Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria tuo usein esiin erilaisia eksentrikoita, kuten vaikkapa surkean mutta innokkaan laulajan. Esitetyt henkilöt ovat outoja, ja tätä kautta heihin helposti liittää sellaisia sanoja kuin uniikkius, luovuus ja kiinnostavuus. Outohan ei matki ketään. Hän on yksilö ja indiivi. Tästä muistutamme itseämme ja (laji)tovereitamme ääneen ja kirjallisesti.
Tai näin tapahtuu siihen asti, kunnes lavalle astuu Lady Gaga. Hänen kohdallaan esiin nousee "turhan julkkiksen" käsite. Ja yksilöllisyys muuttuukin puheissa ja teksteissä perverssiksi huomiohuoraamiseksi, jossa massojen alhaiset halut masinoidaan kaupallisuuteen. Emme puhu enää eksentrikoista vaan friikeistä. Selvästi kaikki omintakeisuus ja röyhistely ei olekaan samanarvoista.
Tämänlaiset esimerkit tuovat mieleen ainakin sen, miten taidemuoto itsessään ei ole tae siitä että tulos olisi hyvää taidetta. Joku tunari voi raapustaa surkean sonetin ja tämä ei pilaa sonettia taiteenlajina. Eli Lady Gaga on vain apinoinut muodon mutta ei ole aitojen eksentrikkojen tapaan osannut ladata siihen sisältöä. Aito taiteilija ja wannabetöhertelijä voivat värittää kangasta mutta molemmat eivät ole kelpoisia jotta ulkomaaneläjä saisi sanoa että artist.
Toisaalta koko "turhan" mukana on myös pientä ylenkatsetta viihdemaailmaa kohtaan.
Tähän aiheeseen tarttui Unkuri, joka muistutti että taide ja viihde oli rajattu siten että taide olisi jotain johon viihde ei yllä. Ja että ennen esimerkiksi realistista esittämistapaa ei ole arvostettu koska se ei välitä ideaalia. Oli akseli jossa oli vahva dikotomia henkinen/syvällinen - ruumiillinen/pinnallinen.
Unkurin kautta tuli ajatus siitä miten nykyään kuvitteelliset ja idealisoidut hahmot ovat viihdettä. Harlekiini -sarjat ovat pintaviihdettä jossa on epäuskottavan täydellisiä hahmoja. Heidän sokeroitu maailmansa ja älöiseen asti romanttiset toimintansa poistavat lukija -ihmisestä epävarmuutta ja tuovat elämään iloa, jonka rinnalla todellinen faktuaalinen maailma on usein julma ja kova. Ja näin nykyään pinnallinen onkin muodoltaan vanha syvällinen ; Vanha sana oli transsendentin välittäminen, uusi sana on naivius.
Nykyään korostetaan sitä miten turhake on huono asia. Eli kun myydään tarpeetonta krääsää, on samaa kuin se että se olisi huono asia. Tämä välineellistää esineiden arvon. Ehkä tähän löytyy vastausta "Tekno-Kekolta" : Hänhän tuo esiin miehen joka keksi myydä kiviä lemmikeiksi. Tempaus oli tietysti vitsi, ja moni näki sen rippuista vajaan 4 dollarin arvoiseksi vitsiksi, joten mies sai nopsakkaasti rahaa. Keksinnön vaikutuksesta Tekno-Kekko kirjasi : "Jos hullutuksia olisi enemmän, tarvittaisiin paljon vähemmän psykiatreja. Sen sijaan että maksat sata dollaria tunnilta siitä hyvästä että saat jorista, voisit yhtä hyvin sulkeutua huoneeseen ja leikkiä tunnin muotilelulla. Tuloksetkin olisivat parempia."
Pinnallisuus ja syvällisyys ovat helposti vain leimakirveitä. Muodin moittiminen on sitä että vastustaa asiaa vain siksi että se on suosittua. Samoin käy tietysti kiertäen jos aletaan puhumaan kiertoilmauksilla kaupallisuudesta, jolloin yleisyys ja suosio naamioidaan rahankilinän taakse. Mutta siellä se on. Minä näin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti