aktiivisesti hernettä nenään maailmanlaajuisesti ja suomessa. Idefixin täytyy itkeä puulle, koska muuten Obelixin toimintaa ei kontrolloida. Kysymys koko bussikampanjassa oli selvästä valtapelistä. Ateistit olivat poliittisia kun "tulivat kaapista". Uskovaiset pitivät valtapeliä halutessaan rajata poliittista keskustelua kieltämällä julkinen kannanotto - vaikka samanaikaisesti he haluavat pitää sitä itsellään maksimaalisesti, esimerkiksi katujulistajia kävelyttämällä. Minusta politiikka kuuluu politiikkaan. Ateismista syytetään politisoinnista ja poliittisten asioiden esilletuomisesta. Onhan se agenda, mutta en keksi poliittiselle toiminnalle muutakaan paikkaa.
Jopa Dawkinsin päälle on manattu ylenmääräistä epäkunnioitusta. Hän käyttää paikoin kovaa kieltä. Jännittävää on, että vain nämä kohdat näyttävät kiertävän uskovaisten keskuudessa, tai ainakin vain niihin referoidaan. Näin ollen hänen näkemyksestään ja persoonastaan tehdään olkiukko. Strategia on jo itsessään cherry picking yhdistettynä ad hominem -strategiaan.
1: Jussi K. Niemelä tosin huomauttaa vielä siitäkin, että itse asiassa ateisteistakin vain äksyimmät on otettu esiin uskovaisten puolella. Toki minäkin voin maalata vihollisistani mitä tahansa, jos saan valikoida vain näkemykseeni sopivat. (Uskovaiset ovat siis väkivaltaisia murhaajaterroristeja joilla on surkea pukeutumismaku ja typerä parta -koska Osama bin Laden?)
Tosiasiassa uskontokeskustelu ei ole sävyltään erityisen kovaa. Kun sitä verrataan vaikkapa tasa -arvokeskusteluun, feministien puheisiin, ilmastonmuutoskeskusteluun tai mihin muuhun vastaavaan tahansa, se näyttäytyy kaiken kaikkiaan joko normaalina ellei peräti melko kohteliaana. Käytännössä kun muistetaan että keskustelua käyvät elävät, hengittävät, kokevat ja tunteita omistavat - siis myös suuttuvat - tahot, on ateistejen käyttämät keskustelun sävyt peräti mietoja.
Moni on vihjaillut että uskovaisten suuttuminen on itsessään todiste ateistien hurjuudesta. Eiväthän he muuten käyttäytyisi siten. Tässä on ongelmana se, että kyseessä voi olla aivan yksinkertainen pikkumaisuus. Tätä korostaa mielestäni se, että useimmiten hiljenemis-kunnioitusta vaativa uskova peräti vihjaa että "En minä loukkaannu, olen paksunahkainen kuin norsu. Mutta ajattelen herkempiä." Tämänlainen huolipuhe on yleinen strategia, jolla voidaan kehittää onglmia jotka eivät ole kovin aktuaalisia. Siinä viitataan "voi olla" -henkilöön joka on tietysti aina poissa.
Herkkänahkaisuus itsessäänkään ei kerro paljoa. Moni voi loukkaantua mitättömyyksistä, etenkin kun ideologinen johtaja vähän vuosia ensin valistaa että tässä on tosi tärkeä asia jota ei saa edes ajatuksissa pilkata. Liian pienestä loukkaantuminen kertoo suoraan suvaitsevaisuuden puutteesta. Jo määritelmänsä kautta suvaitseminen tarkoittaa sitä että kestää itselle epämiellyttäviä asioita. Jos vetää herneen nenään siitä että joku sanoo julkisesti olevansa ateisti, niin se on jo vakavasti ottaen hänen oma ongelmansa. (Tai sitten tuollainen käytös on niin kauheaa että sen ääneen lausuminen loukkaa syvästi minun syvimpiä tuntojani ja hänen täytyy vaieta ettei olisi epäkohtelias moukka. Minulle käy ihan miten päin vain.)
Samoin "homoillan" jälkikorinoissa ateismia ja uskonnottomuutta syytettiin räyhäämisestä. Milloin oltiin kirkon ulkopuolelta valittajia ja milloin mitäkin. Tosiasiallinen närkästyksen syy oli massapako. Tämä ei ole edes suullinen pilkanteko. Se on vain jäsenrekisteristä eroaminen. Joukkopako homoseksuaalisuuspuheella tapahtui. Paon syy kerrottiin, jotta tieto annetaan tilaisuus joko korjata tai ignoroida. Tämä koettiin todella pahana ja vakavana asiana.
Loppumurina.
Minä olen törmännyt sairaampiin kristittyjen julistuslappuihin, sellaisiin joissa on kovempia juttuja ja syytöksiä ja vihjailuja kuin bussikampanjassa. Mutta niitä saa levittää koska uskonnonvapaus. Ateistit eivät ole vetäneet hernettä nenään ja sanoneet että koko lapunjakotoiminta olisi kiellettävä koska se loukkaa heidän arvojaan.
Toki minuakin julistajat ärsyttävät, joskus, paitsi silloin kun huvittavat sellaisella pörröisen ylenkatseellisella tavalla. Samoin kuin puhelinmyyjät, katusoittajat ja muut näihin verrattavissa ammattikunnat (joita vain en ole itse vielä ehtinyt kokeilla.) En ole kuitenkaan vaatimassa sensuuria. Sillä minulla on sellainen erikoinen tapa, että ihmisiltä ei pidä kieltää pihviä vain siksi että vauvoilla ei ole hampaita. Ne, joilla hampaat on, sitä käyttäkööt. Ja joka valittaa hampaistaan, ei saa ihmetellä jos häntä ei oteta täysikasvuisena ja täysivaltaisena vaan kohdellaan kuin alaikäistä vauvaa.
Kaikista korneimpia ovat ihmiset, jotka väittävät ajavansa keskustelua, mutta kuitenkin vaativat lujasti keskustelun loppumista, sensuuria. Minusta asiallinen keskustelukenttä voi edetä sitenkin, että ensin sanotaan jotain, josta toinen kertoo loukkaantuvansa, ja johon aloittaja sanoo että en välitä tuollaisesta niuhottamisesta. Kohteliaisuutta tulee toki vaalia ja kannattaa. Mutta vain silloin kun se on oikeasti tarpeellista. Kynnyksen tarpeeseen taas pitäisi olla melkoisen suuri.
Näkemyksen kieltäminen siksi että position ääneen lausuminen loukkaa jotain jonkun toisen ihmisen tabua on jo itsessään epäkunnioittavaa ja loukkaavaa. Niin epäkunnioittavaa ja loukkaavaa, että jos epäkunnioitus ja loukkaavuus on todella jokin kriteeri sille että jokin asia on kannatettavaa tai ei, niin tämä olisi pretty much the first to go.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti