Nykyään valtanäkemyksenä on uskonnon rauhaa ja onnellisuutta tuova vaikutus. Tässä keskitytään tietysti vahvasti pelastustulkintaan. On riemuittava, koska pienempiäkin ilonaiheita sitä on juhlittu.Tämä uskonnon elämänlaatua parantava vaikutus korostuu uskon hienoutta korostamalla. Mutta myös kritiikin kautta ; uskonnottomuus nähdään hyvin usein uskosta luopumisena, ja puuttelellisena ja onnettomana elämänä, ja tätä esitetään innokkaasti, vaikka siinä ei perää olekaan. Ateistista leimataan surullinen koska uskonto tuo onnellisuutta ja reippautta elämään ja uskonnosta luopuessa luovutaan tästäkin. Näin syntyy asenne, jossa esimerkiksi ateismi "ei riitä", vaikka kaikkea muuta olisi kuinka paljon. Ajattelua leimaa "jos ja vain jos" -tyyppinen ajattelu, jossa vain (kristin)uskon kautta voi saada iloa elämään ja siksi (kristin)uskosta luopuminen tekee onnettomaksi. Oikeasti elämä ei ole näin helppoa ja yksinkertaista.
Voimakkaasti hengellinen ja sanaajulistava "Tee parannus" -blogi kirjoitti tähän liittyen jotain, johon en voinut olla samastumatta. "vanhempien veljien silmäkulmasta tippui kyyneleitä rosoiselle poskelle. Omaa huonouttaan valittaen he pyysivät evankeliumin siunausta uskonsa vahvistukseksi. Koetaankohan missään muussa hengellisyydessä näin suurta huonouden tunnetta uskonelämässä kuin elävässä kristillisyydessä?"
Huomattavaa on, että näkemys on ehdottomasti kristityn, vaikka tämänlaiset lausunnot ovat usein saaneet minun suusta lähtiessään kohdata vihjailuja siitä, että kyseessä ei ole edes kristillisyys, vaan jokin saatananpalvonnallinen mustamaalaava olkiukkokristillisyys. Että tuon tasoinen katumusajattelu tarkoittaa sitä että ymmärrykseni koko aiheesta on niin huono, että lausunto on itsessään suoraan hylättävä.
Omakohtaisen kokemuksen kautta uskallan sanoa, että minä en tiedä. En tiedä mitä on "elävä kristillisyys", paitsi tapa luokitella eroavaa näkemystä kannattavat vääräoppisiksi uskovaisiksi. Ja ennen kaikkea en tiedä mikä muu tietämäni ja kokemani tarjoaa vastaavaa huonouden tunnetta.
Kysymys on hieman samanlainen, kuin blogaukseni pinnallisesta ja syvällisestä. Uskonto on muodistunut. Sitä katsotaan tarjonnan kautta. Tällöin hedonismi on ensimmäisenä mielessä. Uskonto onkin monin paikoin varsin kaupallistunutta. Sillä myydään erikoiskokemuksia ; Jopa mystiikka ja meditaatio on kaupallistettu. Ostajalle myydään muun muassa "avomielisen ja nöyrän" -statusta. Toiminta vertautuu täysin siihen, missä Jeesus paiskaa rahanvaihtajien pöydät nurin. Temppelistä oltiin tehty kauppapaikka.
Moderni uskontopuhe korostaa hengellisyyden merkitystä elämässä, mutta unohtaa siihen kuuluvat riskit. Jopa ateistit näkevät uskonnossa negatiivisena asiana vain ideologisen vihan. Heillekin uskonelämä tiivistyy usein hedonismiin. He eivät näe, että uskonnossa olisi riskinä myös se, että olisi todellakin itseään pieksevä publikaani.
Tämänlainen näyttäytyy usein "et ymmärrä uskoa oikein" -heittoihin. Itsemurha kun jää tavalliselle ihmiselle vieraaksi. Normikristitty näkee siinä vain normin "älä". Eikä huomaa, että ihminen on syntiin taipuvainen monella eri tavalla. Ja joskus jopa mokaa matkan varrella. Jokainen uskovainen tekee asioita, joita tietää synniksi. Usein kun puhutaan uskovaisista rikollisista, korostaa teologinen korrektius sitä että rikoksia ei voi tehdä koska uskova tarvitsee myös halun tehdä parannus. Tässä kohtaa tämä putoaa syvään kuoppaan joka ei koskaan lopu.
Jopa siinä määrin että itsetuho astuu mukaan kuvioihin. Omalta kohdaltani uskallan sanoa, että vakaumus ei ollut syy, mutta se tarjosi hedelmällisen maaperän. Olen elossa tuurilla. "I didn't plan to fail. I just failed to plan." joskin minulle kävi paremmin kuin monelle muulle. Minulle kristinusko on äärimmäisen ahdistava.
Ehkä siksi, että se ei jäänyt minulle sellaiselle tasolle, jossa korostuu se, että joulukortissa on kivan hempeän näköinen enkelinkuva, sellainen jossa on kimalletta. (Ei siinä, ne on ihan kivoja kortteja.) Nykyisellään uskosta luopuminen on johtanut monen varsin elämää vastustavan ajattelupiirteen katoamiseen ja joidenkin heikkenemiseen. Kristittynä joudun pelkäämään omaa mieltäni.
Kuva on yksityiskohta Herrad von Landsbergin "Hortus Deliciarum" -kirjasta 1100 -luvulta. Englanninkielinen sitaatti taas on Thomas Biskupin "ADOM" -pelistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti